Äiti kuoli viikko sitten yllättäen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos 89 v kuolee ei luulisi asian tulevan yllätyksenä.   Viiskytvuotiaalle.

Olen 80.  Kun kuolen, toivin että lapset nakkaavat uuniin, myyvät asunnon ja jatkavat elämäänsä kuten tähänkin asti.

Se on äidin varhainen poismeno ihan eri asia kun lapset on nuoria ja elämä kesken.

Äiti on aina äiti, oli minkä ikäinen tahansa. Sivullisen on helppo sanoa mitä kylmäävää vaan. Tosin ei fiksut sano. 

Sinulle äitisi menettäneelle voimia ja hyvä kun pystyt puhumaan surustasi.

 

No toisaalta, kiitos etukäteen alapeukuista, mutta jos on 80- vuotias ihminen on varmaan omien vanhempiensa kuoleman jo kokenut ja siitä kokemuksesta voin kertoa miten asiat mene

Jos lähtee jonnekin vauvapalstalle kirjoittamaan voi olettaa erilaisia mielipiteitä.   Joku sanoi ettei aikuinen saa läheisiltä apua kuten lapset. Ajattelin aloittajan olevan sinkku mutta hänellä  onkin aikuiset lapset.  Eivätkö he perhepiirissä tue toisiaan, leskeä jos jäi jälkeen, muiden vanhuksen jälkipolvien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 81 vuotiaana, poikani 29 vuotiaana puoli vuotta vaarinsa kuolemasta.

Enpä usko että mikään suru on verrattavissa lapsensa kuolemaan. Näin on ainakin ollut mun tapauksessa.

 

Olen aina miettinyt miten kukaan selviää lapsensa kuolemasta, se on kovin paikka.  Olipa pieni lapsi tai aikuinen.  

Vanhan ihmisen kuolema on luonnollinen, ei vielä kukaan ole tänne  jäänyt.

Mikä on se vaihtoehto sille selviämiselle?

Minulla kuoli 7 veljeä sodassa. Ei tuollaine yks kuolema missää tunnu. Pitäis kaikki mennä rintamalle nii tietäisivät miltä tuntuu oikee kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille osanotoista<3.

Suru on niin yksilöllistä. Tämä varmaan senkin vuoksi tuntuu raskaalta, kun edellinen omainen kuoli v 1998 hän oli mummoni. Mutta nyt on ensimmäinen joka lähtee läheltä. Ja äiti on aina äiti. Hän oli hirveän tärkeä myös lapsilleni (jotka ovat jo täysi-ikäisiä). Paljon teki kaikkien eteen ja sen minkä hoksasin, niin hän ei koskaan valittanut mistään.Teki paljon töitä,mutta Piti myös huolen siitä,että itse voi hyvin. Siinä mulla on oppimista :).

 

Sain nyt käytyä suihkussa, yritän seuraavaksi saada itseni rauhallisesti sinne asioille.

Ap

 

 

Eikö sinulla ollut isoisää ja isää?   Vai eikö miehiä ole tapana surra? Jos isäsi on elossa ehkä sinun pitäisi tukea häntä, hänen puolisonsa kuollessa.

<

Kuka sitä ilmeisen iäkästä leskeä tukee elämänkumppanin menetyksestä jos aikuinen lapsi ei jaksa edes peseytyä.

Vierailija kirjoitti:

Jos ap:llä on jo aikuiset lapset, miten voi vanhan äidin kuolema tulla yllättäen? Etkö ollut koskaan tullut ajatelleeksi että äitisi saattaa joskus kuolla? Miten te olette niin valmistautumattomia?

Mitä kohtaa et siis ymmärtänyt? Ihminen voi kuolla yllättäen ihan iästä riippumatta. Esimerkiksi 95v isoisäni kuoli aivoverenvuotoon omassa kodissa ilmeisesti yöllä. Aamulla kun täti meni isänsä katsomaan löytyi tämä makuuhuoneesta sängyn vierestä. Oli viikkoa aiemmin tullut ulkomaanmatkalta eikä ollut mitään sairauksia tai lääkityksiä. Kuolinsyy selvisi vasta avauksen jälkeen.

Äitini on hyvin sairas ja vanha. Tiedän että kuolema on lähellä ja voi olla helpotus. Senkin tiedän, että en tule jämähtämään tilanteeseen. Olen varautunut. Siitä huolimatta tiedän, että minusta lähtee palanen pois.

Vierailija kirjoitti:

Kun mieheni kuoli lapset tulivat ja auttoivat järjestelyissä. Se oli pakko itsekin lähteä käymään srkn kansliassa, hautausliikkeessä, etsiä pitopalvelupaikkaa, puhua sukulaisten kanssa.

Itse hoidin nuo puhelimitse. 4 kk sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla kuoli 7 veljeä sodassa. Ei tuollaine yks kuolema missää tunnu. Pitäis kaikki mennä rintamalle nii tietäisivät miltä tuntuu oikee kuolema.

Aika karusti sanottu mutta toisaalta totta. Isäni kuoli suht. "nuorena" ja se oli valtava shokki ja lamaannuttava järkytys. Se oli iso menetys meidän perheelle. Sitten 5 vuoden päästä kuoli äiti. Äiti oli mulle huippuläheinen ja paras kaveri aikuisiällä mutta hänen kuolemansa oli jotenkin "helpompi" kestää. En "hajonnut" ja säilyin suht. toimintakykyisenä ja olin yllättävän kypsä kun järkkäsin hautajaisia ja lohdutin äidin siskoja ja veljiä. Ikään kuin isän kuolema oli eräänlainen "kenraaliharjoitus" äidin kuolemalle. Olin jo kertaalleen käynyt sen saman "p' askan" läpi joten toinen kerta oli jo paljon helpompi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille osanotoista<3.

Suru on niin yksilöllistä. Tämä varmaan senkin vuoksi tuntuu raskaalta, kun edellinen omainen kuoli v 1998 hän oli mummoni. Mutta nyt on ensimmäinen joka lähtee läheltä. Ja äiti on aina äiti. Hän oli hirveän tärkeä myös lapsilleni (jotka ovat jo täysi-ikäisiä). Paljon teki kaikkien eteen ja sen minkä hoksasin, niin hän ei koskaan valittanut mistään.Teki paljon töitä,mutta Piti myös huolen siitä,että itse voi hyvin. Siinä mulla on oppimista :).

 

Sain nyt käytyä suihkussa, yritän seuraavaksi saada itseni rauhallisesti sinne asioille.

Ap

 

 

Eikö sinulla ollut isoisää ja isää?   Vai eikö miehiä ole tapana surra? Jos isäsi on elossa ehkä sinun pitäis

Isää kannustin menemään kävelylle ja pitämään rutiineista kiinni. Eli oon hyvä neuvomaan muita mut huono elämään sen mukaan mitä ohjeistan itse. Sisko asuu vieressä, mä 200km päässä. Soitan päivittäin kuitenkin. Ap

Minulta kuoli nuori aikuinen lapsi viime vuonna. Itse toimin kuin robotti pitkän aikaa kuoleman jälkeen. Samana päivänä pystyin "järkevän" oloisena suunnittelemaan muuttoa uuteen asuntoon. Seuraavana päivänä kävin katsomassa asuntoa jne. Monen kuukauden päästä lueskelin silloin kirjoittamiani sähköposteja yms. ja ihmettelin itsekin, miten oon pystynyt toimimaan sillä tavalla.

Nyt vasta, kun tapahtuneesta on melkein vuosi, alkaa shokkitila laantua ja suru nostaa kunnolla päätään. Näistä ei koskaan voi tietää etukäteen, miten asioihin suhtautuu ennen kuin osuu omalle kohdalle. Meilläkin lapsi sairasti vakavaa sairautta kaksi vuotta ja lopputulos tiedettiin heti alusta asti, silti kuolema tuntui shokilta ja "yllätti". Sitä, kun elätteli äitinä toivoa loppuun asti.

Osanotto sinulle, ap!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mieheni kuoli lapset tulivat ja auttoivat järjestelyissä. Se oli pakko itsekin lähteä käymään srkn kansliassa, hautausliikkeessä, etsiä pitopalvelupaikkaa, puhua sukulaisten kanssa.

Itse hoidin nuo puhelimitse. 4 kk sitten. 

Arkku puhelimessa?  Kyllä se jotenkin on lohduttavaa käydä paikan päällä, sopia kuljetukset,  käydä seurakunnassa hautapaikka-asiat ja siunauksen aikataulut.

Sen verran kuitenkin kuolema pysäyttää että aikaa on nuo hoitaa paikan pääll e mennon.  Jos paikkakunta sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ap:llä on jo aikuiset lapset, miten voi vanhan äidin kuolema tulla yllättäen? Etkö ollut koskaan tullut ajatelleeksi että äitisi saattaa joskus kuolla? Miten te olette niin valmistautumattomia?

No tottakai se oli tiedossa. Onko sun äiti kuollu? Ap

En ole se, jolle vastaat, mutta mun isä kuoli hiljattain vanhana ja yllättäen. Sanoi, että täytyy päästä sänkyyn, meno sänkyyn ja sinne päästyään kuoli. En edes tajunnut, että hän kuoli. Ei tullut mitään ääntä tms. Olin 2 metrin päässä. 

Kyllä tuollainen järkyttää, vaikka toki on tiedossa, että vanha ihminen voi kuolla. 

Mulla ei ollut mahdollisuutta olla toimettomana vaan oli pakko toimia heti. Soitin tänne kuoleman toteajan. Sitten soitin hautaustoimiston hakemaan. Aloin parin päivän päästä tehdä hautajaisvalmisteluja ja soitin heille, jotka kutsun hautajaisiin, että on kuollut,  mutta en tiedä vielä, minne hautauspalvelu saa ajan sovittua. Halusin käyttää tiettyä siunauskappelia. Sitä, minkä vanhempani olivat ilmoittaneet haluavansa. Tilasin seurakunnalta sukuselvityksen jne. 

Perukirja on vielä täysin keskeneräinen. Hautakivi on tilaamatta. 

Tarkoitan vaan, että miten kukaan ehtii lamaantua, kun on pakko toimia. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla kuoli 7 veljeä sodassa. Ei tuollaine yks kuolema missää tunnu. Pitäis kaikki mennä rintamalle nii tietäisivät miltä tuntuu oikee kuolema.

Huonekalurintamallako sinulta alaikäiseltä sohvasoturilta kaatui 7 veljeä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mieheni kuoli lapset tulivat ja auttoivat järjestelyissä. Se oli pakko itsekin lähteä käymään srkn kansliassa, hautausliikkeessä, etsiä pitopalvelupaikkaa, puhua sukulaisten kanssa.

Itse hoidin nuo puhelimitse. 4 kk sitten. 

 

Arkku puhelimessa?  Kyllä se jotenkin on lohduttavaa käydä paikan päällä, sopia kuljetukset,  käydä seurakunnassa hautapaikka-asiat ja siunauksen aikataulut.

Sen verran kuitenkin kuolema pysäyttää että aikaa on nuo hoitaa paikan pääll e mennon.  Jos paikkakunta sama.

Ei se aina ole lohduttavaa. Itse valitsin uurnan omalle tytölle. Ei tuntunut lohduttavalta vaan kamalalta ja epäoikeudenmukaiselta. Samoin ihmetyttää, kun sanotaan, että haudalla käyminen rauhoittaa tms. Itseä oksettaa käydä siellä. Haluaisin käydä normaalisti kylässä ja vaikka jossain ulkona tyttären luona, mutta sen sijaan pitääkin käydä hautausmaalla.

Eikä iäkästä leskeä saisi jättää yksin selviytymään kun kuuskymppiset lapset lamaantuu yöpaitaan.  Miten ne lapsenlapset,onko niistä aikuisista tilannetta "johtamaan."  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun mieheni kuoli lapset tulivat ja auttoivat järjestelyissä. Se oli pakko itsekin lähteä käymään srkn kansliassa, hautausliikkeessä, etsiä pitopalvelupaikkaa, puhua sukulaisten kanssa.

Itse hoidin nuo puhelimitse. 4 kk sitten. 

 

Arkku puhelimessa?  Kyllä se jotenkin on lohduttavaa käydä paikan päällä, sopia kuljetukset,  käydä seurakunnassa hautapaikka-asiat ja siunauksen aikataulut.

Sen verran kuitenkin kuolema pysäyttää että aikaa on nuo hoitaa paikan pääll e mennon.  Jos paikkakunta sama.

Saahan nuo vaikka netistä tilattua. Jos itsellä on selkeä visio millaisen haluaa tai ei ole niin tarkkaa millainen arkku on niin totta kai ne kannattaa tilata puhelimitse. Kaikki kun eivät koe esimerkiksi arkun valintaa lohduttavana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kuoli 7 veljeä sodassa. Ei tuollaine yks kuolema missää tunnu. Pitäis kaikki mennä rintamalle nii tietäisivät miltä tuntuu oikee kuolema.

Huonekalurintamallako sinulta alaikäiseltä sohvasoturilta kaatui 7 veljeä?

Ukrainan konfliktissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kuoli 7 veljeä sodassa. Ei tuollaine yks kuolema missää tunnu. Pitäis kaikki mennä rintamalle nii tietäisivät miltä tuntuu oikee kuolema.

Huonekalurintamallako sinulta alaikäiseltä sohvasoturilta kaatui 7 veljeä?

Ukrainan konfliktissa

Joo niin varmaan 

Vierailija kirjoitti:

Minulla kuoli 7 veljeä sodassa. Ei tuollaine yks kuolema missää tunnu. Pitäis kaikki mennä rintamalle nii tietäisivät miltä tuntuu oikee kuolema.

Niin, on se sitten harmi, ettei sotia ole enemmän ja useammin - idiootti!!! Lähetä jälkikasvus Ukrainaan auttamaan niin oppivat olemaan!

Vierailija kirjoitti:

Eikä iäkästä leskeä saisi jättää yksin selviytymään kun kuuskymppiset lapset lamaantuu yöpaitaan.  Miten ne lapsenlapset,onko niistä aikuisista tilannetta "johtamaan."  

Kun isäni kuoli, me lapset lähdettiin heti äidin luona, käytiin katsomassa isää ja oltiin äidin tukena pari päivää. Ei olisi tullut mieleenkään jättää menemättä. Samoin kun siskoni kuoli yllättäen tapaturmaisesti, keräännyimmen kaikki hänen perheensä luokse samana päivänä.Vaikkei oikein mitään silloin pystytty tekemään, kun oli pyhä, oltiin kuitenkin yhdessä.