Mikä on ollut tähän astisen elämäsi onnellisimpia tapahtumia ja vastaavasti surullisimpia...?

Se, että lapseni lähti täältä oman käden kautta. 

Koirieni kuolemat myös.

Onnellisin kun pääsin unelma-alalleni yliopistoon luettuani useita kuukausia pääsykokeeseen, olin silloin jo amk:n käynyt 27-vuotias vanhus. Toinen kun kaksi vuotta eksän perään haikailtuani palattiin yhteen, nyt jo 6 yhteistä vuotta takana toista kierrosta.

Surullisimpia veljeni, isäni ja äitini kuolemat (eri aikoihin!).

Alun perin aivan hirvittävää oli myös yllätys/vahinkoraskaus, joka kuitenkin muuttui pikkuhiljaa onneksi ja nyt tuo ihana rakas vahinko on jo teini.

Onnellisimpia ex-miehen tapaaminen, ja muiden elämän rakkauksien tapaaminen myös. Ja lasten syntymä. Yksi ihana reissu Karibialle entisen miesystävän kanssa, se oli aivan ihana, täydellisen onnellinen matka. 

Surullisimpia: parhaan ystäväni kuolema sekä isäni kuolema (samaan aikaan viimeisimmän kanssa muutto uuteen kotiin, ero silloisesta miesystävästä ja työpaikan menetys).

Mutta pahimpana kuitenkin avioeroni siksi, että sain kuulla mieheni saaneen kaksi lasta toisen naisen kanssa avioliittoni aikana, kun meillekin syntyi kaksi lasta - ja olin kuvitelmassa että liittomme voi hyvin, joka ilta sanoimme että rakastamme.. ja näin unelmieni perhe meni rikki.

Onnellisimmat hetket: entisen mieheni ja nykyisen mieheni tapaaminen. Kaikki se ihana rakkaushöttö, mitä näihin on liittynyt, edelleen kauniit muistot. Myös nykyisen kodin osto aiheutti suuria onnen tunteita. Olin löytänyt kodin, joka tuntui omalta ja merkitykselliseltä.

Surullisimpia kokemuksiani ovat olleet menetykset ja epäonnistumiset. Menetyksistä esimerkiksi oman lapsen kuolema kohtuun raskauden puolivälin jälkeen oli kauhea kokemus. Henkisesti olin ihan loppu. Millään ei tuntunut olevan merkitystä, ja suru oli sanoin kuvaamattoman lohdutonta. Kuolleen lapsen synnyttäminen fyyysisenä kokemuksena ei ollut mitään sen rinnalla, millainen oli tyhjyys. Tulla sairaalasta kotiin syli tyhjänä. Ikävöin häntä, vaikkei meille suotu yhteistä elinaikaa. Pieni sydän ei jaksanut lyödä, eikä siihen koskaan saatu syytä selville, miksi sydän oli pysähtynyt, vaikka napanuora oli kiinni, istukka oli tiukasti kiinni (jouduttiin kaavinnassa irrottamaan), sydämen rakenteessa ei edes patologi löytänyt poikkeavuuksia, lapsen koko vastasi täysin sen ikäisen sikiön keskimääräistä kokoa, ja sikiöllä ei todettu poikkeavuuksia missään elimessä tutkimuksissa. Se on niin äärimmäisen harvinaista, että miksi se meille sattui. Toisaalta olisihan se voinut sattua myös vauvaiässä kätkytkuolemana.

Surullisinta että lapsuuden perheessä alkoi pahat ongelmat kun olin ala-asteella. Ne ajat ja tapahtumat jätti paljon ongelmia minulle ja sisaruksilleni ja pilasi elämästäni vuosia ja etenkin nuoruuden vuosista. Usein mietin miten elämä olis mennyt ilman sitä kaikkea paskaa.

Lisäksi nuorena jäin kaveripiiristä pikku hiljaa ulkopuolelle. Osin siksi että olin niin pahoin voiva, toisin kuin useimmat muut iloisen huolettomia nuoria. Taistelin eteenpäin, vaikka vaikeuksia oli paljon, sain ammatin korkeakoulusta ja työn ja lopulta puolison ja perheenkin. Oma puoliso ja lapset on mun onni ja ainoastaan heidän kanssa mulla on täysin turvallinen ja hyvä olo. Läheisyys oman puolison kanssa on parasta mitä tiedän. Lisäksi vihdoin tajusin alkaa tehdä elämässä asioita siten mikä itsestä parhaalta tuntuu eikä kuten joku muu tekee tai odottaa minun tekevän.

Minun onnellisimmat hetket ovat olleet lapsuudessa. Olin iloinen lapsi, lauloin, leikin, kuljin kesät mökillä etsien metsämansikoita, leppäkerttuja ja sitruunaperhosia. Monesti nukuttiin mummon kanssa teltassa tai riippumatoissa, jos sää salli. Myös ukkosia ja myrskyä seurasin kiinnostuneena. Kun taivas pimeni, salamoi ja mustuus lähti tulemaan järven toiselta puolelta, se ruokki minun dramatiikan kaipuutani. Opin soutamaan 5-vuotiaana. Uimaan opin paljon ennen kouluikää. En voi edes uskoa, että aikuiset antoivat uida lähisaareem. Olin ehkä 6-vuotias, kun ensimmäisen kerran jo uin sinne, ja matkaa kuitenkin oli vähintään 300 metriä. Myöhemmin nuoruudessa pakenin mökille, jos elämä oli pahaa. Siellä oli turvasatama ja levähdyspaikka.

Ikävimmät tapahtumat liittyvät nuoruuden pettymyksiin. Tuskallisesti päättyneitä seurustelusuhteita. Yhteen liittyi väkivaltaa, josta vaikenin. Se samainen suhde söi itsetuntoa ja aiheutti yleisesti traumoja parisuhteisiin liittyen. Nuoruudessa tapahtui liian paljon pahoja asioita, joista suurin osa oli sellaisia, mihin en voinut vaikuttaa.

Puolison löytäminen ja lastemme syntymät. Surullisimpia lähiomaisten ja lemmikkien kuolemat.

Pakko sanoa ennen sulkeutumista: hieno aloitus. Aihe joka menee elämän ytimeen.

Kaiken onnellisempi tapahtuma oli, kun löysin suloisen vaimoni seurakunnan opintopiiristä 56 vuotta sitten.

Kaiken kammottavimpia kokemuksia oli, kun raivohullu rovasti-isäni potki veljeäni, siis omaa lastaan. Ehkä toisiksi kamalin oli 40-luvun lopussa, kun raivoava äitini heitti isäni päin vaatenaulakkoa.

Koko lapsuuteni oli hirvittävää perheväkivaltaa ja sen pelkoa.  

Onnellisin mieheni tapaaminen ja lapsen syntymä.

Surullisinta isän kuolema kun olin 16 v. ja syrjityksi joutuminen unelmieni opinnoissa sekä kaveripiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Onnellisin mieheni tapaaminen ja lapsen syntymä.

 

Surullisinta isän kuolema kun olin 16 v. ja syrjityksi joutuminen unelmieni opinnoissa sekä kaveripiirissä.

Minulla on lähes samat. Molempien elämäni miesten tapaaminen ja rakastuminen sekä kolman lapsen syntymät onnellisimmat.

Surullisimmat isän kuolema, kun olin 18 v. Ja minulla myös syrjityksi joutuminen amk-opinnoissa. Kaikki meni pieleen heti alussa. Muutin opiskelupaikkakunnalle, josta en tuntenut kerään. Ehdin olla koulussa muutaman päivän ennen sairastumista. Sairastuin flunssaan ja sen jälkitautina keuhkokuumeeseen. Olin poissa koulusta pari viikkoa, ehkä kolmekin. Kun tulin takaisin, kaikille oli jo muodostunut ystävyyssuhteita ja kaveriporukoita. Roikuin tauoilla mukana yhdessä porukassa. Pian kävi ilmi, että he tapasivat myös vapaa-aikana, kun minä istuin yksin opiskelija-asunnossani. Sellainen kurjempi tilanne tuli joskus marraskuussa tai joulukuussa, kun yhdellä porukasta oli synttärit. Hän kutsui 5 ihmistä opiskeluryhmåstä. Minua ei. Ymmärrän toki, että johonkin on raja vedettävä, jos pienessä asunnossa järjestää juhlat.  Kysyin silloin samana iltana, voinko lähteä heidän mukaan baariin sitten kun ovat lähdössä, ja luvattiin ilmoittaa, milloin lähtevät synttärisankarin asunnolta. Odotin ja ilmoitusta ei tullut. Myöhään yön puolella yritin myös soittaa, ei vastattu. Se oli niin loukkaavaa, että lakkasin väkisin roikkumasta porukan kannoilla.

Paritöitä tein usein amk:ssa yhden uskossa olleen nuoren naisen kanssa, joka asui vielä vanhempiensa luona ja oli hyvin harras. Ihan mukava ihminen ja opiskelutyöt sujui. Joskus käytiin yhdessä lenkeillä kävelemässä. Kolmannen vuoden lopussa olin alkanut seurustella ja miesystävä oli usein öitä minun luona. En tiedä, miten se tuli puheeksi, mutta silloin hän tiuskaisi, ettei tee yhtään mitään synnissä elävien kanssa, joilla on tie auki vain yhteen suuntaan. Luulin siihen asti, että meillä oli jonkilainen kunnioittava kaverisuhde olemassa, mutta ei sitten ollutkaan. Onneksi pääsin sujahtamaan miesystävän kaveriporukoihin, enkä enää ollut niin yksinäinen. Kokonaisuudessaan ne amk-opiskeluvuodet olivat hirveitä. Olin yksinäinen ja syrjitty.

Up.

Valmistumisen jälkeen oli lähdettävä ulkomaille töihin, kun ei Suomesta löytynyt työpaikkaa. Onnellista oli, kun neljän ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen löytyi vakituinen työpaikka jopa sellaiselta alueelta kuin olin joskus haaveillut.

Surullista on, kun menettää läheisiään. Surullisinta oli, kun veli kuoli aika nuorena saatuaan rajun infarktin, johon elvytys ei auttanut.

Up.

Oi, onnen hetkiä elämä ja sydän tulvillaan...

Se hetki, kun 42-vuotiaana löysin ensimmäisen oman pianistini, kaksoisliekkini, josta tuli myöhemmin myös aviomieheni! Muistan vieläkin, kuinka sydämeni oli pakahtua, kun neljä vuotta myöhemmin rakkaani kosi minua!

Se hetki, kun löysin toisen oman pianistini, sielunkumppanini, joka ystävystyi myös aviomieheni kanssa ja meillä on kolmestaan aivan huikeita hetkiä, esim. musiikin parissa tai vain keskustellen!! Mustasukkaisuutta ei ole, kun kaikki kolme tiedämme, missä mennään. Lisäksi kakkospianistini on iskenyt silmänsä "kummityttööni" (emme kuulu kirkkoon, siksi lainausmerkit) ja taitavat riiatakin jo.. Siinäpä tytölle hyvä mies!

Se hetki, kun sain tietää, että pääsin opiskelemaan konservatorioon 50-vuotiaana, aloitan nyt syksyllä!!!

Se hetki erään päiväkeikan jälkeen, kun menimme mieheni kanssa puistoon kävelemään ja istahdimme penkille aivan ihanan vanhan puun varjoon ja vain puhuimme tuntikausia ja olimme lähekkäin... Tunnen vieläkin hänen poskensa poskeani vasten..

Se hetki toisen pianistini kanssa, kun erään toisen päiväkeikan jälkeen lähdimme kahdestaan myöhäiselle lounaalle. Nautimme maukkaasta lounaasta ja toistemme seurasta, juttelimme ja nauroimme. Olimme juuri lähdössä, kun viereisestä pöydästä tuli rouva joka tunnisti pianistini ja lopulta päätyi pyytämään meitä esiintymään tyttärensä häihin!

Toki surunkin hetkiä on, kuten appiukkoni aivokasvain, ystävättäreni masennus ja ystävät jotka lopettavat yhteydenpidon - mutta sellaista elämä on. Kaikella tarkoituksensa.

Uppista.

Se helpotuksen tunne, kun pankkitilin saldon kohdalla on lopultakin muitakin numeroita kuin vain NOLLA!! <3 Sain siis keikkapalkan. Nyt on taas minullakin ruokaa, eikä vain koirallani ja kissallani.

Terv. toinen, (SINKKU)muusikko, eri kuin tuo viestin 156 rakastunut henkilö (ei saa olettaa sukupuolta)

Kun pääsin esiintymään itse Aulikki Oksasen kanssa!!!!!! OMG!!! En edes tajunnut että se oli hän, ennen kuin minulle myöhemmin kerrottiin.... En vaan tunnistanut häntä

T. myös muusikko xD (facepalm)

Up.

Up.