Lue keskustelun säännöt.
Mikä on ollut tähän astisen elämäsi onnellisimpia tapahtumia ja vastaavasti surullisimpia...?
Kerro vain yksi ainoa tai useampiakin, jotka ovat jääneet kirjavien muistojesi kirkkaimmaksi hetkeksi tai tapahtumaketjuksi elämäsi aikana.
Kommentit (267)
Kun olin ensimmäinen perintöprinsessa eräissä kilpailuissa sekä lehdistön suosikkityttö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syntymä on niitä molempia, koska syntymästä alkaa syöksylasku.
Olen ollut onnellinen mm. matkoilla, joita olen tehnyt perheemme, mieheni, kavereiden harrastusporukoiden ja lapsuudenperheen kanssa. Onnellisia ja iloisia hetkiä on sisältynyt tavallisiin arkipäiviin niin paljon, että ei niitä voi luetella.
Pahinta on ollut parhaan (ainoan) ystäväni kuolema.
Onnellisin: kun menin naimisiin mieheni kanssa ja rakkaat siskoni olivat todistamassa.
Surullisin: kun yritin itsemurhaa. En ole koskaan ollut niin yksin vaikka tästä poikikin paljon hyvää loppujen lopuksi, kun yrityksestä selvisikin.
Surullisinta on ollut kun kaikki läheiseni ovat kuolleet
En osaa sanoa onnellisinta sillä mitään megalomaanisen onnellista minulle ei ole tapahtunut, en ole tavannut ketään miestä jonka kanssa olisin päässyt vakavan parisuhteen asteelle enkä ole saanut lapsiakaan. Ennemminkin minut on jätetty. Mutta jos joitain onnellisia hetkiä pitää kaivelemalla kaivella niin ehkä joku odotettu konsertti/festivaali. Pidän musiikista erittäin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnellisin lapsen syntymä ja surullisin saman lapsen sijoitus sijaisperheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei onnellisuus ja surullisuus ole mitään metritavaraa josta helposti leikkaa palstalle sopivan palan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On jotenkin haikeaa ymmärtää, että jokaisen elämäni onnellisen hetken olen ymmärtänyt vasta jälkeenpäin. Silloin ne on olleet tavallisia, arkisia asioita.
Kuten minä apteekissa jonottamassa antibiotteja poskiontelotulehdukseeni, käännän katseeni ulos ikkunasta ja huomaan että kuskina toiminut aviomieheni seisoo ulkona vauvamme kanssa ja vilkuttaa. Ikkunassa oli sadepisaroita. Tai kevätöinen ajelu lakeuksilla, kun siellä täällä loistaa pääsiäiskokkoja. Nuorena kaikki asiat oli uusia ja jälkeenpäin ne tuntuu onnelta.
Nyt on kulunut vuosikymmeniä. On erottu, lapset on maailmalla. Jotenkin tuntuu ettei onnenhetkiä ole enää edessä, ne tuhlattiin jo kauan sitten.
Esikoisen syntymän, ja 19 vuotiaan kissa rakkaan kuolema
M58v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullisin tapahtuma oli kun synnyin tänne. Olisin jättänyt tulematta. Minulta ei mitään kysytty.
Onnellisimpia hetkiä: lapsuuden kesät (mummulla vietetyt ajat ja kaikki muistot sieltä erityisesti), nuoruusvuodet kun tapasin nykyisen puolisoni, meidän häät, yhteinen arki, omakotitalon hankinta, lapsemme syntymä, lapsen jokaisen ikävuoden saavutus ja sen valtavan kehityksen seuraaminen; olemme saaneet kunniatehtävän vanhempina. <3 Tämä lista on onneksi niin pitkä että tässä nyt tiivistetty versio.
Surullisimpia hetkiä: rakkaan isoisän kuolema vajaa 13 vuotta sitten. Lemmikkien kuolemat; aina niistä jää ikuinen tassunjälki sydämeen, luopumisen hetki on kamala.
Muutama vuosi sitten jouduimme hautaamaan anoppini aivan liian aikaisin. Maailman herttaisin ihminen, ei toivonut pahaa kenellekkään. Kuoli rajusti levinneeseen syöpään alle 60-vuotiaana. Olisi taatusti nauttinut mummuna olemisesta, oli lapsirakas ihminen. Hän kuoli siis ennen kuin meidän lapsi syntyi. :(
Isän kuolema.
Kahden lemmikkikoiran kuolema.
Puolison lapsen kuolema.
Onnellisia hetkiä: aikanaan lapsuudenkodista pois muutto, koiranpennun saaminen, hullusta ja väkivaltaisesta narsistimiehestä eroon pääsy ja välien totaalinen katkaiseminen, lopulta hyvän puolison löytäminen. Myös hyvät terveysuutiset tekivät minut erittäin onnelliseksi, lääkäri sanoi että kertoo usein huonoja uutisia, mutta nyt minulle hyviä.
Vierailija kirjoitti:
On jotenkin haikeaa ymmärtää, että jokaisen elämäni onnellisen hetken olen ymmärtänyt vasta jälkeenpäin. Silloin ne on olleet tavallisia, arkisia asioita.
Kuten minä apteekissa jonottamassa antibiotteja poskiontelotulehdukseeni, käännän katseeni ulos ikkunasta ja huomaan että kuskina toiminut aviomieheni seisoo ulkona vauvamme kanssa ja vilkuttaa. Ikkunassa oli sadepisaroita. Tai kevätöinen ajelu lakeuksilla, kun siellä täällä loistaa pääsiäiskokkoja. Nuorena kaikki asiat oli uusia ja jälkeenpäin ne tuntuu onnelta.
Nyt on kulunut vuosikymmeniä. On erottu, lapset on maailmalla. Jotenkin tuntuu ettei onnenhetkiä ole enää edessä, ne tuhlattiin jo kauan sitten.
Osaan samaistua tuohon että usein onnellisen hetken tajuaa vasta myöhemmin. Hyvin usein esim. jonkun läheisen kuoleman jälkeen tajuaa että voi hitto miten erityinen oli esimerkiksi joku "perus" kahvitteluhetki yhdessä. Erään läheisen kuolemasta tulee kohta 4 vuotta ja edelleen, jos en päivittäin niin ainakin viikoittain, ikävöin sitä yhteistä tapaamista ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan välillä. Menetin sielunystäväni. Olen vielä alle 30-vuotias, joten jos mulle elinvuosia vaan suodaan, tässä voi olla vielä pitkä taival kaipuun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
mielenkiintoinen keskustelu
# Niin on #
Up.