Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mikä on ollut tähän astisen elämäsi onnellisimpia tapahtumia ja vastaavasti surullisimpia...?
Kerro vain yksi ainoa tai useampiakin, jotka ovat jääneet kirjavien muistojesi kirkkaimmaksi hetkeksi tai tapahtumaketjuksi elämäsi aikana.
Kommentit (267)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullisim yksittäinen tapahtuma varmaan on kolmen perheenjäsenen kuolema Kaakkois-Aasian tsunamissa.
Onnellisimpia tapahtumia taas on kivat kokemukset ystävien ja toisten läheisten kanssa, ihan heidän olemassaolo, ja tietysti oman lapsen odotus ja syntymä.
Vierailija kirjoitti:
Surullisin orvoksi jääminen yläasteikäisenä, molempien vanhempien samanaikainen kuolema. Onnellisinta en osaa sanoa.
Kyllä vaan orvoksi jääminen on surullisinta näistä kaikista.
Yksi onnellisimmista hetkistä oli alkukesän muutto yhteen poikaystävän kanssa, kun molemmat olimme päässeet sisään haluamiimme korkeakouluihin ja edessä oli ensin pitkä kesäloma koko talven raadannan jälkeen.
Surullisimmat tapahtumat ovat käytännössä kaikki lapsuuden pääsiäiset, tapaninpäivät, vaput ja uudet vuodet örveltävien, huutavien ja tappelevien vanhempien pakollisessa seurassa. Turvattomuus ja jatkuvat univelat painoivat mieltä.
Ehkä surullisin hetki oli kun isä alkoi halveeraa kun sairastuin henkisesti. Sitä halveksuntaa riitti isän kuolemaan saakka, joka oli mun onnellisin hetki.
Eipä halveeraa enää.
Olin aina luullut, että isä musta välitti, mutta en sitten kuitenkaan sairaana ollut hänelle yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullisim yksittäinen tapahtuma varmaan on kolmen perheenjäsenen kuolema Kaakkois-Aasian tsunamissa.
Onnellisimpia tapahtumia taas on kivat kokemukset ystävien ja toisten läheisten kanssa, ihan heidän olemassaolo, ja tietysti oman lapsen odotus ja syntymä.
Mutta et jäänyt orvoksi?
Vierailija kirjoitti:
Ehkä surullisin hetki oli kun isä alkoi halveeraa kun sairastuin henkisesti. Sitä halveksuntaa riitti isän kuolemaan saakka, joka oli mun onnellisin hetki.
Eipä halveeraa enää.
Olin aina luullut, että isä musta välitti, mutta en sitten kuitenkaan sairaana ollut hänelle yhtään mitään.
Sinulla on sentään ollut vanhemmat. Minä jäin orvoksi nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se että Jumala ei ole katsonut minuun päinkään enää sen jälkeen kun mokasin. Se että joudun kadotukseen.
Et joudu mihinkään kadotukseen.
Onnellisimpia: sain lapsena itselleni vihdoin koiran, valmistuin hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja pääsin heti opiskelemaan, sain opiskeluaikana yhtäkkiä itselleni ystäviä, ne hetket kun sain valmistaa ja viettää äidin kanssa yhdessä lapsena ja nuorena aikuisena juhlapäiviä ennen kuin perheenjäseneni sotkivat asioita jatkuvilla riidoillaan
Surullisimpia: löysin äitini kesken hänen kuolinkamppailuaan yksin sairaalavuoteestaan, sain tietää vasta hautajaisten jälkeen että muut olivat salanneet minulta hänen kuntonsa romahtamisen kaksi viikkoa ennen tätä "äkillistä" sairaalaan joutumista, sain huomata vanhemman sisareni ja veljeni jättävän minut täysin yksin hoitamaan isän asioita hänen sairastuessaan (he jättivät isän heitteille jopa suorissa hätätilanteissa), jouduin luopumaan lopuistakin sukulaisistani heidän lähtiessään mukaan sisareni manipuloivaan käytökseen ja yhden vielä uhkaillessa minua helvetilläkin, ja jouduin luopumaan ainoasta säilyneestä lapsuudenystävästäni saatuani vähitellen häneltä itseltään oikein kunnon avautumisessa tietää, että hän olikin ollut "ystäväni" jonkinlaisesta säälistä ja teeskennellyt ja salannut erinäisiä minuun liittyviä ajatuksiaan puolet elämästäni.
Usein mietin, että miksi nämä kaikki läheisimmät ihmiset edesmennyttä äitiäni lukuun ottamatta ovat kohdelleet minua tällä tavalla. En suostu uskomaan, että minussa olisi tässä jokin erityinen vika. Mielestäni olen oikeasti tehnyt elämässäni kaikkeni ollakseni helposti lähestyttävä läheisilleni ja auttanut heitä niin kuin kohtuullista on ollut. Siitä huolimatta minulle käy aina niin, että saan jonkin aggressiivisen ryöpytyksen yhtäkkiä joltain ihmiseltä, johon olen mielestäni ihan normaalisti luottanut sukulaisena tai ystävänä. No, enää en luota enkä ole tekemisissä. Minut tarvitsee ihan vain kerran haukkua kunnolla ja se on sitten siinä. Paluuta ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä surullisin hetki oli kun isä alkoi halveeraa kun sairastuin henkisesti. Sitä halveksuntaa riitti isän kuolemaan saakka, joka oli mun onnellisin hetki.
Eipä halveeraa enää.
Olin aina luullut, että isä musta välitti, mutta en sitten kuitenkaan sairaana ollut hänelle yhtään mitään.
Sinulla on sentään ollut vanhemmat. Minä jäin orvoksi nuorena.
Joo, olihan mulla "vanhemmat"
Vierailija kirjoitti:
Molemmat kulminoituvat samaan henkilöön joka ei enää ole osa elämään, mutta unissani vahvasti läsnä. Ilmeisesti jonkinlainen karmaveli. Traumatisoivaa settiä kehittymättömälle ihmismielelle.
Kun eräs exä otti kädestä kiinni ja juostiin pimeässä talviyössä hänen kotiinsa. Tunnen tämän vieläkin kädessäni. Onnettomin hetki sitten kun sama mies pahoinpiteli minut. (Jonka seurauksena vastasin kieltävästi hänen yllättävään kosintaansa.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä syystä täällä jotkut alaspeukuttaa tässä ketjussa ihmisten surullisia muistoja? Niitähän kysyttiin myös. Pidättekö te jotenkin vaikka jotain perheväkivaltaa niiden siitä kertovien syynä vai mikä teitä vaivaa?
Kamalinta kokemusta elän nyt läheisen sairauden ja valtavan avuntarpeen vuoksi. Vie voimia ja rahaa.
Paras se kokonaisuus että lapsista tuli ns. kunnon kansalaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onnellisin tapahtuma oli 1977 rakastuminen. Onnettomin tapahtuma oli suhteen päättyminen 1978. En ole siitä päässyt yli vaikka siitä on kohta 50v. Haluaisin todellakin päästä siitä muistosta eroon. En voi siitä missään kertoa.
Muuten olen pärjännyt hyvin elämässä. Olen onnellinen arjesta.
TÄMÄ SOPISI MINUUNKIN ja ajatkin ovat suunnilleen oikeita. Tarkkaa ei tänne voi kirjoittaakaan. Ota rohkeasti yhteyttä tuohon exääsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullisim yksittäinen tapahtuma varmaan on kolmen perheenjäsenen kuolema Kaakkois-Aasian tsunamissa.
Onnellisimpia tapahtumia taas on kivat kokemukset ystävien ja toisten läheisten kanssa, ihan heidän olemassaolo, ja tietysti oman lapsen odotus ja syntymä.
Mutta et jäänyt orvoksi?
En, mitä sitten?
Vierailija kirjoitti:
Mistä syystä täällä jotkut alaspeukuttaa tässä ketjussa ihmisten surullisia muistoja? Niitähän kysyttiin myös. Pidättekö te jotenkin vaikka jotain perheväkivaltaa niiden siitä kertovien syynä vai mikä teitä vaivaa?
Näillä sivuilla saa alapeukkuja vaikka laittaisi sanan kiitos tai ihna mitä vaan. Alapeukkujen ainoa tarkoitus on pahoittaa mielesi, joten ohita ne ja ymmärrä ,että peukuttaja ei ole terve.
Arvaa paljonko tähän tulee alapeukkuja..😁👍
Onnellisin heti, kun kustantaja soitti ja sanoi, että romaanini julkaistaan ja lähettää sopparipaperit , ja löähetti kanssa. Surullisin, kun jouduin omin kösin lopettamaan 300 kanaa, (1994) kannattavuus romahti erinäisistä syistä,, eikä raha riittänyt enää edes kananrehun ostoon. Mikään teuratamohan ei kolmeasataa kanaa osta, pitää olla 3000 tai enemän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullisim yksittäinen tapahtuma varmaan on kolmen perheenjäsenen kuolema Kaakkois-Aasian tsunamissa.
Onnellisimpia tapahtumia taas on kivat kokemukset ystävien ja toisten läheisten kanssa, ihan heidän olemassaolo, ja tietysti oman lapsen odotus ja syntymä.
Mutta et jäänyt orvoksi?
En, mitä sitten?
Et ole orpo kuten minä kun vanhempani kuolivat onnettomuudessa. Siksi on tyhmää sanoa että kolmen perheenjäsenen kuolema tsunamissa olisi surullisin asia mikä voi tapahtua.
Yksi ja sama. Rakastuminen ensisilmäyksellä.
Ei ollut mitään mahdollisuutta kävellä luokse.
Alue: Aihe vapaa
Molemmat kulminoituvat samaan henkilöön joka ei enää ole osa elämään, mutta unissani vahvasti läsnä. Ilmeisesti jonkinlainen karmaveli. Traumatisoivaa settiä kehittymättömälle ihmismielelle.