Lue keskustelun säännöt.
Voiko pakko-oireisiin saada apua, jos ei ihmistä itseään häiritse?
02.04.2025 |
Äidistä kyse. Minusta olisi niin mukava periaatteessa käydä vaikka matkoilla, mutta en kestä. Jos hän on lähdössä kotoa, vielä viime tingassa matkalaukku auki ja tarkistaa, oliko siellä shampoo/ vaihtopuseroita/ sandaalit. Ja joka kerta muuttaa mielensä jostain, esim. että ei tarvitsekaan hiustenkuivaajaa, lähtee viemään sitä kaappiin. Maton reuna pitää suoristaa lähtiessä. Kukat kastella kolmesti. Siellä matkakohteessa on samaa. Kerran myöhöstyttiin kamarialla retkibussista, koska äidin oli pakko pakata tarkistamaan, menikö huoneiston ovi lukkoon. Matkaa bussipysäkiltä hotellille oli ehkä 200 metriä, mutta samalla kun oli pakko tarkistaa ulko-ovi, hän kävi myös sisällä pissalla, ettei tule bussissa hätä. Ja niin meidän bussi oli jo mennyt kun palattiin pysäkille.
Minä en kestä enkä jaksa. Olen monta kertaa puhunut, että hakeutuisi terapiaan, mutta ei hän koe tarpeelliseksi. Viimeksi sanoi, että ei se kuule mitään outoa ole, jos katsoo, että ovi tuli lukkoon lähtiessä, niin paljon on ihmisten kotiin menty luvatta. Voiko tässä tehdä mitään ja onko jotain muut keinoa kuin terapiat?
Kommentit (43)
Ei siihen mitään pakkohoitoa ole tarjolla. Jos hän itse kokee asian ongelmaksi, hän voi hakea siihen apua terveydenhuollosta.
Sinä voit toki itse halutessasi hakeutua terapiaan, että kykenet sietämään ihmisten erilaisuutta paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän kannattaa ottaa etäisyyttä. Sillä tavalla niistä yhdessä vietetyistä hetkistä tulee siedettäviä. Jos jotain olen elämässäni oppinut, niin että toista ihmistä et voi muuttaa. Olen yrittänyt. Ensin lapsuudenkodissa äidin epävakaus ja ailahtelevaisuus. Aikani yritin, että hän oppisi olemaan ihmisiksi. Sitten totesin, että ei hänellä ole halua muuttua. Draamaa riitti hänen kanssaan niin pitkään kuin oltiin paljon tekemisissä. Totesin, että se on turhaa ja että voin itse paremmin kun annan hänen olla, pidän asialliset mutta riittävän etäiset välit.
Nuoruuden parisuhteessa yritin muuttaa toista. Meillä oli riitaa, minuun kohdistui myös henkistä ja joskus fyysistä väkivaltaa. Välillä hän oli hyvin alakuloinen, ja silloin hän purki sitä juomalla ja oli synkkä, suuttui kaikesta. Suuttui jopa siitä, jos minä olin hyvällä tuulella. Syljeskeli lattialle, jätti kaikki kotityöt minulle, ei ostanut mitään, ei edes ruokaa kaappiin, lähti baariin. Laskut jäi minulle maksettavaksi, ja usein kommentti oli, että ei kiinnosta, pyyhi niillä laskuilla vaikka p*rsettä. Välillä hän taas oli isojen suunnitelmien mies. Hän kosi mahtipontisesti, säästi rahaa viedäkseen minut romanttiselle lomalle. Silloin kun hän oli ns. toinen ihminen, vauhdikas ja täynnä suunnitelmia, rakastin häntä todella. Vaikka siinä olikin se ikävä puoli, että seurasi romahdus. Sanoin monta vuotta, että sinun täytyy käydä lääkärissä, koska et voi hyvin. Täytyy hakea apua. Tiesin, mikä on diagnoosi oireiden perusteella, ja yritin saada hänet ymmärtämään. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin erota, koska hån ei halunnut apua. Se oli elämäni vaikein mutta paras päätös.
Työkyvyttömyyseläkkeelle ei pääse. On pakko jättää aina osa töistä tekemättä.