Lue keskustelun säännöt.
Voiko pakko-oireisiin saada apua, jos ei ihmistä itseään häiritse?
02.04.2025 |
Äidistä kyse. Minusta olisi niin mukava periaatteessa käydä vaikka matkoilla, mutta en kestä. Jos hän on lähdössä kotoa, vielä viime tingassa matkalaukku auki ja tarkistaa, oliko siellä shampoo/ vaihtopuseroita/ sandaalit. Ja joka kerta muuttaa mielensä jostain, esim. että ei tarvitsekaan hiustenkuivaajaa, lähtee viemään sitä kaappiin. Maton reuna pitää suoristaa lähtiessä. Kukat kastella kolmesti. Siellä matkakohteessa on samaa. Kerran myöhöstyttiin kamarialla retkibussista, koska äidin oli pakko pakata tarkistamaan, menikö huoneiston ovi lukkoon. Matkaa bussipysäkiltä hotellille oli ehkä 200 metriä, mutta samalla kun oli pakko tarkistaa ulko-ovi, hän kävi myös sisällä pissalla, ettei tule bussissa hätä. Ja niin meidän bussi oli jo mennyt kun palattiin pysäkille.
Minä en kestä enkä jaksa. Olen monta kertaa puhunut, että hakeutuisi terapiaan, mutta ei hän koe tarpeelliseksi. Viimeksi sanoi, että ei se kuule mitään outoa ole, jos katsoo, että ovi tuli lukkoon lähtiessä, niin paljon on ihmisten kotiin menty luvatta. Voiko tässä tehdä mitään ja onko jotain muut keinoa kuin terapiat?
Kommentit (43)
Kuvailemasi oireet ovat toki ärsyttäviä mutta verraten hyvin lieviä.
Terapia pitäisi itse maksaa (vain oikeasti patologiset tapaukset saavat hoitoa julkisella) ja se vaatii kovaa motivaatiota potilaalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hommaa hänelle jokin kirja pakko-oireista ja OCD:stä, niin hän saa tietoa (jos sitä ei ole). Tai linkkaa hänelle kaikella rakkaudella, jos hän käyttää tietokonetta.
Osa ihmisistä ei tunnista oireita. Ei edes silloin kun ne ahdistuneena lisääntyvät tavallisesta.
Ajatellaan, että vain äärimmäiset oireet, kuten että pesee tuntikausia yhtäsoittoa käsiä, eikä ollenkaan pääse hanan ääreltä pois, on pakko-oireita.
Lievemmätkin ovat oireita, kun ne hankaloittavat arkea ja hankaloittavathan ne, jos kertatarkistus ei riitä ja pitää vielä bussipysäkiltäkin palata tarkistamaan...
Pakko-oireilevilla voi joidenkin teorioiden mukaan olla hyvin lyhyitä katkoja tiedonsiirrossa/käsittelyssä, tarkistuksesta ei ikäänkuin jää riittävän voimakasta muistijälkeä, vaikka tarkistaja muistaa tarkistaneensa, hänen on silti vielä varmistettava... Jollakin toisella jää riittävä jälki kerrasta ja hän pystyy luottamaan siihen, että tarkistus oli riittävä.
Sitä altistusta ja tarkistelun rajoittamista, siihen luottamista ja eteenpäin siirtymistä voi harjoitella ja lievittää oireita.
Moni ihminen kärsii pakko-oireista ja yleensä tiedostavat sen varsin hyvin itsekin
Vierailija kirjoitti:
Kuvailemasi oireet ovat toki ärsyttäviä mutta verraten hyvin lieviä.
Terapia pitäisi itse maksaa (vain oikeasti patologiset tapaukset saavat hoitoa julkisella) ja se vaatii kovaa motivaatiota potilaalta.
Siis eikö pakko-oireita hoideta muka enää julkisen kautta? Jestas sentään, kaikki muuttuu. Minä olen itse saanut nuorena psykoterapiaa pakko-oireiseen häiriöön. Siitä oli paljon apua ja hyötyä. Sain myös lääkityksen, koska oireet häiritsivät nukahtamista iltaisin.
Ajoittain ja kausittaisesti pakko-oireinen häiriö nostaa päätään edelleen. Se voi tulla yhtäkkiä kuin tuttu vieras. Alan pelätä sairauksia. Etenkin jos kuulen noroa olevan liikkeellä, koska pelkään oksentamista. Mitä siitä seuraa, että iskee sairauksien pelko: kahvojen desinfiointia, vessan jatkuvaa pesemistä, välttämiskäyttäytymistä (esim. käy kaupassa silloin kun on hyvin vähän ihmisiä tai välttelee työpaikan kahvimukeista juomista, ei mene julkiseen vessaan, vaikka olisi hätä).
On muitakin asioita kuin tuo sairauksien pelko, joka joskus pompsahtaa pintaan. Niitä on vaikeampi selittää, koska ovat ajatuksia, jotka eivät näy tekoina. Yhtenä päivänä huomasin autolla ajaessani puhuvani ääneen. Ystävälle puhuin, vaikka puhuin itselleni. Kysyin itseltäni, onko minun oltava niin tyhmä, että en osaa puhua oikeille ystäville vaan puhun itselleni kuin ystävälle. Sitten jäi kaikumaan ajatus: ystävän pelko. Sitten tuli oikea pelko, jos puhun ääneen vaikka töissä (mikä häpeä!). Illalla lähdin lenkille ja tein pitkän mindfulness-harjoituksen. Pakkoajatuksia siis tulee,jos olen kovassa stressissä, mutta osaan toimia niiden kanssa. Ei se voi olla oikein, jos ei julkiselta pääse enää terapiaan. Minä tuskin kykenisin työelämään, jos en olisi nuorena käynyt läpi terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvailemasi oireet ovat toki ärsyttäviä mutta verraten hyvin lieviä.
Terapia pitäisi itse maksaa (vain oikeasti patologiset tapaukset saavat hoitoa julkisella) ja se vaatii kovaa motivaatiota potilaalta.
Siis eikö pakko-oireita hoideta muka enää julkisen kautta? Jestas sentään, kaikki muuttuu. Minä olen itse saanut nuorena psykoterapiaa pakko-oireiseen häiriöön. Siitä oli paljon apua ja hyötyä. Sain myös lääkityksen, koska oireet häiritsivät nukahtamista iltaisin.
Ajoittain ja kausittaisesti pakko-oireinen häiriö nostaa päätään edelleen. Se voi tulla yhtäkkiä kuin tuttu vieras. Alan pelätä sairauksia. Etenkin jos kuulen noroa olevan liikkeellä, koska pelkään oksentamista. Mitä siitä seuraa, että iskee sairauksien pelko: kahvojen desinfiointia, vessan jatkuvaa pesemistä, välttämiskäyttäytymistä (esim. käy kaupassa silloin
Totta kai itseä haittaaviin oireisiin saattaa saada apua kuukausia jonotettuaan, mutta eihän sieltä julkiselta käsin aleta ihmistä väkisin hoitoon värvätä.
Pakko-oireiden hoito ei ole yksinkertaista vaan ihmisen pitää sitoutua, itse työskennellä ja suostua esimerkiksi altistuksiin. Jos ihminen ei itse kärsi oireista, hänellä tuskin on motivaatiota.
Ap:n äiti ei edes kuulosta sairaalta. Hän on hieman neuroottisuuteen taipuvainen persoona. Heitä riittää.
Oikeasti sairaat eivät todellakaan pysty esimerkiksi lähtemään millekään matkalle, lentämään lentokoneella tai asumaan hotellissa oireidensa vuoksi. He sitten kyllä ovat usein motivoituneita hoitoon ja haluavat apua, koska heidän elämänsä on niin rajoittunutta ja pelkoa täynnä.
On myös lääkkeitä, joista on apua. Se vaan on haaste, jos äitisi ei itse halua apua. Muistelen lukeneeni, että on sellainen raja, jonka jälkeen pakko-oireet katsotaan niin vakaviksi, että niihin saa hoitoa. Se oli tunti päivässä. Eli jos päivästä kuluu vähintään tunti pakko-oireiden ja pakkoajatusten takia, se katsotaan arkea häiritseväksi. Olen itse tuntenut yhden opiskelukaverin, jolle puhkesi 90-luvun lopussa. Se oli sellaista aikaa, että kaikki oltiin muutettu pois lapsuudenkodista ja uudet arjen rutiinit jokaisella. Se minun kaveri järjesteli koko ajan. Tavaroita uusiin paikkoihin ja tiskit heti kaappiin ja jääkaapin järjestely. Kerran kun olin kylässä, hän järjesti sohvatyynyjä luultavasti noin vartin välein. Enhän minä silloin nuorena ollut kuullutkaan, että jollekin voi puhjeta tuollainen sairaus. Kun oltiin jossain luokassa, jossa oli jokin tuoli ns. väärin, sivuttain tai vinossa, hän nousi paikaltaan korjaamaan sen suoraan. Joskus muistelen, että jäi myös opetuksen jälkeen järjestämään luokkatilan niin, että kaikki pöydät ja tuolit on suorassa. Ihmettelin tietysti, mutta en uskaltanut puuttua. Myöhemmin nuorena aikuisena hänellä tuli ensimmäisessä työpaikassa paniikkikohtaukset. Pari kertaa oli viety ambulanssilla sairaalaan, iski kai tunne, että tukehtuu ja kuolee. Hän joutui työkyvyttömyyseläkkeelle, ja siinä vaiheessa ymmärtääkseni tuli muitakin ongelmia, mitkä vakavasti estivät kotoa poistumista. Hänelle sattui yksi ikävä tilanne pimeällä kodin lähellä, mikä laukaisi fobian. Olen myöhemmin lukenut, että pakko-oireet voivat ennakoida erilaisia fobioita, tai niillä voi ainakin olla yhteys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hommaa hänelle jokin kirja pakko-oireista ja OCD:stä, niin hän saa tietoa (jos sitä ei ole). Tai linkkaa hänelle kaikella rakkaudella, jos hän käyttää tietokonetta.
Osa ihmisistä ei tunnista oireita. Ei edes silloin kun ne ahdistuneena lisääntyvät tavallisesta.
Ajatellaan, että vain äärimmäiset oireet, kuten että pesee tuntikausia yhtäsoittoa käsiä, eikä ollenkaan pääse hanan ääreltä pois, on pakko-oireita.
Lievemmätkin ovat oireita, kun ne hankaloittavat arkea ja hankaloittavathan ne, jos kertatarkistus ei riitä ja pitää vielä bussipysäkiltäkin palata tarkistamaan...
Pakko-oireilevilla voi joidenkin teorioiden mukaan olla hyvin lyhyitä katkoja tiedonsiirrossa/käsittelyssä, tarkistuksesta ei ikäänkuin jää riittävän voimakasta muistijälkeä, vaikka tarkistaja muistaa tarkistaneensa, hänen on silti vielä varmistettava... Jollakin toisella jää riittävä jälki kerrasta ja hän pystyy luottama
Tuohan on loogista, että jos ei mieleen painu jokin tilanne, sitten täytyy tarkastaa asia.
Monet tutut toimivat noin enkä ole pitänyt heitä sairaina, vähän vaan liian tarkkoina. Oikeat pakko-oireet aiheuttavat todella paljon haittaa elämässä siitä kärsivälle. Ahdistus kasvaa sietämättömäksi kun ei saa toteuttaa jotain pakkotoimea kahtakymmentä kertaa. Käsiä saippuoidaan 100x päivässä, vaikka kädet on jo verillä. Silloin haluaakin hoitaa ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noihin auttaa siedätystä ja Kerrasta poikki kirja !
Neuroottista ja myös tunneherkkää voi alkaa ahdistaa tietyt ihmiset jotka usein ovatkin inhottavia ja ahdistavia.
Vierailija kirjoitti:
Monet tutut toimivat noin enkä ole pitänyt heitä sairaina, vähän vaan liian tarkkoina. Oikeat pakko-oireet aiheuttavat todella paljon haittaa elämässä siitä kärsivälle. Ahdistus kasvaa sietämättömäksi kun ei saa toteuttaa jotain pakkotoimea kahtakymmentä kertaa. Käsiä saippuoidaan 100x päivässä, vaikka kädet on jo verillä. Silloin haluaakin hoitaa ongelmaa.
Kyllä se on ihan selkeästi jo elämää häiritsevää, jos myöhästyy retkibussista sen takia, että lähtee tarkastamaan tuliko ovi kiinni ja sen jälkeen iskee uusi pakkomielle käydä vessassa, ettei tule retkellä hätä. Normaalisti ihminen voi olla tarkka ja silti ehtii siihen retkibussiin. Käy kerran pissalla ennen lähtöä ja tarkistaa lähtiessään, että ovi tuli lukkoon, mutta ei palaa satojen metrien päästä suorittamaan uudelleen niitä samoja toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle nuo oireet kuulostaa ihan tutuilta. Mulla on kausittain. Se alkoi jo lapsena. Jos oli jotain jännitystä, söin hiuksia, siis pureskelun pitkien hiusten latvoja. Kouluun lähdössä oli vaikeuksia, muttei joka aamu. Må katsoin reppuun monta kertaa, tyhjensin kirjat pöydälle, tarkastin uudelleen, että kaikki kirjat on mukana ja pakkasin. Joskus tuli eteisessä tunne, että ei ole kaikki kirjat ja palasin takaisin purkamaan repun. Mulla ei tietääkseni ole muistissa vikaa. Koulussa keskiarvo oli 8,5-9.
Sama neuroottisuus on iskenyt joskus aikuisempana hygieniajutuissa. Mulla päättyi nuoruuden seurustelusuhde 4 vuoden jälkeen, koska mulle on tärkeitä tietyt rutiinit. Lakanat on pakko vaihtaa kerran viikossa lauantaisin. Jos en vaihda, en pysty nukkumaan, koska ne alkaa haista nenään. Mä imuroin joka toinen päivä. En tiedä, miksi, koska se on pakko-oire, eikä valinta. Mulle sanoi kerran eräs psykologituttu, että silloin ihmisen pitää imuroida joka toinen päivä, jos siltä tuntuu. Mä en pysty jättämään myöskään astioita tiskipöydälle. Jos siellä on yksikin muki kun yritän mennä nukkumaan, mun on pakko nousta sängystä ja pestä se tai laittaa astianpesukoneeseen. Mä tiedän muitakin, joille hygienia on tärkeä. Ex-pääministeri Sanna on haastatteluissa kertonut, että siivoaa joka ikinen ilta. Mä itse koen niin, että kun jokin tietty asia on tehty, mulle tulee rauhallinen olo. Siisteys rauhoittaa.
Mulla on edelleen oireita, jotka johtuu stressistä. En syö hiuksia, mutta pureskelen kynsiä, ja se on ärsyttävää. Aina kun on stressaavampi jakso elämässä, mun kynnet on syöty lähes verille. Mä olen kokeillut kaikkea, esim. laittanut pahanmakuista ainetta, että en pure. Mä saatan purra kynttä jopa unissani ja herään siihen. Mikään muu ei auta kuin rakennekynnet. Niitä en pure. Toisaalta nyt ollut taas vähemmän stressiä, niin kynnet saa olla rauhassa.
Mulle on auttanut hyväksyntä. Että teen ne asiat, jotka mun on pakko tehdä. Sitten siirryn eteenpäin. En siis jää imuroimaan asuntoa viittä kertaa, vaan sen yhden kerran ja sen jälkeen siirryn toiseen puuhaan. Ja se lakanoiden vaihto kerran viikossa lauantaina, se on mulle sopiva tahti. Pystyn kontrolloimaan tiettyyn rajaan asti tekemisiä.
Kyllä minäkin suosittelen, että antaa vaikka kirjan lahjaksi sille äidille, että hän voi itse tutustua aiheeseen. Hän on varmasti niin tottunut siihen elämäänsä, että ei osaa suhteuttaa, millainen on häiritsevä pakkohäiriö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta siltä, että äitisi olisi tahdosta riippumattoman hoidon tarpeessa.
Heh, kyllä on olemassa muutakin kuin tahdosta riippumatonta hoitoa. Mindfulness-tekniikat ovat suosittuja. Niitä toteutetaan itsenäisesti, mutta jokin kurssi kannattaa ensin käydä,
Minusta tuntuu, että jos ne pahimmat oireilut liittyy matkusteluun, ei kannata ulkomaille lähteä. Jokin vuokramökki Suomessa on hyvä vaihtoehto. Ei ole ihan minuutilleen lähtö, jos omalla autolla menee.
Ihmisen pitäisi itse olla halukas hakemaan apua oireisiin. Pakko-oireisiin on saatavilla hoitoa, mutta ihmisen täytyy itse olla aktiivinen asian suhteen.
Ei voi auttaa. Ihmisellä on oikeus olla sekaisin ja sietämätön. Läheisillä on oikeus ottaa välimatkaa, jos pää ei kestä sekoilua.
Vierailija kirjoitti:
Moni ihminen kärsii pakko-oireista ja yleensä tiedostavat sen varsin hyvin itsekin
Niin tuntuu minustakin. Mutta niitä on eri tasoisia. Olen huomannut omassa suvussani, että sekä mun mummolla, isällä, mulla että mun sisaruksella on selvästi pakko-oireita ja niitä on vähän kuin opetettu sukupolvelta toiselle. Mummo on varmaan alunperin opettanut isää ja isä ja mummo molemmat vielä meitä. On opetettu mm. tarkistamaan asiat moneen kertaan lähtiessä (ettei mikään sähkölaite ole seinässä tai päällä ja kaikki tarvittava on varmasti mukana ja ovi lukossa) sekä pesemään käsiä jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Monet tutut toimivat noin enkä ole pitänyt heitä sairaina, vähän vaan liian tarkkoina. Oikeat pakko-oireet aiheuttavat todella paljon haittaa elämässä siitä kärsivälle. Ahdistus kasvaa sietämättömäksi kun ei saa toteuttaa jotain pakkotoimea kahtakymmentä kertaa. Käsiä saippuoidaan 100x päivässä, vaikka kädet on jo verillä. Silloin haluaakin hoitaa ongelmaa.
Joo. Ei sitä diagnoosiakaan saa jos oireet on lieviä. Minä luulin joskus että mulla on ocd, kun tulee aika paljon tarkisteltua kotoa lähtiessä sekä pestyä käsiä, mutta ei riittäneet oireet diagnoosiin.
Tuo ettei tilanne painu mieleen vois olla mullakin kyllä jonkinlaisten ocd-oireiden syy. Ei ole siis diagnoosia. Mutta mulla on myös paljon adhd-piirteitä ja vissiin sen takia teen aika usein asioita niin huomaamatta, että en jälkeenpäin muista että teinkö vai enkö. Olen vain niin ajatuksissani että en rekisteröi enkä voi sille mitään. Koitan aina skarpata, mutta ei ikinä onnistu.
Ei kuulosta siltä, että äitisi olisi tahdosta riippumattoman hoidon tarpeessa.