Lue keskustelun säännöt.
Raivostuttavat kaksoissukunimet
27.03.2025 |
Asiakaspalvelussa näihin törmää jatkuvasti, mikä laittaa vaimon ottamaan sukunimekseen vaikka Holmberg-Vihreävuori? Jos miehellä on niin heikko itsetunto että naisen on otettava hänenkin sukunimensä väliviivalla lisäksi, missä muissa asioissa huono itsetunto tulee esiin?
Jos nainen haluaa vaikkapa harvinaisuussyistä pitää oman sukunimensä, ei siihen miehen nimeä enää ole ideaa lisätä. Ja jos siitä omasta sukunimestä luopuminen ilman mitään syytä on naiselle vaikeaa, voidaan taas ajatella mikä muukin asia tulee suhteessa olemaan yhtävaikeaa.
Kommentit (165)
Vierailija kirjoitti:
Kuka tekisi kansalaisaloitteen tukien maksimikestosta ulkomaisiin sotakohteisiin?
Allekirjoittaisin heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen yhden miehen, jolla oli todella tavallinen sukunimi tyyliin Mäkinen. Vaimollaan oli italialainen isä, ja mies otti vaimonsa sukunimen naimisiin mennessään. Nyt ovat sitten tyyliin Risto ja Pirkko Roncassaglia. Eivät siis oikeasti tämän nimiset, mutta tuohon suuntaan. Kaikilla on oma makunsa ja onneksi nimen saa nykyään valita aikalailla vapaasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täysin mahdotonta olis mun luopua omasta nimestä. Osa identiteettiä. Mikä muu on suhteessa vaikeaa..? Mitä ne muut asiat tuohon kuuluu? Miehen kohdalla ei ap tätä mieti?
Eihän se sinun oma nimesi ole vaan isäsi nimi. Mikä siinä nyt on niin vaikea käsittää?
Tiedän tapauksen, joka valitsi uudeksi sukunimekseen isoäitinsä tyttönimen, koska halusi olla "voimaantunut". Höh, itse asiassa se valitsi isoisoisänsä sukunimen, mutta tämä pikkiriikkinen tosiasia jäi naikkoselta kaiken voimaantumisen huumassa huomaamatta. 😂
Itseltäsi unohtuu sellainen pikkuruinen asia, että omalla logiikallasi se "isän" tai "isoisoisän" sukunimi ei liioin ole heidän, vaan ainoastaan sen kaukaisen esivanhemman, joka kyseistä nimeä ensimmäisenä käytti. Kukaan ei puhu, että mies piti naimisiin mennessään isänsä nimen tai esi-isänsä nimen. Tai että nainen otti appiukkonsa nimen tai miehensä esi-isän nimen. Johtunee alitajuisesta ajatuksesta, että vain miespuolisella on oikeus sukunsa perintöön ja hänellä on omistusoikeus nimeen, jonka sai syntyessään. Kun taas nainen on ilmeisesti omaisuutta, joka kantaa tiettyä sukunimeä vain väliaikaisesti merkkinä siitä kenelle kuuluu.
Minusta nainen omistaa suvultaan saamansa syntymänimensä siinä missä mieskin. Riippumatta siitä, onko nimi tullut isän vai äidin kautta. Mutta minä pidänkin miehiä ja naisia tasa-arvoisina ihmisinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotakin outoa epävarmuutta omasta arvosta kuvaa se, jos vaihtaa nimensä vaan sen takia, että on kumppani tarttunut mukaan matkan varrella.
Vähän samaa kuin se, että esitellään ihastuksissaan instassa sitä vasemman käden nimetöntä , johon se ihana uros on pujottanut sormuksen.
"Katsokaa mitä minä pyydystin, hihihi". Tämä sitten sementöidään ottamalla nöyrästi miehen sukunimi. Kokeilkaapa joskus ajatella toistepäin: kuinka monta sellaista miestä tiedätte, joka on ottanut naisen sukunimen? Aivan, ei yhtään.
Joidenkin (yleensä näiden kananaisten, jotka ottaa miehen nimen) mukaan kyseessä on pikkujuttu, mutta eipä vaan ole. Nimi jos mikä on ihmisen identiteetin ydin. Vaihtamalla miehen nimeen nainen osoittaa, että ei ole itsellinen olento vaan toisen omaisuutta.
Hyi helvetti.
Niin no, miehen nimi se omakin nimi
Tämä on toinen kommenttini ketjuun, ja sanon samaa kuin tuolle toisellekin "isän nimestä" puhuneelle: eihän se miehesi nimikään tällä logiikalla ole hänen nimensä, vaan hänen isänsä tai oikeastaan jonkun esi-isän nimi. Miten ihmeessä miehen esi-isän nimen ottaminen olisi tasa-arvoinen ratkaisu oman esi-isän nimen pitämiseen verrattuna?
Minulle on sinällään aika yhdentekevää minkä nimen kukin valitsee. Se mikä korpeaa, on tämä nimivalintoihin liittyvä epätasa-arvoinen kulttuuri. Keksitään vaikka mitä meriselityksiä, miten naisen nimi ei muka olekaan hänen omansa, mutta miehen omistajuutta perimäänsä nimeen ei kyseenalaisteta millään lailla.
Naimisiin mennessämme moni kysyi minulta vaihdanko nimeä tai jopa suoraan minkä niminen olen vihkimisen jälkeen, mutta kukaan ei kysynyt mieheltäni. Ei edes se feministiksi julistautunut perheenjäsen. Kuvaa hyvin sitä, miten itsestään selvänä pidetään, että nimenomaan mies on sen niminen kuin on aina ollut.
Yhdistelmänimi voi olla ihan kätevä ratkaisu ihmiselle, joka haluaa vaihtaa nimensä. Se jättää vanhojen tuttujen avuksi edes jäljen siitä, minkä niminen ihminen ennen oli. Yhdistelmänimissä ärsyttää lähinnä se, miten niistä puhutaan usein ikään kuin kompromissiratkaisuna pitää oma nimensä ja saada yhteinen nimi. Miehen kohdalla oman nimen pitäminen ei jostain syystä ole radikaali asia, johon kaivattaisiin kompromisseja.
Enkä ymmärrä, miten pariskunnan yhdistää perheeksi nimenomaan se, että toinen (käytännössä lähes aina nainen) luopuu jostain identiteettinsä tunnuksesta. Meidät on yhdistänyt perheeksi se molemminpuolinen sitoutuminen, joka avioliittoon vihkiessä vahvistettiin, ja yhdessä jaettu arki.
Tuosta on kiva tehdä työpaikan sähköpostiosoite.