Mä olen ihminen josta muut eivät vain pidä, en tiedä miksi :(

niille, jotka sinulle mailasivat, vaikkeivat nyt toivomiisi strategisiin mittoihin mahtuneetkaan?



Kiittää viestistä ja todeta tilanne. Ehkä tässä on jotain vihjettä siitä, ettet löydä ystäviä. Voi olla, että olet sosiaalisesti hiukan kujalla asioista. Hyvät käytöstavat kuitenkin ovat kaikkien ihmissuhteiden peruslähtökohta.

Laitoin juuri viestiä sähköpostiisi. :-)

siksi niitä ystäviä in real life ei löydykään. Ei osata käsitellä sanoja, kielikuvia, eikä ihmisiä.

on siis 37-vuotias. Olen tosin sitä mieltä, että ihmisten iällä ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Ystävyyden kannalta siis. Tai sanotaan niin, että jos ihmisen elämä pyörii vaikkapa baarien ja hauskanpidon ympärillä, olemme liian erilaisia; ja näitä tapauksia löytyy eniten kaksikymppisistä; mutta voin hyvin kuvitella löytäväni merkityksellistä seuraa jostain kaksikymppisestä, joka ei osu edellämainittuun kuvaukseen.

...mitähän tälle ap:lle kuuluu?

Mitä sinulle kuuluu?

Ap siis ymmärsi vihdoin, mistä kiikastaa ja sai solmut aukeamaan. Luin ketjun vasta tänään ja tajusin ongelman jo heti alkuun, mutta huomasin jo, että niin on ap:kin huomannut.



Täydellisistä ihmisistä ei pidä kukaan. Ap kirjoittaa jo aloitusviestissään olevansa kaikkea kivaa: empaattinen, sosiaalinen, puhelias, hiukan ujo, kaunis, perhekeskeinen mutta kuitenkin myös ystäväkeskeinen jne. Mitä tuosta oikeasti jää käteen? Pelottava kuori, täydellinen ihminen, joka katsoo muita alaspäin ja halveksii toisia vajaavaisia ihmisiä.



Minulla on vaikeuksia saada ystäviä. Olen myös koulukiusattu. Olen ujo ja epäsosiaalinen. Osaan small talkin, mutta olen ehkä vähän päällekäyvä ja epätoivoinen. FB.ssä on kavereita vain pieni joukko. En ole kaunis, ja saatan joskus juoruillakin. Olen suvaitsevainen mutta inhoan epäoikeudenmukaisuutta. En ole uskovainen mutta en ateistikaan. En hae parasta ystävää, ja tuttavia saan aika helposti. Olisi tietysti kiva saada niitä parempiakin kavereita, mutta pitkäaikaisten koulukavereiden lisäksi (2 kpl) olen saanut uusia ystäviä vain 2 kpl, toinen minua 10 vuotta vanhempi ja toinen 26 vuotta vanhempi. En siis ole ikärasisti.



Tunnen yhden ap:n kaltaisen naisen. Hän on ulkonäöltään huomattavan kaunis, pukeutuu ihanasti, on älykäs ja hauskakin. Mutta perusilme on sellainen luotaantyöntävän nyrpeä, joka sanoo, että olen täydellinen ja sinä et. Voisin kuvitella, että hän ihmettelee samaa kuin ap. Minusta hän on mielenkiintoinen tuttavuus, mutta hän ei ajattele samoin minusta. Olen vääränikäinen, väärännäköinen, vääränlainen. Hänellä kun on kriteerinsä.



Se, että ei saa ystäviä, johtuu ihan meistä itsestämme. Minä en saa niitä siksi, etten ole sosiaalisesti hyvää kaveriainesta, ja kohdalle osuu luonteeseeni sopivia ihmisiä aika harvoin. Ap ei saa niitä siksi, että hänelle on tärkeää antaa itsestään virheetön ja täydellinen mielikuva. Heti kun hän alkoi myöntää rajoituksiaan ja vaatimuksiaan ystäville, alkoi elämä myös helpottaa ja niitä sopivia ystäväkandidaatteja löytyi.

mutta enää se ei ole minulle ongelma. Tiedän tämän nimittäin johtuva luontaisesta persoonallisuudestani, jonka muuttaminen olisi liian kova hinta siitä että saisin ystäviä tai miehen. Se olisi itsensä pettämistä ja roolielämän elämistä vaan.



Persoonallisuudessani ne ystävyyttä vaikeuttavat piirteet ovat ensinnäkin, että olen hyvin introvertti ja minulla on matala sosiaalisuus eli oikeastaan varsin vähän tarvetta niille ystäville. Viihdyn enimmäkseen yksin ja vain välillä tulee kaipaus ihmisseuralle. Lisäksi olen sellainen, että vaikutan ulospäin ujolta ja aralta, mutta kun minuun tutustuu paremmin, paljastuu impulsiivinen tahtonainen, mikä säikyttää ne jotka ovat jotenkin pitäneet minusta rauhallisen ja hiljaisen ja vaarattomanoloisen ulkokuoren takia. En myös osaa oikein jutella ihmisten kanssa, siis en vain keksi mitä sanoa. Huumorintaju minulla on myös aika heikko.



Käytännössä nykyään lähes 40 v:nä, en enää kaipaakaan ystäviä, mutta parisuhteen samanlaisen örrimörrin kanssa kyllä haluaisin :) Se riittäisi mulle ihmissuhteiksi enemmän kuin tarpeeksi.

Olen 34v ja lapsia on. En saa työpaikoilta hyviä ystäviä vaan enempi kavereita/tuttuja. Minua ei kutsuta kaikkiin juttuihin, mihin muita kutsutaan. En pidä itseäni mitenkään ylpeänä tai erityisen kauniina. Olen aivan tavallinen perheenäiti.

ja mun yks hyvä ystävä sanoi olen ihminen joka puhuu aina hyvää.

Joskus, äärimmäisen harvoin sanon jotain, esim kun ystäväni tuli kylään silmä mustana. Poikaystävä oli mukana ja kun kysyin mitä tapahtui, poikaystävä sanoi pitää tota muijaa vähän kouluttaa.

Heitin miehen pihalle heti ja pidin tosi kovan saarnan ystävälle ja lisäksi soitin hänen äidilleen siinä ystävän vieressä ollessa. Tiedän että heillä on loistavat välit, mutta äiti on sokeutunut kun ystävän poikaystävä oli ns täydellinen pakkaus.



Kehun ihmisiä, sanon esim kaunis mekko, kun joku aloittaa selän takana haukkumisen, voin sanoa suoraan miltä susta tuntuis jos joku noin sanoisi. Ekaks yritän pari krt vaihtaa puheenaihetta ja sitten yritän suoraa tekstiä.



Eli olen jämäkkä tarvittaessa, mutta muuten hyvin easy going ja en todellakaan mieti mitä minun takana puhutaan minusta.

Nyt oltiin keväällä työpaikan puolesta viikonloppu kylpylässä ja siellä tutustuin tosi kivoihin ihmisiin ja nyt suunnitellaan kyläilyä.



Kannattaa kiinnittää huomiota mitä sanoo ja kenelle ja ennen kaikkea millä tavoin.



Mä päätin kerran että alan hymyilemään enemmän. Aloita säkin tästä.



Mitä pidemmälle viet, sitä hankalampaa on uusia ystäviä enää saada.

Muutos lähtee omasta päästä !

No AP täällä heippa,



Olen tainnut möyriä aika syvissä vesissä synnytyksen jälkeisessä masennuksessa ja ollut aika turhaan vakuuttunut siitä että ihmiset eivät pidä minusta ja kaikilla on jotain taka-ajatuksia.



Nyt kun viestistä on melkein vuosi, minulla on muutamia uusia ystäviä ja suhteet muutamaan vanhaankin tuttuun ovat elpyneet. Ilmeisesti yksinäinen fiilis johtui tuosta isosta elämänmuutoksesta kun siirryin työelämästä kotiin, eikä vanhat sinkku-kaverit pitäneetkään perheelliseen yhteyttä.



Nykyään elämäni on ihan mukavaa, sosiaalista, enkä oikein tunnista itseäni enää tuosta angstisesta, oman napani ympärillä pyörivästä tekstistä.



Tsemppiä kaikille muille samojen ajatusten kanssa painiville, ehkä maailma ei olekaan ihan niin mustavalkoinen ja synkkä. ;)



AP

Unohdin salasanani siihen sähköpostiin, joten en senkään takia enää vastannut kenellekkään. Olen pahoillani jos aiheutin turhaa mielipahaa. :(





AP

Täytyy vaan hyväksyä että on erilainen.

Minulla on aiemmin ollut ystäviä, mutta nykyään kun ovat alkaneet perustaa omia perheitä, niin ei aikaa ole. Osa myös muuttanut toiselle paikkakunnalle. Joihinkin olen itse ottanut etäisyyttä. Välillä taas kun olen yrittänyt olla aktiivinen, olen saanut huomata, että se ei tuota tulosta, tilausta uudelle kaverille ei kertakaikkiaan ole.



Kaikkia ihmisiä en toisaalta itse halua päästää elämääni. Eli syitä on monia ja ketään ei voi pakottaa kaveruuteen. Jos toisella osapuolella on sellainen tilanne tai tunne, ettei ystävyyttä kaipaa, niin silloin sitä ei voi väkisin luoda.



Itse kartan ihmisiä, jotka eivät anna toiselle ollenkaan suunvuoroa ja kaatavat kaiken elämänsä synkkyyden toisen niskaan. Ärsyttää suunnattomasti, että toinen vaan jatkaa puhelua vaikka tunnin verran, vaikka yrittää sanoa, että on esim. töissä. Sitten on pakko melkein katkaista puhelu kesken lauseen.



Jos henkilö on vielä riippuvainen ja soittelee näitä ongelma-puhelujaan monta kertaa päivässä, niin en todellakaan jaksa. Sekin ärsyttää, jos toinen ei kysy ollenkaan toisen kuulumisia, vaan kaikki puhelut ja viestit on sitä, että mitä hän itse on tehnyt ja ajatellut ym.



Sitten sekin jos toinen ei ole ollenkaan itse aktiivinen tai vastavuoroinen, niin potuttaa. Ei yhteydenpidon kuulu olla vaan toisen varassa. Ilkeys ja jatkuva toisten arvostelu karkottaa myös ihmisiä.

Olen kohta 40, mutta en ole keksinyt mistä se johtuu. Olen aina ollut ujo ja varautunut, ja tiedän, että monet sekoittavat sellaisen ylpeyteen. Ehkä se on sitä sitten. Miehet olivat minustakin kiinnostuneempia kun olin nuori ja nätti, nyt heitäkään ei enää kiinnosta (eikä ole kyllä väliksikään kun en halua sen tyyppistä huomiota).



Olen opetellut elämään asian kanssa.

Heeei!

Suoraan mun 'kynästäni' :).

Olen aina kokenut olevani ulkopuolinen. En oikein tiedä jättäydynkö ulkopuolelle vai eikö minusta pidetä.

En ole koskaan pitänyt itseni mitenkään erikoisen upeana. Mutta ilmeisesti jollain tasolla naiset ovat minulle kateellisia. Joskus joku baarissa sanoi, että "mulla ei ole mitään mahdollisuutta, jos olet siinä".

Olen suora, reilu ja sydämellinen. Ehkä se on tuo suoruus, mikä ajaa muut pois. Minun ei tarvitse puhua pahaa kenestäkään selän takana...

Tsemppiä ap! Ole vain oma itsesi!!

mun entinen luokkakaveri, oltiin ihan bestiksiä koulussa, on nykyään erittäin suora. Alkoi 22 v seurustelemaan miehensä kanssa, sanoi usein mulle baarissa mä en ikinä saa ketään jos pidän rimaa niin ylhäällä = suoraa puhetta, mutta haluaako joku moista kuulla.

Hän itse tuli hyvin nopeasti raskaaksi, minä en. Taas suoraa puhetta = joittenkin ei ole määrä saada lapsia. Toi oli aika lailla vika tikki mitä halusinkaan enää kuulla.

Mä aloin miettii jossain vaiheessa mulla on ystävyys hyvin paljon muuttunut siinä vaiheessa kun ystävä on löytänyt kumppanin. Silloin ei enää jossitella tai silitellä. Sanotaan suoraan mitä mieltä ollaan ja jos ei kelpaa sitten ollaan ilman.

Ei tarvi puhua pahaa selän takana, mutta kaikkia asioita ei tarvi myöskään sanoa ääneen. Varsinkin jos en edes kysy.

Mutta mulla ystäviä on, hyvinkin paljon. Ja ihan koko ikäni ollut.

Viestiketju on vanha, mutta päädyin lueskelemaan. Pohdin tänään juuri itkun kanssa samoja asioita ja usko tai älä, on kuin olisin sinun tekstiä lukiessa lukenut itsestäni. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia

[quote author="Vierailija" time="15.06.2011 klo 10:07"]Olen ollut lapsesta asti jotenkin ulkopuolinen kaikista sosiaalisista ympyröistä. Luulin että tilanne helpottaisi iän myötä, mutta huomaan yhä edelleen joutuvani ulkopuoliseksi työympyröissä, jopa tuttavapiirissäni.


Lapsena olin hieman koulukiusattu, en vieläkään tiedä tarkalleen että miksi. Olin ehkä ärsyttävä jotenkin. Ulkonäköäni haukuttiin. En kuitenkaan ollut mitenkään erityisen ujo tai itse ilkeä. Nykyään minua pidetään yleensä todella kauniina. Vaikka tiedänkin että se ei ole mikään absoluuttinen totuus. Ihan yhtä hyvin joku voisi yhä haukkua minua rumaksi.


Ylä-asteella ja lukiossa sain ensimmäiset ystäväni, heidän kanssaan suhteet tosin muistuttivat jotenkin enemmän parisuhteita dynamiikaltaan. Oli mustasukkaisuutta, riitoja ja "yhteen palaamisia". Vaikka olivatkin siis ihan platonisia suhteita fyysisesti. Sen jälkeen kaikki kaverisuhteeni ovat olleet tosi pinnallisia ja etäisiä. Minulla on paljon kavereita, mutta minusta tuntuu että valtaosa jopa tuttavistani inhoaa minua, eikä oikeasti halua olla kanssani tekemisissä.


Olen yrittänyt itse olla ystävällisempi ja sosiaalisempi, mutta turhaudun kun silti tuntuu ettei kukaan halua olla läheinen ystävä kanssani.


Vaikka naispuolisten kavereiden saaminen ja pitäminen tuntuu mahdottomalta, miesystäväni ovat aina sen sijaan rakastaneet minua täysillä. Tosin miehet jotka eivät ole minusta romanttisesti kiinnostuneita, eivät taas pidä minusta ollenkaan ihmisenä. Minua vältellään työyhteisöissä. On rasittavaa että jos joku mies vihdoinkin alkaa ottamaan minuun kontaktia ja kaveeraamaan, hän todennäköisesti paljastaa ihastuneensa minuun. Ei sellainen ole ystävyyttä.


Nykyinen aviomieheni on myös paras ystäväni, mutta joskus vaan mietin että olisi kiva jos oli pari muutakin ihmistä joita voisi ystäväksi sanoa. Olen kuulemma vähän pelottava ihminen ja ihmiset saavat minusta usein väärän kuvan. Tai sitten oikean, mutta eivät vain pidä minusta.


En halua muuttaa itseäni, mutta ihmettelen että voiko oikeasti olla niin että olen sellainen nainen ettei toinen nainen halua/voi/pysty olemaan kanssani ystävä, ja miehillä on aina joku hidden agenda.


Muilla samanlaisia ongelmia? Mistä ne voisivat johtua?
[/quote]Tutustu muihin ihmisiin esim. Kirjastossa. Hanki harrstus, sosialisoidu! :)

ADHD? Mullakin kaikki harvat ystävyyssuhteet ovat olleet hyvin vahvoja. En kulje laumoissa vaan aina on se yksi ja paras ystävä kerrallaan. Huomaan että jotkut ikäänkuin hakevat minusta energiaa ja kiintyvät vahvasti. Minulla on elämänikäisiä ystävyyssuhteita ja olen sovitteleva. Kartan riitoja koska en kestä niitä.