Mä olen ihminen josta muut eivät vain pidä, en tiedä miksi :(

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 08:46"]ADHD? Mullakin kaikki harvat ystävyyssuhteet ovat olleet hyvin vahvoja. En kulje laumoissa vaan aina on se yksi ja paras ystävä kerrallaan. Huomaan että jotkut ikäänkuin hakevat minusta energiaa ja kiintyvät vahvasti. Minulla on elämänikäisiä ystävyyssuhteita ja olen sovitteleva. Kartan riitoja koska en kestä niitä.
[/quote] Ja sovittelulla tarkoitan kykyäni pyytää anteeksi. Ristiriidat ahdistavat, muserrun ja nousen sitten taas tuhkasta kuin fenix lintu. Tunnen myös paljon ulkopuolisuutta ja kuitenkaan en halusisi olla niinkuin muut. Samastun kirjojen päähenkilöihin: Sieppari Ruispellossa, Abiturientti, Jumalat juhlivat öisin. Kaikissa potkissä parisuhteissa mieheni on ollut minua käytännöllisempi. Ensimmäinen mieheni ajoin minut aamuisin töihin etten myöhästyisi. Työpaikan palautekeskustelussa aina sanotaan, että minä en puhu koskaan muista pahaa.

Joskus kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että sanaton viestintäsi on sellaista, että se saa ihmiset olettamaan että pyrit tietyllä tapaa etäisyyttä.

Tiedän muutamia ihmisiä, joiden kanssa en ole uskaltanut ystävystyä siksi, että heistä on paistanut läpi jonkinlainen tarve ripustautua ja tulla liiankin läheisiksi ennen kiin kunnolla edees tunnetaan. Se on jotenkin pelottavaa, nämä tyypit saattavat olla hyvin herkkähipiäisiä kuin vaille vastarakkautta jääneet ihastuneet.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 11:09"]Tiedän muutamia ihmisiä, joiden kanssa en ole uskaltanut ystävystyä siksi, että heistä on paistanut läpi jonkinlainen tarve ripustautua ja tulla liiankin läheisiksi ennen kiin kunnolla edees tunnetaan. Se on jotenkin pelottavaa, nämä tyypit saattavat olla hyvin herkkähipiäisiä kuin vaille vastarakkautta jääneet ihastuneet.
[/quote] Tuskin minä ainakaan olen kuvaamasi henkilö. Pystyn nimittäin olemaan hyvin riippumaton muista.

Omaa "ongelmaansa" voi joskus olla vaikea tunnistaa. Olen pitänyt itseäni normaalin puheliaana ja ryhmissä keskusteluun aktiivisesti osallistuvana ihmisenä, mutta joskus jälkeenpäin kuullut itseäni luonnehdittavan hiljaiseksi ja enemmänkin sivustaseuraajaksi.

Samoin nuorempana liikuin porukoissa, joiden muut jäsenet jäivät yleisesti mieleen ja ajattelin olevani yhtä näkyvä tyyppi, eli joskus vuosien päästäkin, kun tapasi jotain vanhoja saman koulun ihmisiä, he saattoivat muistaa ne muut porukan tyypit nimeltä, mutta olviat unohtaneet, kuka minä olinkaan...

Ehkä tuosta näkymättömyydestä johtuen jäin välillä ilman kutsua juhtiin tai isompien porukoiden reissuille mikä tietysti tuolloin kirpaisi ja sai miettimään, olenko jotenkin ei-toivottu, kun oikeampi vastaus olisi varmaan vain ollut, että minua ei vain huomattu.

monelle. Ja hassua että tämä ketju taisi ärsyttää joitakin ihmisiä ihan vaan siksi kun moni kertoi tuntevansa itsensä ulkopuoliseksi.



Ilmeisesti ihmiset jotka ovat sosiaalisesti varautuneita ovat vain lähtökohtaisesti ärsyttäviä niiden mielestä joilla itsellään ei ole ongelmia uusiin ihmisiin tutustumisessa, tai vanhoja ystäviä on ihan tarpeeksi. Todella epä-empaattista, mutta juurikin noilla muita ihmisiä arvostelevilla, heistä ärsyyntyvillä ja selän takana paskaa jauhavilla on yleensä ystäviä ja tuttavia. Paskamaisuus yhdistää.

En tiedä onko tästä apua, mutta laitanpa juttua vähän toiselta puolelta. Eli itse olen aikuisena saanut helpostikin uusia ystäviä/kavereita, lapsena vaan muutaman. Aikuisiän uudet ystävät/kaverit ovat löytyneet opiskelun ja työn parista (ja hassua kyllä se ainoa lapsuudenystävä johon vielä pidän yhteyttä on samalla alalla kuin minä :), jotkut miehen kautta. Tutustumisessa ehkä auttavat nämä



-olen luonteeltani positiivinen ja iloinen. Toki on huonojakin päiviä, mutta silloinkin yritän selvitä huumorilla. Olen kuulemma iloisen näköinen.

-olen puhelias, eli keksin jutun juurta vaikka mistä. Osaan myös olla hiljaa, etenkin alussa kun kuulostelen millaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä tai jos puheenaihe ei ole minulle kovin tuttu.

-en hirveästi ujostele, eli voin ihan hyvin aloittaa jutella tai mennä lounaalle esim. uuden työkaverin kanssa

-pyrin olemaan diplomaattinen, minulla ei ole tarvetta sanoa ihan joka asiaan omaa mielipidettä tai toimia jonain totuudentorvena. Yritän siis sanoa mielipiteeni loukkaamatta muita.

-olen kiinnostunut tosi monesta asiasta, eli löydän monenlaisten ihmisten kanssa jonkun yhteisen kiinnostuksen kohteen.

-olen aika avoin ja sosiaalinen, minusta on kivaa olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä ja se varmaan näkyy esim. elekielessä. Toisaalta kavereita ja ystäviä on jo sen verran, etten aseta uusiin ihmisiin tutustumiselle mitään sen kummempia toiveita (=paineita) eli voin ottaa tutustumisen rennommin.



On minulla paljon huonojakin puolia, mutta ei puhuta niistä nyt ;) Toivottavasti löydätte ystäviä :)

sellainen joko/tai ihminen. Olen hyvin avoin ja suorasanainen (en kuitenkaan huonostikäyttäytyvä) ja se toki karkoittaa osan ihmisistä pois. Mutta toisaalta minulla on aina ollut kyllä paljonkin kavereita ja sellainen vanhoista samanlaisista kavereista koostuva vanha vakiintunut kaveripiiri.



Tulen myös hyvin toimeen naapureiden yms. kanssa. Nykyään en alakaan tapella mielestäni typerien ihmisten kanssa vaan en ole yksinkertaisesti heidän kanssaa missään tekemisissä.



Mutta olen itse huomannut, että hyvin sulkeutuneet ihmiset eivät ole kovin kiinnostavia. Sellaiset, jotka eivät ns. anna itsestään mitään. Eivät kerro juuri mitään elämästään, eivät varsinkaan vastoinkäymisistä tms. Eivät yleensä kysykään mitään - tai jos kysyvät, niin jotain aivan pintapuolista. Sellaiset, jotka voivat olla ihan fiksuja, mutta keiden kanssa ei voi puhua kuin tyyliin säästä tai positiivisia asioita lapsista.



Itse pidän enemmän reippaasta, suorasta keskustelusta ja joskus voi jopa väitetelläkin ja se tuntuu olevan joillekin aivan mahdoton ajatus. Heti ollaan kauheissa riidoissa, jos tulee vähän erimielisyyttä.

Mutta olen itse huomannut, että hyvin sulkeutuneet ihmiset eivät ole kovin kiinnostavia. Sellaiset, jotka eivät ns. anna itsestään mitään. Eivät kerro juuri mitään elämästään, eivät varsinkaan vastoinkäymisistä tms. Eivät yleensä kysykään mitään - tai jos kysyvät, niin jotain aivan pintapuolista. Sellaiset, jotka voivat olla ihan fiksuja, mutta keiden kanssa ei voi puhua kuin tyyliin säästä tai positiivisia asioita lapsista.

Itse pidän enemmän reippaasta, suorasta keskustelusta ja joskus voi jopa väitetelläkin ja se tuntuu olevan joillekin aivan mahdoton ajatus. Heti ollaan kauheissa riidoissa, jos tulee vähän erimielisyyttä.

Mun tapauksessa kyse on näennäisestä sosiaalisuudesta.

Tosiasiassa en halua ketään meille kylään millekään ex-tempore-vierailuille.

En jaksa itse mennä kylään jne.

Tapaan tuttuja eri tapahtumissa, harrasteissa, kävelylenkeillä jne. Tai kahviossa kun molemmille sopii.

En halua passata muita/olla muiden passattavana.



Tykkään jutella mutta pitää tietyn etäisyyden. En kärsi sydänystävien puutteesta. Nautin perheestä ja toisaalta yksinolosta.



Ap, suoruus voi olla se ongelma. Itse olen huomannut että kaikki perustuu pitkälti mielistelyyn ja small talkiin. Jos on siinä huono, tarttis löytää sellanen meikäläinen joka ei myöskään piittaa siitä:D

Ehkä kyse ei ole sinusta, vaan niistä, joiden kanssa olet tekemisissä. Ehkä olet vain liian "erikoinen" toisten makuun. En tarkoita tätä millään tavalla pahalla! :) Jokainen on persoona ja joku voi olla "liian erikoinen persoona" jonkun toisen makuun. Sinussa ei ole siis mitään "vikaa"!, vaan kyse ehkä enemmänkin vastapuolen kyvystä nauttia persoonastasi. Kaikki eivät vain tule juttuun kaikkien kanssa, oli miten tahansa mahtavasta persoonasta kyse.

On harmillista, että koet ja tunnet, niin kuin tunnet. - Ehkä, niin kuin miehesikin sanoi, analysoit liikaa tilateita ja ihmisiä (vai miten se nyt sanoikaan). Anna palaa vain, ajattelematta sen suuremmin asioita ja lyöttäydyt rohkeasti keskusteluihin, sen suuremmin miettimättä, esim. toisten vanhempien kanssa (lapsesi kautta)! Minkä ikäinen lapsesi on? Minkälainen hän on sosiaalisissa tilanteissa? Monesti lapset edesauttavat sosiaalisten suhteiden syntymistä omalla toiminnallaan ja höpinöillään hiekkalaatikon reunalla :)



Tsemppiä ap ja aurinkoista kesää! :)

Myös minä olin koulukiusattu ja ulkopuolinen, ulkopuolinen myös omassa perheessäni. Äidilleni veljeni oli kaikki kaikessa, minä taas välttämätön paha. Tottakai tämä jättää syvät arvet.



Olen sosiaalisesti äärimmäisen pelokas, vaikka en usko että se näkyy ulospäin. Sosiaalisissa tilanteissa tulkitsen viestejä helposti itselleni haitallisesti ja vetäydyn. Siinä varmasti suurin syy miksi en myöskään ystävysty. Monet aiemmat kuvaukset osuvat hyvin myös minuun.



Tilanteeni ei kuitenkaan ole niin lohduton kuin ap:llä. Olen viimeisen 20:nen vuoden aikana pystynyt rakentamaan muutaman ystävyyssuhteen, jotka ovat kestäneet myrskyt ja tyvenet. Ja nämä suhteet ovat ihmisiin, jotka ovat jollain tavalla kaltaisiani.



Ap:lle toivon, että hänenkin kohdalleen tulee vielä oikenlaisia ihmisiä, joiden kanssa todellinen ystävyys voi syntyä. Itse olen jo 40 ja olen kipuillut tämän asian kanssa oikeastaan koko elämäni. Ystävät eivät oikeastaan ratkaise tai muuta omaa tapaa jäsentää ja tulkita maailmaa ja tavallaan sitä on yksin oman tunnemaailmansa kanssa.



Ihminen on kuitenkin evoluutionsa tuloksena sosiaalinen eläin, ja lauman ulkopuolelle jääminen on merkinnyt kuolemaa. Niin kai se vaikuttaa vieläkin, psyykkisellä tasolla.

siis tuo, että ei pidä rasismista, ahdasmielisyydestä ja kiihkouskovaisuudesta. Siis tuollainen negatiivinen luokittelu vähän pelottaa. Olisit mieluummin kertonut mikä ja millaiset ihmiset sinua kiinnostavat. Oletko huumorintajuinen?



Olisin voinut vastatakin, mutta en uskalla, koska olen uskovainen. En kuitenkaan halua olla kiihkoilija, mutta keskustelen tosi mielelläni asioista ja elämästä.

En pidä rasismista, koska omaan sukulaisia jotka kohtaavat valitettavasti rasismia. Itse olen kuitenkin ihan tavallinen suomalainen. Tai ainakin melkein.



Kiihkouskovaisuuden mainitsin koska olen itse ateisti. En sano ettenkö voisi olla ystävä uskovaisen kanssa, se vain tuntuisi vähän epätodennäköiseltä mikäli uskonto olisi vastapuolelle todella tärkeä asia. Tieteellisen maailmankuvan omaavana saattaisin puheillani silloin loukata. Koen että uskon asiat ovat kuitenkin pyhiä jokaiselle, eli kaikki saavat uskoa juuri siihen mihin haluavat. Vaikkapa siihen että meillä on vain tämä yksi elämä.



Ahdasmielisyys on mielestäni pelottavaa, sillä en haluaisi tutustua ystävystymismielessä sellaiseen karikatyyriseen av-mammaan joka heti tutustuttaan on valmis teilaamaan minut White trashiksi, jos minulla on vaikka tatuointi. ;)



Ajattelin että jos nyt joku tunnistaa ihan itse olevansa vähän kapeakatseinen ihminen, niin silloin hän varmasti sitä on, ja on kieltämättä parempi ettei edes yritetä tutustua. Olenhan itsekin näissä tietyissä asioissa ehdoton. Jag gillar olika men lika barn leka bäst.

sillä tuntui että olemme eri ikäluokkaa.

Lisäksi vielä ikärasismiakin, katso kultapieni peiliin ja syytä itseäsi. Minkä ikäinen olet ja minkä ikäiset hyväksyt?

mutta minulla tulee sinusta hieman mieleeni eräs kaverini. Voisiko olla niin, että itse olet hieman pinnallinen, eli et siis avaa muille omaa elämääsi? Sellainen on turhauttavaa, kun itse kertoo ongelmistaan ja elämästään, toinen kyllä kuuntelee mutta itse pitää kaikkia kulisseja kaksin käsin yllä.

ettet olekaan itse lainkaan avarakatseinen? Ehkä sanot, että on väärin syrjiä tummaihoisia, mutta itse syrjit vääränlaisella luonteella, iällä jne varustettuja ihmisiä. Ehkä sinussa on muutakin, mikä on todellisuudessa muuta kuin mitä itse haluaisit itsestäsi ajatella, ja se on ongelmasi. Et siis ehkä vaikuta aidolta.

..vaikka monessa viestissäni olen sanonut että varmasti on ihan omaa syytäni ja peiliin on syytä katsoa kun tunnen itseni yksinäiseksi. Ja että olen ihan yhtä lailla itse nirso ihmisten suhteen ketkä oikeasti päästän elämääni.



Ja juuri nyt en edes tunne itseäni yksinäiseksi. Ihan kuin jokin solmu olisi auennut, ja minun olisi helpompi jutella jo valmiiksi puolituttujen ihmisten kanssa.



Kirjoitin jo alun alkaen että en tiedä haluanko tavata tälläisen palstan kautta ihmisiä ja sotkea nettiminääni todellisuuteen. Kokeilin, eikä ollut mun juttu.



Voitte toki sättiä siitä minua, mutta se ei muuta asiaa.

Minä olen ihminen, josta ei pidetä.

Minä olen ihminen, johon vain erittäin harva haluaa tutustua, ja nekin jotka sitten tutustuvat, tekevät sen tavallaan vahingossa.

Kun tutustumme paremmin, yleensä minusta sitten pidetään.

Lyhyellä keskustelulla ja tuttavuudella tai pinnallisemmalla jutustelulla, en ole erityisen suosittu.



Joskus se häiritsi minua. Se, että olen yksin ja yksinäinen ja jään yksin.

Toivoin niin kovasti saavani kaverita.



Sitten lakkasin välittämästä. En muista missä vaiheessa elämää se tapahtui.



Toisin kuin ap, en väitä olevani empaattinen ja kiva, en väitä olevani kiinnostunut muista ihmisistä tai olevani sosiaalinen, jos ja kun en sitä oikeasti ole.

Toisin kuin ap, en kuvittele "syrjimisen" syynä olevan se, että olisin persoonallisen kaunis tms.



Yksi syy, miksi en saa ystäviä, on se, että EN väitä olevani avarakatseinen - koska EN OLE SITÄ. Olen uskossa.

Ulospäin anna hyvin särmikkään ja jyrkän ja tylyn kuvan itsestäni.

En ole iloinen, en hymyile.

Olen erittäin suorasanainen ja jyrkkä ja puhun kantavalla äänellä kärjistettyjä ajatuksia. En aina ole edes sitä mieltä, vaan olen paljon liberaamilimpi ja avarakateisempi kuin mitä ensipuheelta ja olemukseltani annan ulospäin. Kunhan provosoin.

Toisaalta en enää välitä siitä, että en anna itsestäni kivan ihmisen kuvaa. Kun en ole sitä.



ne, jotka tuntevat minut paremmin ja ne harvat ystävät, olen lojaali ja kiva ystävä, mutta.. olen myös hyvin itsekeskeinen.

Puhun paljon ja itsestäni.

Lisäksi olen - no, ruma, tai en ainakaan kaunis. Ja ikääkin on.



Ei kukaan tällaisen kanssa halua olla.



En täytä ap:nkään kriteereitä. Olen jo ihan liian vanha. Ja ap, joka on avarakatseinen ja hyväksyy kaikki ja kaiken, ei hyväksy ystäväkseen liian vanhaa ihmistä, väärän ikäistä.

Minulle taas on ihan saman tekevää minkä ikäinen joku on, ystävyys ei perustu ikään.



Olen uskovainen.

Ja ap, joka on avaramilinen, ei halua olla kiihkouskovaisten kanssa, koska on itse kiihkoateisti ja haluaa keskusteluissaan tölviä toisinajattelevia.



Olen jossain määrin rasisti.

Ja ap taas ei ole. Paitsi ikärasisti ja vakaumusrasisti.



En ole kaunis, en pukeudu trendikkäästi, minulla ei ole lävistyksiä eikä tatuointeja, mutta minulla on vahva oikeudenmukaisuuden taju, paljon elettyä ja koettua elämää ja osaan olla oikeasti empaattinen enkä siedä sitä, että jotakuta ihmistä kohdellaan huonosti tai pilkataan ammatin, tulotason, ulkonäön, vakaumuksen tms. perusteella.

Jos ystäväni tarvitsee apua, annan sitä.

Mutta toivon myös saavani.

En arvostele ystäviäni esim.heidän kodin siisteydestä tai vanhemmuudesta enkä jaa elämänohjeita "tekistit kuten minäkin" "teet ihan väärin, kuinka voit toimia noin!!"

ja kun saan päälleni tuollaista, lopetan ystävyydeen tai pidän pitkää hajurakoa.



Olen siis ehdoton.



Olen saanut paljon moitteita päälleni. Minua arvostellaan kasvattajana - olen kasvattanut lapset, jotka eivät esim. kiusaa muita eivätkä kirjoile, mutta silti kuulen olevani huono kasvattajana ja toimivani väärin "koko ajan".



No jaa. tämä oli pitkä kommentointi.



Tuli vaan mieleen ne äitipiirit joissa joskus kävin. Miten alkuun toivoi löytävänsä ystäviä ja saavansa juttukavereita ja oli kiva kaikille. Ja miten jossain vaiheessa kun vaidoin paikkaa jossa käymme, lakkasin välittämästä ja yrittämästä.

Juttelin aina ohjaajan kanssa.



Totesin, että olen liian vanha niiden äitien joukkoon, ja sain juttukaveria ikäisistäni äideistä. Koska nuoret, jotka kuvittelevat olevansa liberaaleja, eivät huoli edes mammakerhossa juttukaverikseen itseään 10 v (puhumattakaan 15-18 v vanhempaa!) äitiä. Joten kaakattamisen sijaan keskityin lapseeni ja samalla muihinkin lapsiin.

Lapsista minä olin kiva, ottivat kontaktia, juttelivat paljon, mutta äidit lähes veivät lapsensa pois minun lähettyviltä.



Eräs äiti puhui alentuvasti minun vaatimattomista rattaistani.

Toinen äiti alkoi luoda ystävyyssuhdetta minuun, ja olin ilahtunut, mutta sitten selvisi että olen 15 v häntä vanhempi. Siihen loppui se ystävyys. Hän ei voinut olla niin vanhan kanssa.



Että tälleen.

Olen ollut lapsesta asti jotenkin ulkopuolinen kaikista sosiaalisista ympyröistä. Luulin että tilanne helpottaisi iän myötä, mutta huomaan yhä edelleen joutuvani ulkopuoliseksi työympyröissä, jopa tuttavapiirissäni.

Lapsena olin hieman koulukiusattu, en vieläkään tiedä tarkalleen että miksi. Olin ehkä ärsyttävä jotenkin. Ulkonäköäni haukuttiin. En kuitenkaan ollut mitenkään erityisen ujo tai itse ilkeä. Nykyään minua pidetään yleensä todella kauniina. Vaikka tiedänkin että se ei ole mikään absoluuttinen totuus. Ihan yhtä hyvin joku voisi yhä haukkua minua rumaksi.

Ylä-asteella ja lukiossa sain ensimmäiset ystäväni, heidän kanssaan suhteet tosin muistuttivat jotenkin enemmän parisuhteita dynamiikaltaan. Oli mustasukkaisuutta, riitoja ja "yhteen palaamisia". Vaikka olivatkin siis ihan platonisia suhteita fyysisesti. Sen jälkeen kaikki kaverisuhteeni ovat olleet tosi pinnallisia ja etäisiä. Minulla on paljon kavereita, mutta minusta tuntuu että valtaosa jopa tuttavistani inhoaa minua, eikä oikeasti halua olla kanssani tekemisissä.

Olen yrittänyt itse olla ystävällisempi ja sosiaalisempi, mutta turhaudun kun silti tuntuu ettei kukaan halua olla läheinen ystävä kanssani.

Vaikka naispuolisten kavereiden saaminen ja pitäminen tuntuu mahdottomalta, miesystäväni ovat aina sen sijaan rakastaneet minua täysillä. Tosin miehet jotka eivät ole minusta romanttisesti kiinnostuneita, eivät taas pidä minusta ollenkaan ihmisenä. Minua vältellään työyhteisöissä. On rasittavaa että jos joku mies vihdoinkin alkaa ottamaan minuun kontaktia ja kaveeraamaan, hän todennäköisesti paljastaa ihastuneensa minuun. Ei sellainen ole ystävyyttä.

Nykyinen aviomieheni on myös paras ystäväni, mutta joskus vaan mietin että olisi kiva jos oli pari muutakin ihmistä joita voisi ystäväksi sanoa. Olen kuulemma vähän pelottava ihminen ja ihmiset saavat minusta usein väärän kuvan. Tai sitten oikean, mutta eivät vain pidä minusta.

En halua muuttaa itseäni, mutta ihmettelen että voiko oikeasti olla niin että olen sellainen nainen ettei toinen nainen halua/voi/pysty olemaan kanssani ystävä, ja miehillä on aina joku hidden agenda.

Muilla samanlaisia ongelmia? Mistä ne voisivat johtua?

Olisin voinut kirjoittaa samat asiat.

Yleensä pyrin olemaan ystävällinen kaikille tasapuolisesti, olen nauravainen, vaikka yleensä puhun ihmiselle vasta kun hän on puhunut minulle.

Monet ovatkin minulle ystävällisiä, mutta jotenkin, varsinkin naisista vaistoaa sen etteivät he pidä minusta. Ihan pienistä asioista. Esimerkiksi tulevan mieheni ystävä (nainen) selkeästi esittää mieheni mieliksi pitävänsä minusta, mutta tunnen ja näen että hän ei tosissaan ole ystävällinen.

Monen vanhan kaverin kanssa jutellessa käy yleensä niin että he alkavat puhumaan omista jutuistaan päälleni ja tuntuu etteivät he kuuntele ollenkaan. Lähipiirissäni on ehkä kaksi naisystävää jotka oikeasti kuuntelevat minua.

Miehistä taas minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa ei ole edes ollut mitään säätöä tai ihastumisia, mutta puolisoni on sen verran mustasukkainen etten saa olla heidän kanssa enää tekemisissä.

Usein on käynyt tosin muiden miespuolisten kavereiden kanssa että he ovat sitten loppupeleissä halunneet jotain "hyödykkeitä" ystävyydestämme.

Tosin pidän itseäni aika vaikeana luonteena ja no, aika vittumaisena. Olen joskus miettinyt että puolisonikin pitää minua kylmänä ja tunteettomana ämmänä kun nauran harvoin ja hymyilen vielä vähemmän. En myöskään itke ihmisten nähden. Ehkä nuo kumpuaa jostain sieltä menneisyydestä, jolloin minua kiusattiin jokaikisestä asiasta mitä tein..

Olen todella usein "jossain muualla" kuin missä olen fyysisesti. Mulla on selllainen "pimeä puoli" jonka syövereihin joskus hukun ja/tai pakenen. Usein olen miettinyt että monien elämä olisi helpompaa jos heidän ei tarvitsisi olla tekemisissä kanssani. Enkä ole masentunut, tuo ei ole missään nimessä sitä, tuo on vain minun pakopaikkani, koska en fyysisesti pääse aina asioita karkuun..

Olemme nyt suunnittelemassa puolisoni kanssa hääjuhlia ja kun sanoin että minulla on paljon tekemistä niin mies sanoi että kyllähän nyt kaaso hoitaa niitä sinun kanssasi. Niin, mutta tässä on se juttu että minulla ei ole ketään jonka voisin tuohon asiaan pyytää. Ainoat jotka olisivat hyviä, asuvat kolmen ja neljän tunnin ajomatkojen päässä ja toinen tekee pitkää päivää töissä ja toisella on iso perhe hoidettavana, työ, eikä oikeasti aikaa.. En heitä sitten viitsisi kuormittaa ylimääräisillä töillä...

Sanoin siis miehelle että ei minulla ole sellaista.

Hän kysyi että ketä meinasin pyytää.

Vastasin että minulla ei ole ketään sellaista.

Mies kysyi taas että no ketä meinasit pyytää.

Tässä vaiheessa tuli itku ja huusin hänelle että usko jo, minulla ei ole ketään sellaista jota voisin pyytää.

No menipähän ainakin hiljaiseksi. Nyt olen ollut kaksi päivää itku kurkussa ja yksinäisinä hetkinä sitten olen itkenyt sitä millainen olen ja sitä että kuinka yksin olen täällä, sitä kuinka vittumainen ämmä olen ja sitä kuinka paljon minua inhotaan..