Mä olen ihminen josta muut eivät vain pidä, en tiedä miksi :(

Niin minäkin. Olen surrut pitkään sitä miten vaikea minun on ystävystyä ja miksi monet eivät minusta pidä. Olin myös koulussa kiusattu mikä varmaan selittää miten varautunut olen ikäisteni seurassa. Vanhempien ihmisten kanssa on jotenkin helpompaa.



Viime aikoina olen alkanut tiedostaa, että jos ihminen ei mielestäni pidä minusta, minäkään en usein pidä hänestä. Sen sijaan, että miettii kuka minusta pitää tai ei pidä, tulisi ehkä ensin ajatella kenestä itse pitää tai ei. Jos ei itse pidä jostakusta, mitä väliä on sillä mitä kyseinen henkilö minusta ajattelee?



Olen myös se, joka jää joukon ulkopuoliseksi, ja se johtuu pitkälti siitä etten pidä juoruilusta. En lähde mukaan levittelemään toisten asioita, en jaksa kauhistella lehtien juoruja tai esim. ihmisten pukeutumista. Ehkä en ole kovin "naismainen" tässä mielessä. Eipä silti, monet miehet ovat pahimpia juoruilijoita. Minut pidempään tunteneet tietävätkin, että minulle voi uskoa asoita pelkäämättä että kerron niitä eteenpäin.



Olen myös aika itsenäinen ja minulla on korkea kynnys pyytää muiden apua. Varmastikin vaikutan muiden mielestä torjuvalta ja etäiseltä. Sinänsä harmi, että ystävystyminen on minulle niin vaikeaa. Jos haluaisin tähän muutoksen, luonteeni tulisi kuitenkin muuttua enkä tiedä miten se olisi mahdollista.

Niin minäkin. Olen surrut pitkään sitä miten vaikea minun on ystävystyä ja miksi monet eivät minusta pidä. Olin myös koulussa kiusattu mikä varmaan selittää miten varautunut olen ikäisteni seurassa. Vanhempien ihmisten kanssa on jotenkin helpompaa. Viime aikoina olen alkanut tiedostaa, että jos ihminen ei mielestäni pidä minusta, minäkään en usein pidä hänestä. Sen sijaan, että miettii kuka minusta pitää tai ei pidä, tulisi ehkä ensin ajatella kenestä itse pitää tai ei. Jos ei itse pidä jostakusta, mitä väliä on sillä mitä kyseinen henkilö minusta ajattelee? Olen myös se, joka jää joukon ulkopuoliseksi, ja se johtuu pitkälti siitä etten pidä juoruilusta. En lähde mukaan levittelemään toisten asioita, en jaksa kauhistella lehtien juoruja tai esim. ihmisten pukeutumista. Ehkä en ole kovin "naismainen" tässä mielessä. Eipä silti, monet miehet ovat pahimpia juoruilijoita. Minut pidempään tunteneet tietävätkin, että minulle voi uskoa asoita pelkäämättä että kerron niitä eteenpäin. Olen myös aika itsenäinen ja minulla on korkea kynnys pyytää muiden apua. Varmastikin vaikutan muiden mielestä torjuvalta ja etäiseltä. Sinänsä harmi, että ystävystyminen on minulle niin vaikeaa. Jos haluaisin tähän muutoksen, luonteeni tulisi kuitenkin muuttua enkä tiedä miten se olisi mahdollista.

Olen myös itse ollut "kiusattu" joten olen varautunut samanikäisten kanssa. En tiedä myöskään miten tästä pääsisi eteenpäin ja aidosti ystävystymään. Olin ryhmässäkin ja puhuin menneisyydestäni jotakin niin tuntuu että sitten ruvettiin karttelemaan vaikka tarkoitus siinä ryhmässä oli puhua niistä asioista jotka vaivaavat. Eli pitäisi olla koko ajan positiivinen ja avoin ja iloinen ja vailla ongelmia niin sitten saa ystäviä. Aika julmaa meille ihan tavallisille ja tavallista arkipäivää eleleville! En itse myöskään juoruile tai puhu pahaa toisista. Minun on myöskin vaikea puhua omista asioistani töissä, juuri sen takia että pelkään että ruvetaan juoruilemaan tai kiusaamaan. Enkä ongelmistani tykkää puhua töissä. Minusta eivät sinne kuulu. Jännä huomata että täällä on itsensä yksinäiseksi tuntevia vahvoja ja persoonallisia ja puheliaitakin ihmisiä ja sitten on itseni kaltaisia hiljaisempia ja varautuneempia mutta silti ystävällisiä. Ulkopuolisuuden tunne on varmaan aika yleistäkin mutta sitä ehkä peitellään.

Niin. Ehkä koulukiusaaminen jättää jälkensä.



Minua ehkä myös harmittaa se kun elämässä on aina näitä murroskohtia, koulun aloittaminen, koulun vaihtaminen, työpaikka, toinen työpaikka, mies ja hänen ystäväpiirinsä jne. Ja ne kaikki ovat potentiaalisia mahdollisuuksia löytää uusia ystäviä, ja rehellisesti, löysin viimeksi ihan oikeita ystäviä lukiossa. Heidän kanssaan olen edelleen jonkin verran tekemisissä, mutta melkein 600km välimatka ja vuodet ovat vieneet todella erilleen.



Ajattelin että lasten saanti olisi taas mahdollisuus löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä ja uusia ystäviä. (No en siis tietenkään hankkinut lapsia SEN takia, heh heh, mutta olin itse valmiina pitämään tuntosarvet esillä potentiaalisten kivojen ihmisten löytämiseksi) Mutta ei, jotenkin en vain pääse näihin äitien salaseuroihin sisälle, enkä edelleenkään löydä samanhenkisiä ihmisiä.



Ehkä siinä on sitäkin että vaikka olen avoimesti valmis tutustumaan monenlaisiin ihmisiin ja olen ystävällinen kaikille, niin en itsekään viihtyisi kaikkien ihmisten kanssa. Niin epätoivoinen ystävien suhteen en ole. En kertakaikkiaan löydä mitään yhteistä esimerkiksi aviomiehiään parjaavien, negatiivisten juorukellojen kanssa. Rasistiset tai muuten ala-arvoiset keskustelut saavat minut häpeämään ihmisten typeryyttä. EN tarkoita että kaikkien keskustelujen pitäisi olla jotain intellektuelleja ja syvällisiä pohdintoja, tai superpositiivisia happyhappyjoyjoy-lätinöitä, mutta rajansa kaikella pahantahtoisella läryämiselläkin.

Aika moni kyseli täällä mun sähköposti-ossua, joten tein tuon aikaisemmin mainitun anonyymin osoitteen.



Yllätys yllätys, ei yhtäkään meiliä ole tullut. ;)



Jokseenkin surullista kun sähköpostilaatikossa lukee vain teksti:



"Ei uusia viestejä. Jos etsit jotain luettavaa, katso Google-uutiset."

Hei,



Laita tuonne etsitään ystävää palstalle ilmoitus. Sitä kautta olen tutustunut toisiin äiteihin, jonkun tavannut vain kerran ja jonkun useampia kertoja.



Koko omaa "ilman ystävää" historiaa ei kannata kertoa, ihmiset voivat pelästyä...

Minäkään en osaa small talkia, mutta olen kiinnostunut ihmisistä ja elämästä. Olen ainoa lapsi ja ehkä siinä avain koko tutustumisvaikeuteen. Ei ole sellaista luontevaa perheyhteisöä, jonka yhteydessä sitten tutustuisi uusiin ihmisiin laajemminkin. Tarvitsisin ehdottomasti sosiaalisen kainalosauvan, jotta pääsisin ulos omasta kuplastani.

Minulla on aika iso henkilökohtainen tila. Tämä näkyy mm. työpaikalla siten, että minua ei tulla koskettamaan, koskaan. Sen sijaan samassa huoneessa istuvaa työpariani kosketellaan jatkuvasti. Enkä tarkoita nyt mitään seksuaalista koskettelua, vaan kättelemistä, halaamista, käden laskemista olkapäälle, jne. Työparini on puhelias ja avoin ihminen, häntä on helppo lähestyä.

Minä olen ilmeisesti sellainen ankerias, että ihmiset pelkäävät saavansa minusta sähköiskun.

:)

Minuun kolahti tuo henkilökohtainen tila -asia.

Minuakaan ei koskaan esim. halata tai kehuta kampaustani tai vaatteittani (en tarkoita,etä odottaisin sitä tai että aina olisi syytäkään kehuihin ;-)), mutta muille ihmisille kuulen usein sanottavan jotain kehuja ystävällisessä mielessä, minulle ei juuri koskaan. Olen siis ilmeisesti jotenkin torjuva olemukseltani?

Tuntuu että vain miesten kanssa pystyn ystävystymään ja jopa olemaan eri mieltäkin rakentavasti olematta silti pahemmissa riidoissa, mutta naiset jotenkin vain välttelevät minua.

Minullakin on tunne, ettei kukaan pidä minusta ja minun on vaikeaa tutustua ihmisiin ja luettuani ekan sivun läpi masennuin lisää, etten taida ikinä ystäviä saadakaan. 

Liian moni kohta tuntui osuvan minuun, joissa kuvailtiin ongelmia ystävän saannissa. En osaa olla (enää nykyään) kepeä enkä kestä sitä, jos mun ehdotukselleni tavata sanotaan, ettei se nyt sovi, koska en voi olla varma oliko se vain tekosyy. 

Kai kaiken takana on käsitys siitä, etten voi kelvata ihmisille, koska se juuri kangistaa minut ja saa olemaan lähes varma, että jos tapaaminen ei sovi se on tekosyy.

Olisin kovasti halunnut tutustua yhteen mieheenkin joko ystävänä tai enemmänkin (pakko myöntää, että olin häneen ihastunut) ja siinä mä monta kertaa ylitin itseni eli rakensin itse sitä ystävyyttä tai tutustumista kun mies oli se, joka jätti aina yhteyttä ottamatta, mutta selvästi hänelle kuitenkin sopi sitten ne tapaamiset ja joitain ehdotti itsekin. 

Mä pidin miestä ihastuneena ja pidän itseasiassa vieläkin, mutta sorruin tavallaan haluamaan enemmän kuin mies pystyi antamaan eli nyt vaikka ilmeisesti saisin pelkkää ystävyyttä (niin että edelleen pääsääntöisesti itse otan yhteyttä) niin se ei enää mulle tahdo kelvatakaan. En tiedä mitä mies arkailee, kun ihastukselta näyttävät eleet eivät etene minnekään. Mies tiedän että hän pelkääkin naisia ja suhteita, mutta silti mulle oli järkytys kun viimeksi kun näimee hän tuli sanoneeksi minulle, että olen hänelle kuin sisko. Ilmeisesti hän pelkäsi, että alan kohta ehdotella jotain, vaikka sitä en tekisi, koska olen itse hyvin ujo ja olen kerran sanonut hänelle että oon ihastunut enkä tekisi sitä toiste, koska hän molikin huijannut minua ja sanoi, ettei tunne samoin. Etenin kai silloin liian nopeasti ja... Mies on päälle 40 eikä hänellä ole aikoihin ollut suhdetta, eli on todella arka. Tiedän, että haluaisi suhteen, mutta ilmeisesti on epärealistiset odotukset ja toisaalta samanlainen kuin minä eli susihuono itsetunto. 

Kaikki tämä rikkoi mun itsetuntoni ihan nolliin; hölmö rakastuminen mieheen jota en voi saada, turhat toiveet ja kuvitelmat, että jos hän edes ois ihastunut minuun, no nyt sanoo, että oon sisko, silti tuntuu että en itse pysty pääsemään ketään noinkaan lähelle ja sitten sellainenkin ihminen sanoo mulle, et oon vain sisko. 

Muuten se ei ehkä satuttais, mutta kun mies tutustui minuun niin, että hänen käytöksestään saattoi aivan selvästi lukea, että "rakasta minua". Ja mä halusin rakastaa. Ehken osannut ja sekin rikkoo minut nyt, en usko enää itseeni, en miehiin, en rakkauteen en yhtään mihinkään.

116 jatkaa vielä

Niin että jos nyt jaksaisin jatkaa siskona niin kuvittelen, että voisin saada miehestä ystävän, mutta mua todella paljon kaihertaa tuo tutustumisemme aikainen "rakasta minua" -lähestymistapa, jolle ei katetta saanutkaan, kun olin halukas häntä rakastamaan ja ilmaisin siis hänelle olevani ihastunut. Kai se tosiaan tuli hänelle liian yhtäkkiä ja yllättäen, ehkä hän ei oikein tajunnut, että joku voisi ottaa sen kutsun tosissaan, koska mies ei silti itse edistänyt mitään asiaa silloinkaan. Ja mä kuvittelin, ettei uskalla ja ajattelin olla se rohkeampi.

Nyt kyllä korpeaa, että nostatti itse sen ihastumisen ja ta daa, mä saisin olla sisko. Siksi vaikka mulle ystävyyskin kelpaisi on vähän vaikeaa suhtautua... Tai en siis pysty ainakaan nyt itse olemaan innoissani ja aloitteellinen. Minusta mies huijasi minua. Mutta jos syyttäisin häntä siitä, mulle tulisi itselleni tosi paha mieli ja lisäksi pelkäisin, että hän päättää sitten, ettei halua enää nähdä minua ja se olisi minusta todella loukkaavaa. 

Mutta silti meissä on todella paljon samaa, kaikki huonot puolet varsinkin ja siksi se tuttavuus kiehtoo, ettei kerrankaan tarttis tuntea olevansa toista huonompi. Mutta silti mä en huijaisi toista noin että rakasta minua ja sitten kun rakastais, niin "ai, ootsä ihastunut minuun, no, mä en tunne samoin." 

Siksi olen niin loukkaantunut, ja tuntuu, että menetän hänetkin sen takia. En siksi, että haluaisin.

Tuntuu, että mä en oo mitään. 116

Ei mulle kovinkaan usein muut ihmiset merkitse mitään. Tää mies merkitsisi. Mutta ehkä mäkin opettelen olemaan itsekseni, koska en tosiaan voi valehdella täällä ainakaan anonyymisti, että muut ihmiset tosiaan kiinnostaisi minua liian usein. 

Se on surullista, koska minussa on kyllä sosiaalisuutta, mutta jostain syystä en vain kiinnostu. Tää yks mies olis kyllä kiinnostava mutta miksi se huijasikaan minua?? Kiva kiva, pitikin nyt sattua. Ihan kuin että mun pitää olla yksin mulle ei voi löytyä ketään. 

Pitäiskö mun sanoa sille siitä, että se tuntui huijaukselta? 

edelleen 116

Mä oon kans just sellainen, että mua vaan joko vihaa tai rakastaa. Yleensä ihmiset eivät pidä minusta. No enpä minäkään niin heistä. Muutama hyvä ihmisystävä on, heitä voisi sanoa timantiksi :) jos joku minusta pitää on se aina melkoinen yllätys.
Muuten olen tyytynyt kohtalooni, että olen friikki jota kukaan ei halua keskuuteensa ja jolle nauretaan.

Olet ap unohtanut että suomalainen on tyytyväinen kun siltä ei kuulu mitään.

[quote author="Vierailija" time="15.06.2011 klo 10:21"]

Ainoa ihmistyyppi, jonka kanssa ei ihmiset yleensä jaksa kauheasti kaveerata on sellainen, joka ei ole muista yhtään kiinnostunut. Eli ei kysele muiden kuulumisista yhtään, vaan juttelee vain itsestään tai ei juttele lainkaan.

Onko ap sellainen? Voisiko se olla syy kavereiden vähyyteen?

[/quote]

Mulla on jostain syystä vain vähän kavereita. Olen huomannut, että usein itse kyselen kuulumisia ja osoitan kiinnostusta toisten elämään ja juttuihin, suurin osa jutuista koskeekin sitten muita koska kukaan ei kysy minun kuulumisiani juuri koskaan:/ Näillä kavereilla kyllä on paljon kavereita vaikka eivät vaikuta olevan kiinnostuneita kuin itsestään. Joskus saattavat sanoa jopa jotain loukkaavaakin, tai olla seurassa siten että "ei vois vähempää kiinnostaa". Jotkut taas osaavat puhua vain miten paljon ovat liikkuneet ja syönneistään kun ovat laihduttaneet ja hurahtaneet taas toiseen ääripäähän...

Jaksan kyllä jutustella niistäkin mutta kyllä pikkuhiljaa alkaa tuntua sille ettei sekään seura enää jaksa kiinnostaa. Vähän yksipuolista jos ei koskaan kysytä mun kuulumisia tai mitään, ei tulla käymään, ei vastata välillä viesteihin, ei osoiteta mitään kiinnostusta. Jotenkin vaan tuollainen harmittaa ja tuntuu että mieluummin olen sitten vaikka kokonaan yksin. Tiedä sitten voisiko sitä kivaa seuraa löytää jostain muualta, vaikka netin kautta tai jostakin... Ihan vaan normaalia ihmistä kaveriksi joka ei halua ilkeillä, osaa puhua joskus muustakin kuin vain yhdestä aiheesta ja että ystävyys olisi edes jotenkin tasapuolista, että minunkin kuulumiset ja sanomiset kiinnostaisivat edes välillä. Saa nähdä löytyykö sellaista ihmistä koskaan... Toki pitäisi itsekin parantaa small talk kykyjä, kyllä usein kyselen ja yritän jatkaa juttua mutta joskus se on niin väkinäistä ja vaikeaa, että uudessa seurassa vaikea keksiä kaikkien kanssa sanottavaa. En silti ole vielä menettänyt toivoa saada kivoja ihmisiä joskus elämään:)

[quote author="Vierailija" time="15.06.2011 klo 10:44"]

...että minusta saa ensin täysin päinvastaisen kuvan. Että näytän hieman sellaiselta ilkeältä ja kylmältä itseriittoiselta kaunottarelta, jollei ei uskaltaisi tulla baarissa puhumaan kun tiuskaisi kuitenkin jotain tylyä. Todellisuus onkin sitten päinvastainen ja olen ihan kesy kissanpentu, ja liiankin herkkä.

Hän myös sanoo että stressaan liikaa sitä etteivät ihmiset pidä minusta, vaikka huomaakin saman ilmiön toistuvan ympärilläni. Hänen mielestään kaikki on useimmiten väärinkäsitystä, ja tutustumisen jälkeen ihmiset haluaisivat olla kanssani ystäviä, mutta minä ehkä en huomaa sitä, ja osaa tarttua potentiaalisiin ystäviin.

Olen hieman liian introvertti ja ujo, ja otan todella raskaasti sen kun jos joskus vaikka pyydän jotain tuttavaani kanssani kahville tai jotain, ja vastaus on "voi kun just nyt ei sovi, mut toisen kerran" ja sitä toista kertaa ei ikinä tule. Jos joku pyytäis mua joskus mihinkään, ihan varmasti lähtisin. Mut mua ei koskaan pyydetä mihinkään. Vain mun miehen kautta meillä on sosiaalista elämää.

Mies patistaa että mun vaan pitäis olla sosiaalisempi ja yrittää. Kyllä joku vielä mun ystäväksi alkaa. Tuntuu vaan niin raskaalta kun sitä omaa aikaa on lapsiperheessä muutenkin niin vähän.

[/quote]

Tämän olisin voinut kirjoittaa minäkin. Miehen kanssa olen jutellut tuosta miten minun on vaikeaa ystävystyä ja tämä juurikin sanoi, että miten esimerkiksi tavatessamme hän oli ajatellut että olen ylpeä ja sellainen, ulkonäköni vuoksi. No en ole tosiaan vaan epävarma ja todella herkkä, en ole koskaan ollut mitenkään veemäinen tai epäkohtelias luonteeltani, olen päinvastoin kohtelias ja mukava kaikille. Ja hänkin sanonut miten moni on pitänyt minusta ja tavallaan vakuutellut että eräskin ihminen piti seurastani oikeasti, itse kun pelkään jotenkin sitä kait että kukaan ei vain pidä minusta:/ Että alkaa olla vaikeaa uskoa että joku pitäisi seurastani, eikä esittäisi vain mieheni vuoksi koska on miehelle läheinen. Toisaalta pidän itseäni ihan hyvänä tyyppinä mutta jotenkin se jää muilta huomaamatta. Mieheni on sanonutkin että jos ihmiset tuntisivat minut ja tietäisivät millainen olen, he haluaisivat olla ystäviäni. Jotenkin se on vaan niin vaikeaa siitä pinnallisesta parin sanan vaihdosta edetä ystävyyteen. Tuntuu että on kömpelö tutustumaan uusiin ihmisiin ja sosiaaliset taidotkin ihan ruosteessa kun ei ole niin niitä ystäviä. Jospa sitä joskus löytäisin minäkin kavereita:)

t: 122

- etenkään naispuolisia - muistavat aina mainita, että he ovat kauniita ja että miehet ovat heistä seksuaalisesti kiinnostuneita.

Ulkonäkö ja miesten kiinnostus ovat kuitenkin täysin yhdentekeviä asioita ystävyyssuhdetta luotaessa. Paitsi silloin kun nainen itse haluaa kertoa nämä asiat uudelle mahdolliselle ystävälle; silloin syntyy mielikuva ulkonäkökeskeisestä tyypistä, joka ehkä viestii sellaisia signaaleja jotka työntävät luotaan.

Ystävyys syntyy aivan muista seikoista.

Ei muuten pidä paikkaansa, että jos ei ole muista kiinnostunut ja juttelee itsestää, niin ei saa ystäviä. Tiedän eräänkin edesmenneen rouvan joka ei koskaan puhunut mistään muusta kuin oman perheensä kuulumisia ja asioita, hän oli silti todella suosittu ystävä. Ajattelin silloin, että janosivatko muut naiset hänen seuraansa saadakseen juoruta hänen perheensä asioita eteenpäin?

Vierailija kirjoitti:

Viestiketju on vanha, mutta päädyin lueskelemaan. Pohdin tänään juuri itkun kanssa samoja asioita ja usko tai älä, on kuin olisin sinun tekstiä lukiessa lukenut itsestäni. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia

Täällä yksi liittyy joukkoon, olen jo yli 60v ja todella harva nainen näyttää pitävän minusta niin paljon, että olisi ystäväni tai edes kaveri. Nuorempana minulla oli koulussa aina vain yksi kaveri ja missään joukoissa en koskaan kulkenut, tunsin aina ulkopuolisuutta. Koko elämä näyttää menevän samaa kaavaa vaikka olen yrittänyt olla oma itseni, ystävällinen, lempeä, avulias ja eloisa höpöttelijä. Kun ei kelpaa niin ei kelpaa, minkäs sille voi.

Ihan kuin minä. Työyhteisössäkin aletaan aina väheksyä jossain vaiheessa, ei anneta puheenvuoroa tai ei kuunnella, aletaan joka asiassa olee eri mieltä, mikään kommenttini ei tunnu olevan oikea.

Olin 20 vuotta yhdessä työpaikassa ennen yt:ssä tullutta irtisanomista. On ollut aivan hirveetä huomata, ettei siitä työpaikasta jäänyt yhtään ystävää, ei ketään jota kiinnostaisi tietää, mitä minulle kuuluu, soittaisi joskus, pyytäisi kahville, pitäisi edes facessa yhteyttä. Ei niin mitään, olen kuitenkin tietoinen, että monet muut entiset ja nykyiset tapailevat edelleen.

Millaisista ihmisistä suomalaiset aidosti pitävät:

Viinaa juovista, roskaruokaa syövistä, ylipainoisista, huonoja vitsejä kertovista, pyrkyreistä, jotka leikkivät olevansa kansanihmisiä, tyhmistä, julkkiksista, velkaisista, asiansa ryssineistä, ongelmistaan julkisesti avautuvista, itseään kehuvista tyhjäpäistä. Siis sellaisista, joihin voi samaistua tai johon vertaamalla voi tuntea itsensä vähän onnistuneemmaksi. Massa on aina tyhmä. Kannattaako surra, jos ei kuulu joukkoon?