Mä olen ihminen josta muut eivät vain pidä, en tiedä miksi :(

...että minusta saa ensin täysin päinvastaisen kuvan. Että näytän hieman sellaiselta ilkeältä ja kylmältä itseriittoiselta kaunottarelta, jollei ei uskaltaisi tulla baarissa puhumaan kun tiuskaisi kuitenkin jotain tylyä. Todellisuus onkin sitten päinvastainen ja olen ihan kesy kissanpentu, ja liiankin herkkä.



Hän myös sanoo että stressaan liikaa sitä etteivät ihmiset pidä minusta, vaikka huomaakin saman ilmiön toistuvan ympärilläni. Hänen mielestään kaikki on useimmiten väärinkäsitystä, ja tutustumisen jälkeen ihmiset haluaisivat olla kanssani ystäviä, mutta minä ehkä en huomaa sitä, ja osaa tarttua potentiaalisiin ystäviin.



Olen hieman liian introvertti ja ujo, ja otan todella raskaasti sen kun jos joskus vaikka pyydän jotain tuttavaani kanssani kahville tai jotain, ja vastaus on "voi kun just nyt ei sovi, mut toisen kerran" ja sitä toista kertaa ei ikinä tule. Jos joku pyytäis mua joskus mihinkään, ihan varmasti lähtisin. Mut mua ei koskaan pyydetä mihinkään. Vain mun miehen kautta meillä on sosiaalista elämää.



Mies patistaa että mun vaan pitäis olla sosiaalisempi ja yrittää. Kyllä joku vielä mun ystäväksi alkaa. Tuntuu vaan niin raskaalta kun sitä omaa aikaa on lapsiperheessä muutenkin niin vähän.

uskoisi miestäsi? On hyvin mahdollista, että luovutat heti kun jonkun kanssa ei synny sitä maagista yhteyttä ja ette heti ole toistenne parhaita kavereita. Yleensähän sitä aluksi jutellaan vaikka jostain ajankohtaisesta asiasta eikä sen kummemmasta. Ja voihan se olla, että haluat ystävää niin epätoivoisesti, että se kääntyykin päälaelleen. Eli sama ilmiö kuin miesten kanssa, jos yrittää kauheasti saada itselleen miehen niin sitten se ei ainakaan onnistu. Siis ystäväthän on hyviä olla olemassa, mutta ei ne kuitenkaan autuaaksi tee ja kuten sanoit, loppujen lopuksi ihminen on aina yksin.

haluaisin jutella asioista laidasta laitaan, uutisista, kiinnostavista kirjoista, mitä kummallekin kuuluu elämään. Millaisia kokemuksia on ollut lasten kanssa eri elämänvaiheissa. Ihan sellaisia perusjuttuja. Minua kiinnostaa kovasti myös millaisia intohimoja ihmisillä on, esimerkiksi harrastuksien suhteen. Olisi mahtavaa löytää ystävä jonka kanssa voisi aloittaa vaikka yhdessä jonkin uuden hauskan harrastuksen.



Tykkäisin kutsua meille syömään ja kahville, tai lähteä yhdessä ulos taidenäyttelyihin, elokuviin, kahvilaan, baariin tai vaikka metsään marjastamaan. Olen itse sellainen taiteellinen ja henkisesti hieman hippi, mutta pidän monenlaisista ihmisistä.

ainoa ongelmasi on siis se, että tulkitset ihmisten toimia liikaa, jos kerran miehesikin on niin sanonut. Että luulet, ettei joku ole kiinnostunut seurastasi, vaikka onkin. Ja se, että murehdit kamalasti tuollaista aivan jokapäiväistä juttua, että perutaan tapaaminen ja ei sovita uutta. Mä olen nähnyt yhtä tuttavaa vuoden välein, vaikka aina on pitänyt nähdä useammin, mutta ei se minua masenna. Jospa se epätoivoisuus ystävästä estää sinua olemasta oma itsesi ihmisten seurassa.

Lapsena en muista, että olisin näin yksin ollut, mutta eron myötä olen jäänyt kovin yksin kaikessa. Kaksi hyvää ystävää minulla on edelleen, mutta töissä, naapurustossa jne mua ei enää pyydetä mihinkään mukaan. Eivät sentään lähde kahvihuoneesta, kun sinne saavun, mutta kyllä sen tuntee, ettei minusta pidetä. Sama miesten suhteen kuten ap:lla, miehet eivät pidä minusta, ellei sitten olekin ihastunut muhun, muuten olen heille ilmaa ystävinä, petiin kelpaisin monellekin.

ainoa ongelmasi on siis se, että tulkitset ihmisten toimia liikaa, jos kerran miehesikin on niin sanonut. Että luulet, ettei joku ole kiinnostunut seurastasi, vaikka onkin. Ja se, että murehdit kamalasti tuollaista aivan jokapäiväistä juttua, että perutaan tapaaminen ja ei sovita uutta. Mä olen nähnyt yhtä tuttavaa vuoden välein, vaikka aina on pitänyt nähdä useammin, mutta ei se minua masenna. Jospa se epätoivoisuus ystävästä estää sinua olemasta oma itsesi ihmisten seurassa.

olin itse ennen ihan samanlainen kuin sinä, ja vasta kun lakkasin peräti olemasta kiinnostunut ihmisistä, sain uusia ystäviä (siis että juttelin ihmisille, mutten niin jaksanut välittää, että mitä he ajattelevat minusta tai sanomisistani eikä haitannut, vaikka he eivät minusta pitäisikään). Siis että ihmiset pitävät näköjään enemmän sellaisistakin, jotka ovat vähän välinpitämättömiä, kuin sellaisista, jotka tarvitsevat muita ihan kamalasti.

AP, tuttu tunne.



Olen miettinyt lapsuuttani, ainoana lapsena muutto juuri ennen koulun alkua oli kova pala. Yläasteellakin luokka vaihtui, ja lukioiästä eteenpäin olen opiskellut ja ollut töissä hyvin miesvaltaisissa paikoissa.



Osasyynä pidän aspergerin syndroomaan liittyviä haasteita, ei minulla diagnoosia ole, mutta testissä tuli hyvin korkeat pisteet. Minun on hyvin vaikea tulkita ihmisten eleitä, ja kenties olen itse liian suorasukainen.



Tilanne on jonkin verran helpottanut, kun ikää on tullut enemmän. Olen oppinut itseironiseksi ja vapautuneemmaksi. Marttyyriäitini on erittäin huumorintajuton, ja jokaisen lauseen piilomerkitys piti käydä läpi. Olen aikuisemmalla iällä oppinut, että jokainen meistä "möläyttää" joskus ja kaikkea toisten sanomaa ei pidä ottaa kirjaimellisesti. Anteeksi on hyvä osata pyytää, puolin ja toisin.



Mutta onhan se niinkin, kuten jo mainittiin, että kaikkien kanssa ei voi synkata. Ystävyys ei onnistu väkisin, ja ystävyyskin voi olla aaltomaista, välillä pidetään enemmän yhteyttä ja välillä vähemmän. Ystävyys on pitkälti antamista ja huomioimista, joten jos itsellä on kovin rankkaa niin olen suosiolla ottanut hieman etäisyyttä. En esimerkiksi kehitysviiveisen äidin lapsena jaksa kuunnella tuttavan ihmelapsen saavutuksista, kun tiedän ettei hän ikinä vastavuoroisesti kuuntele minua.



Mitä tässä sanoisi kohtalotovereille? Ollaan avoimina uusille mahdollisuuksille saada ystäviä, mutta ei millä hinnalla hyvänsä!

AP, tuttu tunne.

Olen miettinyt lapsuuttani, ainoana lapsena muutto juuri ennen koulun alkua oli kova pala. Yläasteellakin luokka vaihtui, ja lukioiästä eteenpäin olen opiskellut ja ollut töissä hyvin miesvaltaisissa paikoissa.

Osasyynä pidän aspergerin syndroomaan liittyviä haasteita, ei minulla diagnoosia ole, mutta testissä tuli hyvin korkeat pisteet. Minun on hyvin vaikea tulkita ihmisten eleitä, ja kenties olen itse liian suorasukainen.

Tilanne on jonkin verran helpottanut, kun ikää on tullut enemmän. Olen oppinut itseironiseksi ja vapautuneemmaksi. Marttyyriäitini on erittäin huumorintajuton, ja jokaisen lauseen piilomerkitys piti käydä läpi. Olen aikuisemmalla iällä oppinut, että jokainen meistä "möläyttää" joskus ja kaikkea toisten sanomaa ei pidä ottaa kirjaimellisesti. Anteeksi on hyvä osata pyytää, puolin ja toisin.

Mutta onhan se niinkin, kuten jo mainittiin, että kaikkien kanssa ei voi synkata. Ystävyys ei onnistu väkisin, ja ystävyyskin voi olla aaltomaista, välillä pidetään enemmän yhteyttä ja välillä vähemmän. Ystävyys on pitkälti antamista ja huomioimista, joten jos itsellä on kovin rankkaa niin olen suosiolla ottanut hieman etäisyyttä. En esimerkiksi kehitysviiveisen äidin lapsena jaksa kuunnella tuttavan ihmelapsen saavutuksista, kun tiedän ettei hän ikinä vastavuoroisesti kuuntele minua.

Mitä tässä sanoisi kohtalotovereille? Ollaan avoimina uusille mahdollisuuksille saada ystäviä, mutta ei millä hinnalla hyvänsä!

siitä ole mitään sen kummempia vaikutuksia jäänyt...

Itse olen huomannut, että huonoista kokemuksistani johtuen torjun ihmisiä. Pelkään liikaa läheisiä ihmissuhteita, koska niistä on yleensä seurannut vain ihmeellisiä sotkuja.



Yleensä välttelen siis ystävystymistä ja osittain se tapahtuu tiedostamatta.



Joskus olin liian suorapuheinen ja ihmettelin, miksi ihmiset alkoivat vältellä. Nyt olen ymmärtänyt, että ihmiset eivät kaipaa suoruutta. Ystävällisyys on avainsana.



Toisaalta ärsyttää, kun työpaikoillakin naiset muodostaa tiiviitä pareja eikä väliin pääse. Yleensä toinen osapuoli kyttää mustasukkaisena vieressä jos yrittää puhua sille toiselle. Jotenkin outoa toimintaa aikuisilta ihmisiltä.

nro. 13, olen samaa mieltä.

En usko että kenenkään ystävättömyys johtuisi kauniista ulkonäöstä, koska näen paaaaaljon kauniimmillakin ystäviä.



En myöskään usko että suorapuheisuus olisi syynä, sillä usein esimerkiksi hiekkalaatikoilla ja perhekerhoissa ihmiset valitsevat keskustelukumppaninsa eleiden ja olemuksen perusteella, kun on vielä hiljaista. Jotkut vaan alkavat juttelemaan keskenään. Tai jotkut tuntevat toisensa entuudestaan. Minä, ja muutama muu äiti on näissä tilanteissa yksinään.



Se on muuten jopa hoopon näköistä kun jossain tilassa on sellainen muutaman ihmisen kokoinen rinki, jossa tuttavat iloisesti keskustelevat keskenään ja heidän ympärilleen kerääntyvät nämä kaltaiseni yksinäisemmät tapaukset kurottelemaan kohti keskustelua, mutta kuitenkin liian ujoina liittymään siihen, saati aloittamaan omaa keskustelua muiden ulkopuolisten kanssa.



HUoh. Täytyy ottaa itseä niskasta kiinni ja vain yrittää mennä itse juttelemaan jollekin yhtä ulkopuolisen näköisenä haahuilevan tapauksen kanssa.

haluaisin jutella asioista laidasta laitaan, uutisista, kiinnostavista kirjoista, mitä kummallekin kuuluu elämään. Millaisia kokemuksia on ollut lasten kanssa eri elämänvaiheissa. Ihan sellaisia perusjuttuja. Minua kiinnostaa kovasti myös millaisia intohimoja ihmisillä on, esimerkiksi harrastuksien suhteen. Olisi mahtavaa löytää ystävä jonka kanssa voisi aloittaa vaikka yhdessä jonkin uuden hauskan harrastuksen.

Tykkäisin kutsua meille syömään ja kahville, tai lähteä yhdessä ulos taidenäyttelyihin, elokuviin, kahvilaan, baariin tai vaikka metsään marjastamaan. Olen itse sellainen taiteellinen ja henkisesti hieman hippi, mutta pidän monenlaisista ihmisistä.

Minäkin olen joskus miettinyt tuota asiaa omalla kohdallani. Minulla asia johtuu varmasti osittain siitä, että olen aikaisemmin joutunut panettelun kohteeksi siten, että hyväksi ystäväkseni luulemani ihminen puhui minusta selän takana paskaa niin paljon, että se lopulta kantautui korviini. Jostakin syystä tämä tapahtuma sai minut sulkeutumaan. En ole enää yhtä avoin enkä välttämättä anna itsestäni mitään kovin helposti.



Olen näennäisen sosiaalinen ja juttelen jokapäiväisiä asioita tuosta vain ja kenen kanssa vain, mutta siitä eteen päin en. Kaikesta huolimatta vuosien myötä on tullut vastaan jokunen sellainen ihminen, jonka seurassa olen heti ollut sinut ja tuntenut sitä 'sielujen sympatiaa'. He ovat edelleen ystäviäni.



Olen myös huomannut, että naisen on vaikeampi hyväksyä elämässään menestynyttä naista. Se pystyttää helposti myös toiselta puolelta muurin vastaan. Kun joutuu olemaan hiljaa omasta elämästään, että toinen ei kuvittele kerskailevan tms. ei sekään ole eduksi kaveruussuhteelle. Työelämässä olen kokenut usein, että tästä on usein helpompi tehdä yhteistyötä miesten kanssa (ei toki pidä aina paikkaansa).



Mutta, itse olen päättänyt, että annan ihmissuhteiden kehittyä hiljalleen, enkä vaadi niiltä mitään kummoisia. Näin olen vähitellen löytänyt omat ystäväni ja kaverini. Ja kuten sinullakin, on minulla mies, joka on todella läheinen ja rakas. Sekä lapset, jotka ovat kaikki kaikessa. Vaikeina hetkinä käännä katseesi niihin hyviin asioihin, joita sinulla on. Se auttaa saamaan perspektiiviä elämään!

jonka kanssa on jotain yhteistä, esim. harrastus. Mitä jos aloittaisit itseksesi jonkin uuden harrastuksen, menisit vaikkapa sulkapallokurssille, jossa olisi muitakin aloittelijoita ja sieltä varmasti löytyisi samasta harrastuksesta innostuneita ihmisiä, joiden kanssa voisi jatkaa harrastusta kurssin jälkeenkin? Itse olen löytänyt ystäviä vähän tällä tyylillä. Sulkapallo oli nyt ihan esimerkki, valitset tietysti sellaisen harrastuksen joka itseäsi kiinnostaa :)

Olen myös kolmekymppinen perheellinen ja minusta tuntuu, että en enää jaksa ystävystyä. Minulla on ollut esimerkiksi tosi ihania työkavereita, joiden kanssa on mukava jutella töissä, mutta kun jompi kumpi siityy uuteen työpaikkaan, en jaksa pitää yhteyttä.



Haluan viettää aikaa perheeni kanssa ja niiden ystävien kanssa, jotka olen tuntenut päiväkodista asti. Aikaa ja energiaa on niin rajallisesti, että uuden ystävyyssuhteen luominen tuntuu ylivoimaiselta. Tässä elämänvaiheessa rakkaiden, läheisten ystävien tapaaminenkin on satunnaista, kun vielä ennen lapsia nähtiin monta kertaa viikossa.



Tämä nyt ei varsinaisesti auta, paitsi siinä, että en usko, että sinussa on pahasti mitään vialla. En ole itsekään sosiaalisesti kovin nokkela ja jos nyt en suorastaan kaunis, niin ihan hyvännäköinen. Tästä syystä minustakin voi saada alkuun hieman kylmän vaikutelman. Olen kuitenkin hyvin avoin ja puhelias heti kun vähän tutustun ihmisiin. Ensivaikutelmaa pehmentääkseni yritän hymyillä paljon.

Tosi hyviä vastauksia täällä, kiitos.



Helpotti kun sai myös sanottua ääneen tämän omaa päätä vaivaavan asian, ja näköjään minulla on paljon kohtalotovereita. Meidän pitäis varmaan perustaa joku hyljeksittyjen ystävien kerho tänne..heh.



Tosin, en kyllä halua paljastaa oikeassa elämässä kenellekkään että kärsin tästä yksinäisyydestäni. Ihmiset varmaan luulevat että minulla on paljon ystäviä ja aina kaikkea kivaa menossa, kiitos facebook-illuusion. Mulla on jotain 400 kaveria ja jokaista statustani likettävät kymmenet ihmiset. Sitten kun pitäisi oikeassa elämässä tykätä ja tehdä jotain niin tökkii. Huoh. No, ehkäpä tämä tästä. Isoin ongelma on varmasti mun oman pään sisällä.

Missä päin asut?



Aivan samoja ajatuksia minulla. Olisi voinut olla minun kirjoittamani.

voin samaistua tilanteeseesi. Itse pääsin siitä vähitellen eroon. Vaikka perusilmeelleen ihminen ei mahda mitään, niin hymyllä selviää paljosta. Itselläni on näköjään perusnyrpeä ilme, johon kauniit kasvot eivät paljon vaikuta. Mieti itse omaa ympäristoäsi ja ensivaikutelmiasi ihmisistä, jotkut vaan näyttävät mukavilta ilman että sanovat mitään. Myös joidenkin ääni ja tapa puhua vaikuttaa ystävällisestä vaikka eivät sano mitään sen ystävällisempää kuin toiset.

Eli mene vaikka väkisin (se on vaikeaa!) joukkoon ja hymyile kunpuhut (vaikuttaa itsestä urpolta, mutta tee se). Ala puhumaan jostain tosi yksinkertaisesta. Kerro että olet aloitanut uuden jumpan. Jotain arkipäiväistä. Ja kysy toisen kuulumisia.

Monesti ihmiset näkevät vasta hetken kuluttua todellisen olemuksesi.

Aikuisena (opiskeluajan jälkeen) on vaikeaa solmia uusia, syviä ihmissuhteita - jos nyt emme puhu romanttisesta rakkaudesta. Minun en kohtuullisen helppo saada tuttavia, mutta olen hieman varautunut henkilö ja vaadin pitkän "lämpenemisajan", joten lujia ystävyyksiä ei ole päässyt syntymään opiskelujen jälkeen.



Tuttavia saat kyllä varmasti ihan vain hymyilemällä ja kyselemällä ihmisten kuulumisia. Siitä voi aloittaa :)

mutta sinulla tuntuu olevan huono omatunto. Mielestäni haet tekstilläsikn kehuja.

mutta sinulla tuntuu olevan huono omatunto. Mielestäni haet tekstilläsikn kehuja.

ei omatunto, ajatushärö.