Sanoivatko vanhempanne teille lapsena, että kotiasioista ei puhuta kellekään?

Sanoi. Ihan hirveä neuvo.

Eivät sanoneet.

Sanoi. 

Ei. Ei ollut mitään tarvetta.

Eivät sanoneet.

Eivät sanoneet. Sen jotenkin vaan "tiesi". 

Miksi niistä pitäisi puhua? Ei kuulu muille.

Vierailija kirjoitti:

Miksi niistä pitäisi puhua? Ei kuulu muille.

Jos olisi vaikka väkivaltaa, lapsen pitäisi pystyä kertomaan jollekin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi niistä pitäisi puhua? Ei kuulu muille.

Sehän on jokaisen yksilön ihan itsensä päätettävissä, mitä puhuu ja mitä jättää puhumatta.

Joo. Äiti sanoi. Mutta eipä meillä nyt mitään niin ihmeellistä ollutkaan mistä puhua.

Kyllä. Se oli henkistä väkivaltaa ja aiheutti minussa syyllisyyttä. Olin kuusivuotias ja olin vastannut isoäidin kuulumisten kyselyyn. Tunsin itseni tyhmäksi ja huonoksi, kun en ollut tajunnut, että ne olivat salaisuuksia. Minusta tuli ihminen, jonka on vaikea avautua ja ottaa tukea vastaan.

Ei sanoneet kotiasioista. Ainoa mitä äiti sanoi mulle, että älä kerro noista mun diagnooseista kun mentiin jollekin mummolle kylään. Eipä sen puoleen, että siitä olisi tarvinnut puhua, kyläläiset tiesi sen kertomattakin, koska näytän vammaiselta.terv.keskivaikea aspenger nainen

Toimin käänteisesti: En ole ikinä kysellyt vierailevilta lapsiltaan heidän kotiasioistaan muuta kuin yleisellä tasolla.

Minulta nimittäin "kiltit tädit" utelivat minulta yksityisistä asioista kun olin lapsi. Alle kouluikäisenä tajusin jo, että oli kysymys epäystävällisestä uteliaisuudesta. Ei liittynyt kotini tapahtumiin vaan minulle läheisten aikuisten "kiinnostaviin" asioihin.

Sanoi ja syystä- äiti pahoinpitelevä narsisti, isä lapanen joka näki ja kuuli muttei sekaantunut 

Sanoivat tyyliin what happens at home, stays at home. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi niistä pitäisi puhua? Ei kuulu muille.

Jos olisi vaikka väkivaltaa, lapsen pitäisi pystyä kertomaan jollekin.

Haista paska!

Eivät sanoneet. Olisi pitänyt jotenkin mystisesti tietää, mistä asioista saa puhua ja mistä ei. Jos joku aikuinen kysyi minulta jotain, niin tietenkin vastasin. Sen lisäksi aina piti puhua totta, mutta jostain asioista olisi pitänyt valehdella. Oli vaikeaa.

Äiti ohjeisti näin.

Asuimme pienessä kylässä ja ihmisiä kiinnostivat toistensa asiat. Äiti ei halunnut kuulua siihen porukkaan millään tavalla.

Tosin hän taisi olla eniten huolissaan siitä, että olisin kertonut jollekin kokemastani henkisestä ja fyysisestä väkivallasta.

Hyvin tyypillistä suomessa, että naapurinämmät tenttaa lapselta toisten asioita...ja jos ei toimi laitetaan oma lapsi kysymään. Jotenkin vähän liiankin läpinäkyvää...

Ei ole koskaan ollut mitään salaisuuksia, mutta muutaman ihmisen toiminta on ollut suorastaan huvittavaa.

En haluasi asettaa lasta siihen asemaan, että joutuu varomaan omia sanomisia.

Ei sanoneet. Mutta tiesin mitä olisi tapahtunut jos olisin puhunut. En koskaan kertonut eikä kukaan kysynyt. Syytä olisi ollut, oli väkivaltaa.