Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia ettei odota elämältä nelikymppisenä enää mitään?
11.03.2025 |
Tajusin sen yksi päivä. En haaveile oikein mistään enää. En koe olevani mitenkään pohjattoman masentunut, en vaan näe horisontissa oikein mitään, mihin suunnata. Elämä on pelkkää arjen pyörittämistä. Mitä tässä vaiheessa on tarkoitus tehdä kun tätä elämää kuitenkin olisi tilastojen valossa melkein puolet vielä lusittavana?
Kommentit (139)
Vierailija kirjoitti:
41 - 44 -vuotiaana olin itsekkäämpi kuin koko muun elämäni aikana. Rakastuin, reissasin, törsäsin itseeni enemmän rahaa kuin ikinä muulloin. Töissä sain enemmän kiitosta, arvostusta ja mahdollisuuksia kuin ikinä muulloin.
Toi aika oli mun itsekkään mielihyvän aikaa. Ennen ja jälkeen sen olen ollut järkevä ja hillitty.
Allekirjoitan tämän. Hedonistista aikaa. Osaa arvostaa itseään ja sitä, ettei enää tarvitse etsiä jotain lasten isää. Jestas mitkä paineet siitä oli. En edes tajunnut ennen kuin nyt, jolloin lapsi on tehty ja kasvatettu. Isävalinta meni pieleen parisuhteen osalta, mutta se on mennyttä. Nyt saa nauttia elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut suht erikoinen elämä, olen asunut monessa eri maassa ja nähnyt paljon maailmaa. Uravalinta oli aika spesiaali, harrastuksesta tuli ammatini. Nyt nelikymppisenä vauhti ja elämä on hidastunut. Useamman kerran olen miettinyt mistä vielä haaveilen tai mitä löytyy bucket listiltä. Ja olen tullut siihen ikävään tulokseen etten oikein mitään suuremaa kokemusta tai elämystä enää odota elämältä saavani. Vetää surulliseksi.
Sama fiilis. Tai itsellä paitsi ettei tunnu olevan enää uusia tavoitteita, tuntuu ettei nykyisetkään asiat tule pysymään. Elämä on vaan loputonta alamäkeä. Sain lapset, hyvän duunin, ihania ystäviä ja terveyden, näistä ei voi kuin ottaa pois. Romanttista rakkautta en saanut enkä tule enää saamaan. Muu on triviaalia.
Myy kaikki ja muuta ulkomaille. Maiseman muutos, uudet ihmiset,kieli, kulttuuri jne piristävät kummasti. Ei tänne kannata jäädä yhtä ainoaa elämäänsä nyyhkyttämään jos ei ole mielekästä. Rohkeasti uutta kohti!
Vierailija kirjoitti:
jos on työtön niin silti voi käydä kirjastossa ja lainata harrastusvälineitä ja uutuuskirjoja. kansanopiston kurssit on usein halpoja. teltta ja muita eräjormailu juttuja voi kokeilla kansallispuisto on ilmainen luontokohde.eli vaikka ei olis rahaa paljoakaan voi jotain harrastaa ja saada uutta tavotetta.
jos on sairas ,voi silti kehittyä henkisesti lukemalla raamattua,intiassa käsittääkseni eläkeläiset menee luostariin miee
tiskeleen ja sitä pidetään just ikääntyneen ihmisen juttuna siis henkistä elämää.
suomessa on luostareissa kursseja esim. ikonimaalaus tms.kesäisin.
Miksi kukaan haluaisi valehdella itselleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsia eikä perhettä eikä hienoa uraa. Mulla ei ole oikeastaan mitään, mitä kutsutaan "elämän sisällöksi". Vaikka elämästäni ei saisi ainuttakaan somepäivitystä aikaiseksi, silti koen elämäni hyvin rikkaaksi. Tai ehkä juuri sen takia koen. En ole rakentanut elämääni minkään kulissin tai materian varaan.
Minkä varaan rakennat? Elät hetkessä?
Onko lapset ja perhe kulissia, tai materiaa? Mielenkiintoinen ajatus, ja minkälainen on hieno ura? Ilmeisesti tässä on kyse työelämästä.
Ei mullakaan ole lapsia, perhettä kylläkin. Työuraa on jo pitkälti, välillä työttömyyttäkin pieni siivu, mutta silti kohtuu tyytyväinen elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Sama fiilis. Tai itsellä paitsi ettei tunnu olevan enää uusia tavoitteita, tuntuu ettei nykyisetkään asiat tule pysymään. Elämä on vaan loputonta alamäkeä. Sain lapset, hyvän duunin, ihania ystäviä ja terveyden, näistä ei voi kuin ottaa pois. Romanttista rakkautta en saanut enkä tule enää saamaan. Muu on triviaalia.
Sun lapset on sulle triviaalia romanttisen rakkauden rinnalla? Huhhuh. Aika moni meistä tahattomasti lapsettomista vaihtaisi osia kanssasi koska tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myy kaikki ja muuta ulkomaille. Maiseman muutos, uudet ihmiset,kieli, kulttuuri jne piristävät kummasti. Ei tänne kannata jäädä yhtä ainoaa elämäänsä nyyhkyttämään jos ei ole mielekästä. Rohkeasti uutta kohti!
Ihmiset ovat erilaisia. Minulla on niin huono perusturvallisuuden tunteen puute, että olisin ulkomailla aivan orpona. Ja nyt aikuisena ei ole enää perhettä joka hakisi sieltä pois, toisin kuin jos olisi nuori au pair.
Mulla on samankaltainen tilanne kolmikymppisenä!!! Haluisin et elämässä ois jotain mitä oikeasti odottaa, haluaa nähdä ja saavuttaa. Mutta vaikuttaa siltä, että huippuni on jo takanapäin eikä sille vaan voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä odotan kuolemaa. Juuri täytin 40. Mitään muuta en enää toivo tai kaipaa. Kuolinsiivousta voisin odotellessa tehdä. Kaikki turha pois vain.
"Ikähaarukkaan 40-50 kuuluvien henkilöiden masentuminen on maailmanlaajuista köyhiä maita myöten.
Masennus ei tullessaan myöskään kysy uhrinsa varakkuutta tai yhteiskunnallista asemaa. Eikä sitäkään, onko henkilö naimisissa vai naimaton tai onko hänellä lapsia.
Tutkijat huomasivat, että ihmisen koko elämän kattava onnellisuuskäyrä on U-kirjaimen muotoinen."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuja ajatuksia. On mulla toki haaveita tai iltapäiväunia. En mä niihin vakavasti suhtaudu. Suurin syy miksi en haaveile mistään on ettei palkkani riitä kuin välttämättömimpään. Miksi haaveilla sellaisesta mihin ei ole mitään mahdollisuutta. Mulla haaveiden hinta on maksimissaan muutamia satoja euroja.
Näin hieman yli nelikymppisenä on kyllä vahvasti tullut vaihe, jossa ei kiinnosta mikään materian tai kokemuksien hankkiminen. Mieluiten makaa kotona kaikki illat ja keskittyy asuntolainan maksuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppisenä sitä havahtuu siihen että elämästä on jo ainakin puolet eletty (ehkä jopa enemmänkin jos jää lento lyhyeksi itsellä) ja edessä ei näe kauhean valoisia tapahtumia, kun oma kunto alkaa rapistumaan, vanhemmatkin vanhenee ja kuolee pois ja mitä kaikkea mitä ei kauhealla innolla odota. Hieman siinä ankeutuu.
Tämä. Kaikki nuoruuden julkkiksetkin alkavat olla ihan vanhuksia. Pelkkää kuolemaa ja kauhua.
Itseä stressaa että vanhemmat voi minä tahansa päivänä kuukahtaa kun ylitti jo kuuden kympin. Tämä on aivan uudenlainen pelko ja stressi mikä tuli itselle neljän kympin jälkeen. Sitä ennen vanhemmat tuntui vielä suht nuorilta, mutta nyt alkavat olemaan jo vanhoja eikä enää pitkä matka siihen keskimääräiseen elinikään. Sehän on sitten fifty-fifty meneekö sen iän yli vai ei.
Tässä vaiheessa ei kyllä haittaisi juurikaan vaikka noutaja tulisi pian, säästyisi paljolta murheelta ja pääsisi toteamaan pitääkö ne höpinät jatkosta paikkansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppisenä sitä havahtuu siihen että elämästä on jo ainakin puolet eletty (ehkä jopa enemmänkin jos jää lento lyhyeksi itsellä) ja edessä ei näe kauhean valoisia tapahtumia, kun oma kunto alkaa rapistumaan, vanhemmatkin vanhenee ja kuolee pois ja mitä kaikkea mitä ei kauhealla innolla odota. Hieman siinä ankeutuu.
Tämä. Kaikki nuoruuden julkkiksetkin alkavat olla ihan vanhuksia. Pelkkää kuolemaa ja kauhua.
Itseä stressaa että vanhemmat voi minä tahansa päivänä kuukahtaa kun ylitti jo kuuden kympin. Tämä on aivan uudenlainen pelko ja stressi mikä tuli itselle neljän kympin jälkeen. Sitä ennen vanhemmat tuntui vielä suht nuorilta, mutta nyt alkavat olemaan jo vanhoja eikä enää pitkä matka siihen keskimääräiseen elinikään. Sehän on sitten fifty-fifty meneekö sen iän yli vai ei.
Minulle eräs 60 täyttänyt henkilö sanoi, että "edessä ovat enää yhdet juhlat ja niihin ei ole kiire".
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja ajatuksia. On mulla toki haaveita tai iltapäiväunia. En mä niihin vakavasti suhtaudu. Suurin syy miksi en haaveile mistään on ettei palkkani riitä kuin välttämättömimpään. Miksi haaveilla sellaisesta mihin ei ole mitään mahdollisuutta. Mulla haaveiden hinta on maksimissaan muutamia satoja euroja.
Sama. Tosin moni haaveistani on sellainen, ettei sitä rahalla edes voi hankkia vaan se vaatisi toteutuakseen elämänkumppania ja/tai ystäviä. Joku toinen varmasti nauttii yli kaiken siitä, että saa reissata ja/tai harrastaa yksin mutta etenkin pidemmän päälle se on minusta aika tylsää ja ankeaa.
Monesti haaveilen siitä(kin) että olisin erakkoluonteinen. Sitäkään ei rahalla saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja ajatuksia. On mulla toki haaveita tai iltapäiväunia. En mä niihin vakavasti suhtaudu. Suurin syy miksi en haaveile mistään on ettei palkkani riitä kuin välttämättömimpään. Miksi haaveilla sellaisesta mihin ei ole mitään mahdollisuutta. Mulla haaveiden hinta on maksimissaan muutamia satoja euroja.
Sama. Tosin moni haaveistani on sellainen, ettei sitä rahalla edes voi hankkia vaan se vaatisi toteutuakseen elämänkumppania ja/tai ystäviä. Joku toinen varmasti nauttii yli kaiken siitä, että saa reissata ja/tai harrastaa yksin mutta etenkin pidemmän päälle se on minusta aika tylsää ja ankeaa.
Monesti haaveilen siitä(kin) että olisin erakkoluonteinen. Sitäkään ei rahalla saa.
Samaa mieltä tuosta yksin matkustamisesta. Reissussa aika käy kyllä hyvin nopeasti pitkäksi ja lisäksi maksaa paljon enemmän yksin majoittuessa-
En minä ainakaan odota enää kuin eläkkeelle pääsyä. Onneksi siihen on enää vain vähän yli 20 vuotta.
Meillä kuopus syntyi kun olimme 38/42 eli olimme 56/60v kun hänestä tuli täysi-ikäinen. Tuossa tuo parhaillaan tekee lähtöä opiskelupaikkakunnalle, vitsailee "vanhan" isänsä kanssa ja suunnittelee yhteistä parin viikon reissua ensikuussa.
Kenelläkään meistä ei ole ollut ongelmaa asian kanssa?? Samoja kiinnostuksenkohteita, samoja harrastuksia, käy konserteissa isänsä kanssa ja shoppailemassa ja ulkona syömässä äitinsä kanssa.
Näin myös monissa ystäväperheissä