Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia ettei odota elämältä nelikymppisenä enää mitään?
11.03.2025 |
Tajusin sen yksi päivä. En haaveile oikein mistään enää. En koe olevani mitenkään pohjattoman masentunut, en vaan näe horisontissa oikein mitään, mihin suunnata. Elämä on pelkkää arjen pyörittämistä. Mitä tässä vaiheessa on tarkoitus tehdä kun tätä elämää kuitenkin olisi tilastojen valossa melkein puolet vielä lusittavana?
Kommentit (139)
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että myös jossain määrin sukupolvikokemus. Maailma on mennyt sellaiseen suuntaan, että alle 50-vuotiaiden on täysin turha odottaa mitään makoisia tai edes ihmisarvoisia eläkevuosia. Samaan aikaa työelämä on muuttunut aivan pähkähulluksi, osa on jatkuvasti luhistumaisillasn työtaakkansa alle ja toisille ei liikene töitä ollenkaan. Haaveile tässä nyt sitten jostain.
Sijoitan lapsille ennakkoperintöä ja se taas sijoitetaan eläkesäästöihin. Näin he pääsevät edes hengissä pois oravanpyörästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vähän sama, että tuntuu kuin kaikki olisi liian myöhäistä ja jotenkin väljähtynyttä, ja että kenelle yritän luoda muistoja (jos ajatellaan vaikka matkustamista), koska en itse tee niillä muistoilla mitään.
Kamppailen kuitenkin tätä vastaan. Lisäksi insomnia tekee elämästäni tällä hetkellä raskasta.
Koen, että elämä alkaa juuri nyt uudelleen. Vain yksi täysi-ikäinen asuu meillä kotona ja hänkin lähtenee pian opiskelemaan jonnekin. Odotan vaikka mitä ihanaa tapahtuvaksi. Ykköstoive ovat tietenkin lapsenlapset joskus tulevaisuudessa, mutta tästä ei ole tietenkään takeita. Veljellä on nyt ihanat pienet, joten heitäkin oli lähipiirissä.
Vierailija kirjoitti:
Koen, että elämä alkaa juuri nyt uudelleen. Vain yksi täysi-ikäinen asuu meillä kotona ja hänkin lähtenee pian opiskelemaan jonnekin. Odotan vaikka mitä ihanaa tapahtuvaksi. Ykköstoive ovat tietenkin lapsenlapset joskus tulevaisuudessa, mutta tästä ei ole tietenkään takeita. Veljellä on nyt ihanat pienet, joten heitäkin oli lähipiirissä.
On tuokin aika masentavaa, jos elämän merkitys on kiinni lapsissa.
Ei kai tässä mitään enää. Joka päivä sattuu, paino nousee kun ei pääse kunnolla liikkumaan josta tulee lisää kipuja. Katsoin kävelykeppiä Tokmannilta. Olisin ostanut niin ei tarvitsisi aamuisin ja iltaisin mennä pitkin kalusteita ja seiniä tukea hakien. Ne oli loppu. Joten ostin kävelysauvat että on edes joku tuki. Olen jo päättänyt missä vaatteissa minut polttohaudataan ja tavan kuollakin jos tämä tästä ankeutuu kohtuuttomasti. Se on uskomatonta miten nopeasti 40 ikävuoden jälkeen alkaa keho rapautua. Eikä tässä nyt edes eletä pahinta vaihetta tätä helvettiä. On huonommassakin kunnossa oltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun? "
Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi.
Oletko kalju , lyhyt, ruma , introvertti mies ?
Se voi estää työn saannin..työyhteisö palkkaa vähemmän pätevän iloisen sosiaalisen pitkän miehen.
Valitettavasti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä haluaisin niin paljon vielä elämältä, mutta ovet on jo sulkeutuneet takana. Nuoruuden kulutin typerässä pitkittyneessä teinielämässä, hetki kerrallaan vailla suunnitelmia. Nyt havahtunut siihen, että olen 45, ja en ole saanut aikaan yhtään mitään. Eikä enää huvita edes se biletys ja meneminen, joista nuorena niin nautin. Nyt minä haluaisin perheen ja ties mitä, mutta lastentekoikä meni jo, samoin esim. omakotitalon ostoikä, pariutumisikä. Nyt tässä sitten ihmetellään, mitä teen loppuelämän.
Ei omakotitalonostoikä ole vielä mennyt, ei myöskään pariutumisikä. Lapsia et voi saada, mutta sinulla on vielä mahdollisuus elää lapsiperheessä, jos sopiva mies sattuu kohdalle. Kaverini (mies) pariutui naisen kanssa, jolla on lapsia. Tämä mies oli aina halunnut lapsia, mutta ikkuna sulkeutui. Nyt hän kuitenkin elää lapsiperheellisen elämää. Ei se tietenkään ol
Ei tuollainen "välttäähän tämä" ainakaan itseä houkuttele yhtään, kun koko ikänsä on jo saanut tyytyä parhaimmillaankin vain johonkin kädenlämpöiseen ja korkeintaan toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon ihan kaikessa.
Sitä haluaa vihdoin sen aidosti omannäköisen ja omia arvoja vastaavan elämän tai sitten ollaan kokonaan ilman loppuikäkin.
ei tuo ketä lainasit, mutta tasan sama tilanne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun? "
Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi.
Oletko kalju , lyhyt, ruma , introvertti mies ?
Se voi estää työn saannin..työyhteisö palkkaa vähemmän pätevän iloisen sosiaalisen pitkän miehen.
Valitettavasti
Ei, vaan hiuksellinen, lyhyt, perusnätti sellaisella näkymättömällä tavalla, introvertti nainen.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama, että tuntuu kuin kaikki olisi liian myöhäistä ja jotenkin väljähtynyttä, ja että kenelle yritän luoda muistoja (jos ajatellaan vaikka matkustamista), koska en itse tee niillä muistoilla mitään.
Kamppailen kuitenkin tätä vastaan. Lisäksi insomnia tekee elämästäni tällä hetkellä raskasta.
Mietin samaa usein, että mitä merkitystä (enää) on millään kun jäin perheettömäksi eikä sosiaalisia suhteitakaan ole käytännössä enää minkäänlaisia kun vähätkin sukulaiset on jo saatellut viimeiselle matkalle.
Yksinään sitä jaksaa aikansa tsempata, mennä, tehdä ja kokea mutta pidemmän päälle se ainainen yksinolo vaan tympii ja lopulta jää enää vain aikomiseksi kaikki. Ihan sama olla kotona yksin. Mitä niillä millään muistoilla tai kokemuksilla oikein tekee kun ei niitä voi koskaan kenenkään kanssa edes jakaa tai muistella? Ja sitten kun sitä nakkaa lusikan nurkkaan niin vielä vähemmän niillä tekee eikä niitä jää kukaan muukaan muistelemaan tai kaipaamaan.
Mitä järkeä elämässä tai missään edes on? Nuorena sentään oli tavoitteita, suunnitelmia ja haaveita mutta enää ei ole mitään, koska noista kaikista on joutunut luopumaan ja samalla ne on vieneet sen tulevaisuuden mitä voisi odottaa. Esim koska minusta ei tullut ikinä äitiä, ei minulla myöskään ole ikinä mahdollisuutta saada lapsenlapsia eikä muutenkaan olla osana omaa perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän sama, että tuntuu kuin kaikki olisi liian myöhäistä ja jotenkin väljähtynyttä, ja että kenelle yritän luoda muistoja (jos ajatellaan vaikka matkustamista), koska en itse tee niillä muistoilla mitään.
Kamppailen kuitenkin tätä vastaan. Lisäksi insomnia tekee elämästäni tällä hetkellä raskasta.
Mietin samaa usein, että mitä merkitystä (enää) on millään kun jäin perheettömäksi eikä sosiaalisia suhteitakaan ole käytännössä enää minkäänlaisia kun vähätkin sukulaiset olen jo saatellut viimeiselle matkalle.
Yksinään sitä jaksaa aikansa tsempata, mennä, tehdä ja kokea mutta pidemmän päälle se ainainen yksinolo vaan tympii ja lopulta jää enää vain aikomiseksi kaikki. Ihan sama olla kotona yksin. Mitä niillä millään muistoilla tai kokemuksilla oikein tekee kun ei niitä voi koskaan kenenkään kanssa edes jakaa tai muistella? Ja sitten kun sitä nakkaa lusikan nurkkaan niin vielä vähemmän niillä tekee eikä niitä jää kukaan muukaan muistelemaan tai kaipaamaan.
Mitä järkeä elämässä tai missään edes on? Nuorena sentään oli tavoitteita, suunnitelmia ja haaveita mutta enää ei ole mitään, koska noista kaikista on joutunut luopumaan ja samalla ne on vieneet sen tulevaisuuden mitä voisi odottaa. Esim koska minusta ei tullut ikinä äitiä, ei minulla myöskään ole ikinä mahdollisuutta saada lapsenlapsia eikä muutenkaan olla osana omaa perhettä.
En tiedä onko normaalia mutta itselläni on pitkä lista asioita, joita haluan vielä ehtiä tekemään. Paljon olen jo toteuttanut ja sinänsä olen tyytyväinen elämääni vaikka se päättyisi "ennenaikaisesti". Mutta jos elämäni jatkuu, suunnitelmia on vuosikymmeniksi. Siinä vaiheessa jos/kun elämässäni on jossain vaiheessa vain sairautta, raihnaisuutta, epätoivoa ja huonoja päiviä tiedossa, turvaudun eutanasiaa (laillinen asuinmaassani). Sitä ennen elän parhaani mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että myös jossain määrin sukupolvikokemus. Maailma on mennyt sellaiseen suuntaan, että alle 50-vuotiaiden on täysin turha odottaa mitään makoisia tai edes ihmisarvoisia eläkevuosia. Samaan aikaa työelämä on muuttunut aivan pähkähulluksi, osa on jatkuvasti luhistumaisillasn työtaakkansa alle ja toisille ei liikene töitä ollenkaan. Haaveile tässä nyt sitten jostain.
Tämähän se. Tåhän kun lisää kaiken sen pskan, mitä kakarana on joutunut kokemaan, on pieni ihme, etten ole jo päättänyt päiviäni kauan sitten.
Sen sijaan nousin sieltä pskasta. Lähes yksin. Mitään tukea en perheeltä tai sukulaisilta ikinä ole saanut. En sellaista, mikä olisi oikeasti ollut hyödyllistä.
Silti mikään ei muutu. Olen edelleen muiden silmissä näkymätön. Edelleen monen mielestä arvoton. Alkaa vahvasti näyttää siltä, että mitään hyvää (tai edes ihmisarvoista) elämää on ihan turha odottaa.
No, se riippuu mikä on tilanteesi. He joilla on rahaa, perhe, innoittava työ ja terveyttä, voivat vielä katsoa eteenpäin.
Sitten on minun kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat pitkäaikaistyöttömiä, yksinäisiä, sairaita ja vailla tulevaisuutta. Meidän on parempi vain vaikka hypätä sillalta alas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun? "
Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi.
Boomereilla on edelleen vaikeuksia ymmärtää, että melkeinpä mikään koulutus ei nykyään takaa mitään, koska joka paikassa "tehostetaan" vähentämällä työpaikkoja. Kun olin lukiossa vuosituhannen vaihteessa, meille toitotettiin joka suunnasta että töitä kyllä tulee riittämään kun suuret ikäluokat eläköityvät. Sitten kun näin ei käynytkään, koska eläköityvien tilalle ei vaan palkattu ketään, toisteltiin hetken aikaa että työttömyysriski koskee vain jotain taiteen maistereita ja toisaalta duunareita, olisitte menneet johonkin miesvaltaiselle alalle tai soteen. Ja nyt kun tuoreimpien uutisten mukaan myös sotealan ja it-alan ihmisiä valmistuu suoraan kortistoon niin kiinnostaa kyllä, mikä se seuraava käyttöön otettava liturgia on.
Se sama liturgia. Hieman eri kantilta kerrottuna. Ne tehdään sarjatuotantona Kiinassa...
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko normaalia mutta itselläni on pitkä lista asioita, joita haluan vielä ehtiä tekemään. Paljon olen jo toteuttanut ja sinänsä olen tyytyväinen elämääni vaikka se päättyisi "ennenaikaisesti". Mutta jos elämäni jatkuu, suunnitelmia on vuosikymmeniksi. Siinä vaiheessa jos/kun elämässäni on jossain vaiheessa vain sairautta, raihnaisuutta, epätoivoa ja huonoja päiviä tiedossa, turvaudun eutanasiaa (laillinen asuinmaassani). Sitä ennen elän parhaani mukaan.
Minkätyyppisiä suunnitelmia? Haen inspiraatiota.
"Niin no miehillä biologia toki on sillä lailla armollisempi, että vielä 43-vuotiaana voi ajatella tulevansa "sitten joskus" isäksi. Toki tilastojen valossa näin ei yleensä käy, koska puolison pitäisi olla riittävän paljon nuorempi. Tunnen itse viisikymppisen, joka elättelee näitä haaveita edelleen. Tavallaan traagista, kun mitään selkeää takarajaa ei ole niin se haihattelu jää osalla päälle. "
Itse olen sitä mieltä, että 40 alkaa olla se maksimi miehelläkin. Mietipä asiaa. Olet 60 kun lapsi aikuistuu. Ei kovin houkutteleva ajatus.
Tuo 40 on kohta minulla mittarissa. Olen myös sitä mieltä, etten lasta hanki, vaikka mahdollisuus siihen jollain ihmeellä tulisikin. Liian raskas elämä. Liian paljon kokenut niitä huonoja puolia. Todennäköisimmin siirtäisin sen pskan vaan niille lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Masennus on ELINTAPASAIRAUS.
KORJAA ELINTAVAT.
hyvää päivänjatkoa!
Osittain. Ei täysin.
Tiedän. Kokemusta on.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsia eikä perhettä eikä hienoa uraa. Mulla ei ole oikeastaan mitään, mitä kutsutaan "elämän sisällöksi". Vaikka elämästäni ei saisi ainuttakaan somepäivitystä aikaiseksi, silti koen elämäni hyvin rikkaaksi. Tai ehkä juuri sen takia koen. En ole rakentanut elämääni minkään kulissin tai materian varaan.
Mikään ihmeen kulissi, somepäivitys tai materiaa se elämänkumppani ja lapset eli oma perhe oikein on? Kaikkien ei tietenkään sellaista tarvitse haluta ja on täysin ok elää sinkkuna ja lapsettomana, mutta jostain syystä samaa ymmärrystä ei tunnu riittävän sille että toisille se parisuhteessa eläminen, perheenperustaminen jne on se oikea tapa elää. Ilman niitä elämä ei ole omannäköistä vaan siitä puuttuu jotain tärkeää.
Minäkin koen elämäni olevan takanapäin nyt kuusvitosena. Terveys on mennyt, ihmissuhteet myös. Silti pientä toivoa elättelen, jospa tulisin kerran elämässäni isäksi ja pääsisin potkimaan palloa viheriölle pienen poikani kanssa. Muuten olisin jo valmis lähtemään.
Päinvastoin! Nyt on vihdoin rahaa ja lapsikin alkaa olla iso. Miehen kanssa suunnitellaan unelmakämpän ostoa tai vaihtoehtoisesti ulkomaille muuttoa. Ei vaan olla maata keksitty, niin luultavasti "tyydytään" vain matkustelemaan enempi. Eikä tuo muutto vielä olisi ajankohtainen, mutta esim. 10 vuoden päästä. Työt ei sido meitä mihinkään. Lapsi ainoastaan. Teini-ikäistä en halua repiä pois tutuista kuvioista. Koulut sujuu hyvin ja kaveripiiri on tolkullista.
Ikävää on se, että olen jo menettänyt molemmat vanhempani. Toisaalta sekin vapauttaa minut menemään, kun ei tarvitse heidän auttamistaan miettiä. Molemmat hoidin kotiin lähes loppuun asti.