Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia ettei odota elämältä nelikymppisenä enää mitään?
11.03.2025 |
Tajusin sen yksi päivä. En haaveile oikein mistään enää. En koe olevani mitenkään pohjattoman masentunut, en vaan näe horisontissa oikein mitään, mihin suunnata. Elämä on pelkkää arjen pyörittämistä. Mitä tässä vaiheessa on tarkoitus tehdä kun tätä elämää kuitenkin olisi tilastojen valossa melkein puolet vielä lusittavana?
Kommentit (139)
Kuulostaa siltä et jossain kohtaa alkaa masentaa jos ei ole tavallaan sitä tulevaisuuden toivoa ollenkaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ikähaarukkaan 40-50 kuuluvien henkilöiden masentuminen on maailmanlaajuista köyhiä maita myöten.
Masennus ei tullessaan myöskään kysy uhrinsa varakkuutta tai yhteiskunnallista asemaa. Eikä sitäkään, onko henkilö naimisissa vai naimaton tai onko hänellä lapsia.
Tutkijat huomasivat, että ihmisen koko elämän kattava onnellisuuskäyrä on U-kirjaimen muotoinen."
Toisilla on ja toisilla ei. Minusta ensimmäiset 40 vuotta oli hirveitä mitä nyt ensimmäiset 6 vuotta lapsuutta. Vaikka 40 jälkeen fyysiset vaivat lisääntyy niin silti on ihan onnellinen mitä ei ennen ollut ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ihminen: elä, näe, koe, matkusta, harrasta. Mitä tahansa kun vielä pääset. Se on yhden mitättömän tapaturman päässä että kaikki nuo sinulta viedään ja sitten istut ja masennut kotona. Ystävät kaikkoaa ja kukaan ei soita tai käy.
Nimimerkillä kokemusta on!
Eipä pysty kun ei ole päässyt uraputkeen kiinni eli ei ole rahaa.
En ole minäkään päässyt mutta pihisti eläen pystyy joskus jotain tekemään. Ei tietenkään joka viikko eikä välttämättä edes joka kuukausikaan. Mitä harvemmin pääsee jonnekin, sitä mukavammalta se tuntuu. Minä pääsen kerran vuodessa suunnilleen. Jo verkkokaupasta tilatut harrastustarvikkeet kaksi kertaa vuodessa on yhdensortin elämys. Niitä kun käyttää ja myy teokset, saa rahaa jolla taas pääsee jonnekin tuulettumaan ja näkemään muitakin kuin samoja oman kylän naamoja. Ei sovellu tempperamenttiselle hetimullekaikki-ihmiselle vaan kylmän viileälle sitkeälle odottajalle.
Mulla meni asiat päin mäntyä ratkaisevalla hetkellä kolmekymppisenä. Olin juuri alkanut miettiä, että elämäntilanne on sopiva perheen perustamiseen, kun mies päätti lähteä toisen matkaan. Se oli sen luokan shokki, ettei mikään tinderöinti edes kiinnostanut vuosiin, ja lopulta kun yritin, vastaan tuli vaan kaiken maailman pleijereitä ja ikiteinejä, joiden kanssa lasta ei voinut harkitakaan. Nyt on iänkin puolesta jo liian myöhäistä, joten ei kauheasti kiinnosta se lihamylly. Yksin olen ja luultavasti päädyn juuri sellaiseksi uutisjutuksi jossa asunnosta löydettiin muumioitunut vainaja ja taivastellaan että kukaan ei kaivannut vuosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
41 - 44 -vuotiaana olin itsekkäämpi kuin koko muun elämäni aikana. Rakastuin, reissasin, törsäsin itseeni enemmän rahaa kuin ikinä muulloin. Töissä sain enemmän kiitosta, arvostusta ja mahdollisuuksia kuin ikinä muulloin.
Toi aika oli mun itsekkään mielihyvän aikaa. Ennen ja jälkeen sen olen ollut järkevä ja hillitty.
Allekirjoitan tämän. Hedonistista aikaa. Osaa arvostaa itseään ja sitä, ettei enää tarvitse etsiä jotain lasten isää. Jestas mitkä paineet siitä oli. En edes tajunnut ennen kuin nyt, jolloin lapsi on tehty ja kasvatettu. Isävalinta meni pieleen parisuhteen osalta, mutta se on mennyttä. Nyt saa nauttia elämästä.
Tunnistan tämän, vaikka jäin itse lapsettomaksi. Kun lisääntymisvuodet oli ohitettu, paineet parinvalinnassa helpottivat kummasti. Nyt voi olla juuri niin kranttu kuin huvittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ihminen: elä, näe, koe, matkusta, harrasta. Mitä tahansa kun vielä pääset. Se on yhden mitättömän tapaturman päässä että kaikki nuo sinulta viedään ja sitten istut ja masennut kotona. Ystävät kaikkoaa ja kukaan ei soita tai käy.
Nimimerkillä kokemusta on!
Eipä pysty kun ei ole päässyt uraputkeen kiinni eli ei ole rahaa.
En ole minäkään päässyt mutta pihisti eläen pystyy joskus jotain tekemään. Ei tietenkään joka viikko eikä välttämättä edes joka kuukausikaan. Mitä harvemmin pääsee jonnekin, sitä mukavammalta se tuntuu. Minä pääsen kerran vuodessa suunnilleen. Jo verkkokaupasta tilatut harrastustarvikkeet kaksi kertaa vuodessa on yhdensortin elämys. Niitä kun käyttää ja myy teokset, saa rahaa jolla taas pääsee jonnekin tuulettumaan ja näkemään muitakin
Mitkä teokset ja missä myyt?
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä et jossain kohtaa alkaa masentaa jos ei ole tavallaan sitä tulevaisuuden toivoa ollenkaan
Totta. Enemmän kai sitä pitäisi siinä vaiheessa olla itsestään huolissaan, jos ei masentaisi kun kaikki aiemmat tavoitteet / haaveet elämälleen on joutunut hyvästelemään ja niiden toteutumattomuuden mukana meni sitten paljon myös niitä tulevaisuuden tavoitteita ja haaveita.
Yhtäkkiä pitäisikin keksiä elämälleen jotain uutta tarkoitusta ja jotain mitä odottaa vaikka tarjolla ei enää ole mitään (mikä kiinnostaisi vieläkään).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita bikinifitness. Saat ajankulua ja uusia tavoitteita ja bonuksena vartalon joka on keski-ikäisten keskuudessa kovaa valuuttaa.
Minä olen nelikymppinen, ja tuntuu että nyt on alkamassa hyvä ikä. Kolmekymppisyys oli raskasta, töissä oli haastavampaa ja epäselvempää itsellekin mitä haluaa, lapset olivat pieniä. Nyt tuntuu että arki on paljon rennompaa, ja alkaa olla tilaa ja ymmärrystä suunnata elämää siihen mitä itse haluaa, silti juurtuneempana kuin kaksikymppisenä jolloin ihan kaikki oli auki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla meni asiat päin mäntyä ratkaisevalla hetkellä kolmekymppisenä. Olin juuri alkanut miettiä, että elämäntilanne on sopiva perheen perustamiseen, kun mies päätti lähteä toisen matkaan. Se oli sen luokan shokki, ettei mikään tinderöinti edes kiinnostanut vuosiin, ja lopulta kun yritin, vastaan tuli vaan kaiken maailman pleijereitä ja ikiteinejä, joiden kanssa lasta ei voinut harkitakaan. Nyt on iänkin puolesta jo liian myöhäistä, joten ei kauheasti kiinnosta se lihamylly. Yksin olen ja luultavasti päädyn juuri sellaiseksi uutisjutuksi jossa asunnosta löydettiin muumioitunut vainaja ja taivastellaan että kukaan ei kaivannut vuosiin.
Suht sama sillä erotuksella, että nuoruudensuhde päättyi ihan yhteisestä tahdosta kun kumpikin yhtäkkiä vaan ymmärsi ettei me olla riittävän samanlaisia eikä jaeta riittävän samanlaista tulevaisuudensuunnitelmaa. Kumpikin siis alunpitäen vaan tyytyi toiseen ja uskoi, että hyvä tästä vielä tulee kun toisiimme vaan totutaan ja kyllä se toinen muuttuu.. Juu ei muuttunut ja tuossa suhteessa tuli sitten tärvättyä melkein 5 vuotta.
Sinänsä uusi, hyvä suhde itselle sopivan kumppanin kanssa olisi mulle sopinut vaikka heti mutta eipä sitä sopivaa sitten kohdalle osunut. Oli just noita mainitsemiasi ikiteinejä (kun yhdestä just pääsin eroon) ja muita katkeroituneita wannabe-hamesankareita joiden asenne oli se, että olisin heille jotenkin velkaa ties mistä koska heillä ei ollut käynyt toivotunlainen flaksi nuorena. Lisäksi koska olin elänyt pitkässä parisuhteessa niin olin heidän silmissään jotenkin vääränlainen ja liian kokenut.
Sitten ei kiinnostanut deittailukaan kun mitään kunnollista ei vastaan tullut ja kun tuli (esim työnkautta ihan kaverina) niin he oli jo tietenkin varattuja eli turhapa sellaisista on haaveilla vaikka potentiaalinen ja sopiva sellainen mies itsellekin olisi ollut.
Ei mennyt kyllä yhtään omien suunnitelmien mukaan ja tuo oli ihan megamoka sitoutua suhteeseen joka alkujaankin oli kaikkea muuta kuin match made in heaven. En vaan koskaan ollut mikään villi sinkku vaan perheenperustaminen oli ajatuksissa jo nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun? "
Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi.
Boomereilla on edelleen vaikeuksia ymmärtää, että melkeinpä mikään koulutus ei nykyään takaa mitään, koska joka paikassa "tehostetaan" vähentämällä työpaikkoja. Kun olin lukiossa vuosituhannen vaihteessa, meille toitotettiin joka suunnasta että töitä kyllä tulee riittämään kun suuret ikäluokat eläköityvät. Sitten kun näin ei käynytkään, koska eläköityvien tilalle ei vaan palkattu ketään, toisteltiin hetken aikaa että työttömyysriski koskee vain jotain taiteen maistereita ja toisaalta duunareita, olisitte menneet johonkin miesvaltaiselle alalle tai soteen. Ja nyt kun tuoreimpien uutisten mukaan myös sotealan ja it-alan ihmisiä valmistuu suoraan kortistoon niin kiinnostaa kyllä, mikä se seuraava käyttöön otettava liturgia on.
Sotateollisuus. Eilen jo A-talkissa joku tätä väläytti, oliko Essayah, että se tuo kaivattuja työpaikkoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun? "
Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi.
Boomereilla on edelleen vaikeuksia ymmärtää, että melkeinpä mikään koulutus ei nykyään takaa mitään, koska joka paikassa "tehostetaan" vähentämällä työpaikkoja. Kun olin lukiossa vuosituhannen vaihteessa, meille toitotettiin joka suunnasta että töitä kyllä tulee riittämään ku
Entä jos sotaa ei tulekaan?
Olen pian 2 x 40 v ja kesällekin on paljon odotettavaa. Kaksi ulkomaanmatkaa, monta kotimaanmatkaa, mökillä oloa yksin ja yhdessä, ystävien tapaamisia, juhlia jne. Miehen luona käymistä ja yhteisiä retkiä (hän asuu hoitokodissa). Itse nämä on järjestettävä.
En odota tai siis en osaa odottaa enää mitään, koska kaikki tavoitteet, unelmat ja haaveet jäi saavuttamatta ja toteutumatta. Toisaalta en enää oikein edes uskalla odottaa mitään, koska ihan kaikki mitä "saa" on aina jotain sellaista jonka olisi todellakin voinut jättää väliin ja kokematta.
En olisi arvannut mikä riesa oma ikääntyminen ja omien vanhempien ikääntyminen voi olla. Se alkaa oikeastaan hirvittämään jo näin keski-iässä mitä sitä onkaan edessä kun itsellä on ikää 20-30 vuotta enemmän. Parasta olisi kun saisi lähteä ns saappaat jalassa silloin kun ei vielä ole mitenkään huonossa kunnossa.
Lasketaanko tuo asiaksi jota odottaa elämältä? Että kuolee?
Ei se merkityksellisyys välttämättä muualta löydy. Eikä se lähteminen kaikilta noin vain onnistu, jos on perhettä tai ulkomailla työllistyminen on epätodennäköistä.