Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia ettei odota elämältä nelikymppisenä enää mitään?
11.03.2025 |
Tajusin sen yksi päivä. En haaveile oikein mistään enää. En koe olevani mitenkään pohjattoman masentunut, en vaan näe horisontissa oikein mitään, mihin suunnata. Elämä on pelkkää arjen pyörittämistä. Mitä tässä vaiheessa on tarkoitus tehdä kun tätä elämää kuitenkin olisi tilastojen valossa melkein puolet vielä lusittavana?
Kommentit (139)
No ei oikein!? Kun näin jälkeenpäin miettii niin suurimmat ja jännimmät asiat on tapahtuneet 40 ikävuoden jälkeen! 40-58v oli ihan parhaat vuodet kaikin tavoin.
Noihin vuosiin mahtuu itsellä mm kuopuksen ja 3 lapsenlapsen syntymät, 2 taloraksaa Suomessa ja 1 ulkomailla, 5 työpaikanvaihtoa aina parempaan, unelmatöitä, 1 uuden kielen oppiminen, paljon uusia ystäviä, matkustelua maailman ympäri.
Ja jatkuuuuuuuu......😅
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun? "
Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi.
Boomereilla on edelleen vaikeuksia ymmärtää, että melkeinpä mikään koulutus ei nykyään takaa mitään, koska joka paikassa "tehostetaan" vähentämällä työpaikkoja. Kun olin lukiossa vuosituhannen vaihteessa, meille toitotettiin joka suunnasta että töitä kyllä tulee riittämään kun suuret ikäluokat eläköityvät. Sitten kun näin ei käynytkään, koska eläköityvien tilalle ei vaan palkattu ketään, toisteltiin hetken aikaa että työttömyysriski koskee vain jotain taiteen maistereita ja toisaalta duunareita, olisitte menneet johonkin miesvaltaiselle alalle tai soteen. Ja nyt kun tuoreimpien uutisten mukaan myös sotealan ja it-alan ihmisiä valmistuu suoraan kortistoon niin kiinnostaa kyllä, mikä se seuraava käyttöön otettava liturgia on.
Vierailija kirjoitti:
"Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun? "
Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi.
OK, ikävä kuulla. Itselläni on samantapaista koulupolkua takana ja oma työllistymiseni oli myös kiven takana. Minun tapauksessani sen tosin pystyi laittamaan yrityksen puutteen tiliin, jos haluaa negatiivisesti tulkita. Neutraalimmin tulkittuna minulla oli vaikeuksia joihin en löytänyt helpotusta.
Minulla on sosiaalista ahdistusta, muuta ahdistusta ja ylipäätään vähän pehmeä pää. Ei oikein kyennyt marssimaan työhaastatteluihin ja myymään itseään jonakin lottovoittona työnantajille.
Vierailija kirjoitti:
No ei oikein!? Kun näin jälkeenpäin miettii niin suurimmat ja jännimmät asiat on tapahtuneet 40 ikävuoden jälkeen! 40-58v oli ihan parhaat vuodet kaikin tavoin.
Noihin vuosiin mahtuu itsellä mm kuopuksen ja 3 lapsenlapsen syntymät, 2 taloraksaa Suomessa ja 1 ulkomailla, 5 työpaikanvaihtoa aina parempaan, unelmatöitä, 1 uuden kielen oppiminen, paljon uusia ystäviä, matkustelua maailman ympäri.
Ja jatkuuuuuuuu......😅
Entä jos ei ole lapsia, lapsenlapsia tai unelmatöitä? Sittenkö sietääkin kävellä mereen?
Kuulostat masentuneelta. Mutta ei sekään kotiin jäämällä parane, päinvastoin.
Jokainen iloton, omien voimavarojen yläreunalla suoritettukin yliuuvuttavakin työpäivä on parempi ja kuntouttavampi kuin päivä haudassa.
Kuolema, siis itsemurha, on hoitamattoman masennuksen loppupiste. Työ ja kaikenlainen toiminta on kuntouttavaa.
Jos antaa masennukselle periksi, jää kotiin sitä potemaan, se on todella huono lyhytnäköinen tie.
En puhu kylmiltäni. Olen elänyt vaikeatasoisen masennuksen kanssa opiskellen ja kokopäivätyötä tehden koko viisikymppisen elämäni.
En ole itse diagnosoinut itseäni - ja syön toki lääkkeitä. Psykoterapiasta ei ollut hyötyä.
Pelkään eläkkeelle jäämistä ja toisaalta haaveilen siitä koska olen ihan puhki aina. Mutta ehkä tapan itseni sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä menee hyvin kun tähdenlennon kohdalla ei toivo itselle mitään.
Eipä minulla ollut juurikaan odotuksia elämältä enää nelikymppisenä. Ei työtä, ei perhettä ja omistusasunnon jouduin myymään. Vähänpä tiesin. Kohtasin aivan mielettömän mukavan ja viehättävän naisen, jonka kanssa sain olla pari vuotta.
Nyt ei ole taas muuta odotettavaa, kuin ilta, jolloin pääsee nukkumaan ja taas pettyneenä heräämään aamuun, mutta ainakin nyt kuljen silmät auki mahdollisen vastaavan ihmeen varalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neljäkymmentä on juuri SE ikä, jolloin tehdään omassa elämässä jokin helvetinmoinen kupru tai moka. Pick yours.
Viidestäkympistä eteenpäin sitten kadutaan, mitä tuli tehtyä, kerjätään säälipisteitä, kirjoitetaan ehkä omaelämäkerta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tokkopa näköalattomuus elämässä mitenkään erityisen harvinaista on.
Minusta se on kuitenkin tylsää. Niinpä olen koko elämäni keksinyt itselleni pienempiä ja suurempia tavoitteita, joita kohti olen sitten ponnistellut.
Pieniä ovat vaikkapa tuleva risteily tai joku muu matka. Suurempia sitten vaikkapa työpaikan tai asunnon vaihto jne. Sekä tavoitteiden keksiminen, että etenkin niiden saamuttaminen saa minut aina paremmalle tuulelle kuin harmaassa arjessa päivästä päivään puurtaminen.
Mä oon ryönännyt koko elämäni yrittäen saada parempaa työpaikkaa. Ei vaan ole yrityksestä ja kouluttautumisesta huolimatta onnistunut. Edes uuden ammatin opiskelu ei auttanut ja nyt olen työtön. En jaksa enää. Työelämän ja sen aiheuttaman rahattomuuden vuoksi ei ole oikein muutakaan pystynyt tekemään. En tiedä miten onnistuin epäonnistumaan näin pahasti...
Sama tilanne kuin sulla ja aloittajalla.
Opiskelin ensin kulttuurialalle, ja sen jälkeen opettajaksi. Työttömäksi olen jäänyt.
En silti ajattele epäonnistuneeni, sillä kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, omaan asenteeseen kyllä. Elämähän on oikeastaan sitä helpompaa ja vapaampaa, mitä vähemmän tavoittelee tai haluaa.
Buddhaa mukaillen: Kärsimys lakkaa, kun lakkaa haluamasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse odotan että saisin pian nukkua unessa kivutta pois kun elämässä ei ole muuta kuin kipua ja tuskaa.
Usko Jumalaan antaa minulle merkityksen niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Esim. käymällä ja osallistumalla Ev.lut.kirkon tapahtumiin voi kokea myös yhdessäoloa ja merkityksellisyyttä. Myös ryhtymällä vapaaehtoiseksi seurakunnassa tai vaikkapa Spr:ssä saa merkityksellisiä kohtaamisia arkeen. Rohkeasti vain mukaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Neljäkymmentä on juuri SE ikä, jolloin tehdään omassa elämässä jokin helvetinmoinen kupru tai moka. Pick yours.
Viidestäkympistä eteenpäin sitten kadutaan, mitä tuli tehtyä, kerjätään säälipisteitä, kirjoitetaan ehkä omaelämäkerta?M
40-vuotias tiedustelee: Mikä ratkaiseva moka on mahdollista tehdä vielä tässä iässä? Koulutusta, työuraa ja perheellistymistä koskevat isot valinnat on tässä kohtaa jo kaukana takana. Avioeroa harvemmin kadutaan eikä huonosti onnistunut työpaikan vaihtokaan yleensä ole ihan niin dramaattinen asia että sitä märehtisi vuosikymmeniä.
"Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi."
Jos yhtään lohduttaa, täällä on toinen, joka ei 40-vuotispäivään mennessä ole saavuttanut ammatillisesti yhtään mitään. Kaksi tutkintoa löytyy eri aloilta, kummallekaan en ole työllistynyt osa-aikaisia ja pätkätöitä enempää, kaikki omat yritelmät ovat kaatuneet mikä mihinkin (yleensä alkuunsa taloudellisten resurssien puutteeseen).
On elämässä hyvääkin, mutta rahattomuus rajoittaa mahdollisuuksia todella paljon. Vaikka ideoita olisi, oikein mitään (sellaista, mitä osaisin tai haluaisin tehdä) ei pysty aloittamaan ilman rahaa. Lainaa en saa, enkä haluaisikaan, ellei bisnesidea olisi täysin pomminvarma menestys. Mitään töitä en tämän ikäisenä ja tällä kokemuksella saa.
Kovin vaikea tässä on nähdä, että elämällä mitään parempaa olisi enää tarjota. Menestys ei putoa taivaalta syliin, sen eteen pitää tehdä töitä, mutta mitä sitten, kun sekään ei auta? En minä sohvalla makaa osaani itkemässä, vaan teen kaikkia niitä asioita, joihin rahkeet riittävät, muttei niistä mikään ole sellaista, mikä poikisi jotain isompaa. Lähinnä ajankulua kaikki.
Kai sitä pitäisi olla kiitollinen, että on tiettävästi terve, katto pään päällä ja kumppani rinnalla, mutten silti osaa olla olematta pettynyt itseeni. Enpä olisi silloin parikymppisenä uskonut, ettei minusta koskaan tule mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon 28 ja en ole haaveillut mistään ikinä. Ootko autisti? Ei pitkän ajan tavoitteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipähän tässä muuta tarkoitusta ole, kuin juosta oravanpyörässä osana koneistoa.
Mä oon odotellut koko elämäni, että joskus tulee mun vuoro. En tiedä mihin, mutta aina pitää vaan odottaa ja antaa muiden mennä ohi. Ei saa vaivata ketään, ei saa olla häiriöksi. Odota vaan, kyllä sinunkin vuorosi tulee. Tajusin että ei tule ja nyt on myöhäistä. En enää muista mitä odotin.
Sama. Tuo ajatus iskostettiin jo lapsena päähän että on odotettava omaa vuoroa ja antaa muiden mennä ensin koska se on vasta muiden jälkeen. Itsekin olen odotellut sitä omaa vuoroani oikeastaan aivan kaiken suhteen ja nelikymppisenä aloin ymmärtää, ettei sitä tule koskaan eikä elämä odota vaikka jotenkin sen pausella olinkin kuvitellut olevan.
Mietin usein, että missä vaiheessa nuo koko elämänmittaiset vuoronumerot on jaettu ja kenen toimesta?
Tämä on kliseinen ajatus, mutta kaikkien muiden silmissä sinä olet yksi noista "muista".
Kovasti tuntuu olevan pessimististä porukkaa liikkeellä, kun kaikki valoisasti elämäänsä ja tulevaisuuteensa suhtautuvat saavat kirjoituksiinsa miinusta.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat masentuneelta. Mutta ei sekään kotiin jäämällä parane, päinvastoin.
Jokainen iloton, omien voimavarojen yläreunalla suoritettukin yliuuvuttavakin työpäivä on parempi ja kuntouttavampi kuin päivä haudassa.
Kuolema, siis itsemurha, on hoitamattoman masennuksen loppupiste. Työ ja kaikenlainen toiminta on kuntouttavaa.
Jos antaa masennukselle periksi, jää kotiin sitä potemaan, se on todella huono lyhytnäköinen tie.
En puhu kylmiltäni. Olen elänyt vaikeatasoisen masennuksen kanssa opiskellen ja kokopäivätyötä tehden koko viisikymppisen elämäni.
En ole itse diagnosoinut itseäni - ja syön toki lääkkeitä. Psykoterapiasta ei ollut hyötyä.
Pelkään eläkkeelle jäämistä ja toisaalta haaveilen siitä koska olen ihan puhki aina. Mutta ehkä tapan itseni sitten.
Ihan täyttä peetä.. jos on vakava masennus niin et todellakaan tee töitä ja opiskele.
Ihminen koostuu osista. On järjellinen tietoisuus ja sitten on se olento joka tekee työt. Edellinen on tekevinään päätöksiä mutta oikeasti se jälkimmäinen päättää koska on paljon vahvempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei oikein!? Kun näin jälkeenpäin miettii niin suurimmat ja jännimmät asiat on tapahtuneet 40 ikävuoden jälkeen! 40-58v oli ihan parhaat vuodet kaikin tavoin.
Noihin vuosiin mahtuu itsellä mm kuopuksen ja 3 lapsenlapsen syntymät, 2 taloraksaa Suomessa ja 1 ulkomailla, 5 työpaikanvaihtoa aina parempaan, unelmatöitä, 1 uuden kielen oppiminen, paljon uusia ystäviä, matkustelua maailman ympäri.
Ja jatkuuuuuuuu......😅
Entä jos ei ole lapsia, lapsenlapsia tai unelmatöitä? Sittenkö sietääkin kävellä mereen?
Jos haluat? Tuo oli mun 40+ hyvä elämä.
Joku toinen voi täyttää parhaat vuotensa ja nauttia elämästä vaikka koiria kouluttamalla, vapaaehtoistyössä, ystävien kanssa reppureissaten, kotia mieleisekseen sisustaen jne jne
Ei kaikilla ole samat unelmat tietenkään
On normaalia. En ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi tähänkään mennessä.