Sinkku, kadehditko perheellisiä kavereitasi?

Kiljuvia räkäisiä lapsia ja meteliä. Ei kiitos!

Miksi kadehtisin? 

Perheelliset ovat usein siitä ärsyttäviä, että he luulevat kaikkien sinkkujen kadehtivan heitä.

Kyllä

Miksi kadehtia jotain kiukuttelevia kakaroita ja yhteisiä talolainoja? Elämä on kivampaa sinkkuna, voi olla jonkun kanssa kevyttä säätöä ja saa elää niin kuin haluaa ilman mitään palloa jalassa.

En kadehdi, koska en itse halua perhettä. Pikemmin minua säälittää heidän elämänsä.

En kadehdi, sillä ei se minulta ole pois, jos heillä on puoliso. En mä niistä heidän miehistä ole kiinnostunut. Silti mietityttää, että on se jännä, miten jotkut löytävät hyvän parisuhteen Ihan helposti ja itselläni se ei millään onnistu.

Anteeksi nyt vaan, mutta mitä kadehdittavaa siinä on? Miksi kukaan kadehtisi sitä ainaista mölyä, sotkua ja tauteja? Jatkuvaa pyykki- ja ruuanlaittorumbaa? Ainaista päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin kuskaamista? Puhumattakaan jatkuvasta rahanmenosta, kokoajan saat olla ostamassa jotain varsinkin jos on useampi lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Perheelliset ovat usein siitä ärsyttäviä, että he luulevat kaikkien sinkkujen kadehtivan heitä.

Tuntuu että osalla aivot surkastuu lastensaannin myötä, kuvittelevat että koko maailma pyörii vaan heidän ja heidän penskojensa ympärillä ja kaikki on niin kateellisia heidän elämästään. Mitä kadehdittavaa niissä kiljuvissa kakaroissa oikein on? 

Vierailija kirjoitti:

En kadehdi, sillä ei se minulta ole pois, jos heillä on puoliso. En mä niistä heidän miehistä ole kiinnostunut. Silti mietityttää, että on se jännä, miten jotkut löytävät hyvän parisuhteen Ihan helposti ja itselläni se ei millään onnistu.

Jo enemmän elämää nähneenä voi sanoa että hyvin monet perheelliset ihmiset eivät todellakaan elä hyvissä suhteissa, yhteistä on lähinnä laina ja kakarat. 

No itse koen, että äidiksi "ryhtyminen" olisi sellainen helppo, mutta lyhytkestoinen ratkaisu oman itsensä merkitykselliseksi tekemiseksi. Lapsettomana sitä kokee välillä merkityksettömyyttä, mutta osaan sen verran ajatella tulevaisuuteen, että tiedän äitiyden tarpeellisuuden tunteen laantuvan.

Ei se lapsi ikuisesti tarvitse äitiään vierelleen, vaan oman merkityksensä joutuisi kuitenkin hakemaan myöhemmin työstä, vapaaehtoistyöstä, harrastuksista, ystävistä, parisuhteesta tai mistä nyt kukakin. Se olisi vain laastari tyhjyyden tunteeseen, ja sitä tyhjyyttä lukemattomat eroäidit paikkaavat uusilla suhteilla.

Tunnustan, että ihan alun alkaen juuri perheelliset tuttavat olivat syy, miksi en itse halunnut samaan jamaan.

En todellakaan. Olen niin onnellinen ettei tullut tehtyä edes jossain rakastumisen huumassa väärää päätöstä, vaikka sitä yritettiin tarjoilla minulle tarjottimella erään pienen ohikiitävän hetken. Mietin usein missä olisin nyt jos olisin pitänyt kiinni nuoruuden rakkaastani joka halusi lapsia ja on nyt 2 aikuisen pojan isä. 

Ehkä kohtalo puuttui peliin, hän sai sen elämän mitä halusi. Minä menetin hänet, sydämeni hajosi pieniksi palasiksi, mutta tuskin olisin voinut /halunnut antaa hänelle sitä perhettä jonka hän halusi. Vaikka kuinka sattui, niin parempi näin, ei minusta olisi ollut elämään normatiivistä perhearkea eikä keskittymään vain muista huolehtimiseen.

Tarvitsin aivan jotain muuta ja tarvitsen yhä.

En pätkääkään, enkä kyllä ketään muutakaan. Oma elämäni on tosi hyvä.

No en todellakaan. Muut vaihtaa paskavaippoja, valvoo yöt, kuuntelee parkumista ja kiukuttelua, istuu tunti kausia terveyskeskuksessa kiukkuavan kersan kanssa ilman omaa elää passaten ja palvellen muita. 

Moni haluaa tuota. Minä en. Minun elämäni on ihan jotain muuta. 

No hyi en tod.

En. Mä nään miten loppu ne on. Mä nään kuinka katkeroituneita nuo nuoret äidit on siitä että ne menettää n 15 vuotta parasta elämää vain lapsista ja miehestä huolehtimiseen. Mä nään sen stressin ja huolen. Mä nään sen vapauden kaipuun ja kipuilun kun me lapsettomat lähdetään pariksi viikoksi etelän aurinkoon tai spontaanisti periisiin pidennetylle viikonlopulle, ilman huolen häivää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen perheellinen ja se turva, mikä miehestä ja lapsista tulee on sellaista, mitä on vaikea käsittää. Luulisin, että tuossa on syy, miksi niin moni ei tajua, mistä jää paitsi. Maailma on myös suunniteltu perheille, niin sinkut jäävät vähän paitsioon elämässä. 

Mikä turva. Aika harhainen ajatus. Lapset muuttaa omilleen ja mies vaihtaa nuorempaan. Muutenkin sairas ripustautuminen muihin kostautuu elämässä.

 

Parisuhde ei omalla kohdallani ole koskaan ollut sairasta ripustautumista. Aika surkeaa, jos tuo on käsityksesi suhteista? Että olet mieluumin onneton ja yksin, kun otat sen riskin, että suhde ei onnistu, koska mies jättää sinut nuoremman takia.

Tuohan puoliso turvaa taloudellisesti, ja apua arkisiin askareisiin. Meillä ilman miestä meilläkin olisi moni paikka rempallaan, vaikka itse osaankin tehdä paljon, mutta eipä olisi aikaa. Eikä kaikki miehet ja naiset halua vaihtaa nuorempaan, esimerkiksi omassa lähipiirissä miehet on jätetty, eikä toisin päin. Kokemukseni mukaan miehet eivät halua lähteä sinkkuilemaan tai olla yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Kellään kaverilla ei (vielä) ole perhettä, mutta isosiskolla joka on minua yli 10v vanhempi, on. Aika läheltä olen päässyt sitä seuraamaan enkä kyllä nyt keksi mitään mitä siitä kadehtisin. Elämä vaikuttaa raskaalta, jatkuvasti pitää syöksyä harrastuksiin, synttäreille ja ties minne. Sisko on välillä niin väsynyt ettei jaksa edes hetkeä puhelimessa jutella. 

 

Tykkään hiljaisesta, siististä ja rauhallisesta elämästä, mutta kuitenkin siitä että voin halutessani lähteä vaikka maailman toiselle puolelle ilman että tarvitsee kenenkään kanssa neuvotella. Tämän takia en halua lemmikkejäkään. 

 

N30

Läheltä seuraaminen on eri asia kuin sen elämän eläminen. Varmaankin ne ruuhkavuodet näyttävät pahoilta, varsinkin kun et ole prioriteetti siskollesi juuri nyt. Hänellä on varmasti omaa aikaa, mutta viettää sen yksin rauhoittuen. Perheellisillä on vähemmän aikaa murehtia ja kaivaa omaa napaa, ja se jo tuo onnea. Mutta onhan se niinkin, ettei perheen hankkiminen ole mikään pakko, jos elämä tuntuu parhaalta yksin. 

Onnellinen olen niiden harvojen kavereiden puolesta, jotka ovat onnistuneet pariutumaan. Toki joskus tuntuu pahalta saada jatkuvasti muistutuksia asioista joita syvästi kaipaa (parisuhde, perhe) mutta ei vaan tunnu korteissa olevan. "Onneksi" suurin osa kavereistakin on sinkkuja, huomattava osa ikisinkkuja, joten vertaistukea sentään on.