Sinkku, kadehditko perheellisiä kavereitasi?

En vähääkään. Päinvastoin, yleensä tapaamisten jälkeen, nähtyäni heidän elämäänsä, olen tyytyväinen valintaani. 

En. ns. lapsiarki ei kiinnosta pätkääkään. 

En kadehdi, pelkkä ajatuskin kolmen pienen lapsen kaitsimisesta, työskentelystä, opiskelusta, yh:na olemisesta ja vielä päälle uusien kumppanien tapaamisesta väsyttää.

En ole koskaan kadehtinut sinkkuna, mutta sinkkuutta on kyllä kadehdittu perheellisten naisten osalta. Tulee sellainen fiilis, että on jopa lietsottu kateutta sitä perhe-elämää kohtaan. Puukotettu jutuilla ja käännelty vähän veistä, jos ei muuten saa reaktiota irti. On tullut varsin selväksi se, että PITÄISI kadehtia.

En todellakaan, kun katsoo niitä perhehelvettejä ja kulissiliittoja. Yritän pysyä kaukana tuommoisista :)

Ei sellaisessa ole mitään kadehdittavaa, päin vastoin. 

En kadehdi, olen toki onnellinen tuttujen puolesta joilla lapsia ja puoliso! Mutta se on heidän elämäänsä ja lasten kanssa (varsinkin pienien kanssa) voi olla omia haasteitaan, vaikka lapset antavat paljon ja ovat ihania. Esimerkiksi eräs läheiseni, joka juuri sai lapsen sanoi pääsisipä urheilemaan, minulla on aikaa urheilla ja käyttää rahani itseeni. Matkakin suunniteltuna kevääksi. Puolensa ja puolensa, mutta kateus ei kyllä oikein auta mihinkään, kalvava ja turha tunne. Onnea mielummin koen rakkaiden puolesta. Ja miksi olisin kateellinen jatkuvasta väsymyksestä ja valvomisesta, siitä että töistä tullessa sun pitää leikkiä ja tehdä ruokaa?

Mutta vieraiden pereheet ja jälkikasvu ei kyllä kiinnosta, tiellä jokapaikassa ja lapset pitävät usein järkyttävää märinää ja tuijottavat, juoksevat joka paikkaan jne. Tämä on iso pesäero tuttuihin ja ystävien lapsiin, sitä huutoa ja elämää jaksaa kuunnella jonkun syyn vuoksi. Perheelliset eläkööt omaa elämäänsä ja minä ehkä aikanani.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä elämässä ei ole mitään järkeä jos sen joutuu viettämään yksin.

Ei oikein tee mieli lähteä mihinkään yksin kun joutuisi vain seuraamaan muiden pariskuntien iloa.

Silloin kun olin parisuhteessa niin se aika oli elämäni parasta aikaa. Oli erittäin mukava tunne, että oli tiimi jonkun toisen henkilön kanssa, että oli joku jolle avautua ja jakaa tapahtumia.

Missä sun ystävät on?

En todellakaan, ja ihan suoraan sanottuna nykyään en ole kovinkaan paljon enää tekemisissä heidän kanssaan. Ei ole oikein mitään yhteistä, perheellisillä elämä pyörii pelkästään lasten ympärillä, kaikki puheenaiheet liittyy tavalla tai toisella lapsiin. 

 

"Älä nyt naurata. Kunnolliset miehet ovat avioliitoissaan ja pysyvät niissä. Jos joskus harvoin joku on vapaana, hänet napataan kyllä nopeasti. En jaksa pariutua ulkomaalaisen kanssa, kun prioriteetti on suomalainen mies. 

Sinkuilla on hyvä oma elämä, sitä ei haluta pilata jollain miehellä, joka ei arvosta ja lisää työtä ja heikentää elämänlaatua. Tuolla on toinen ketju bare minimum-miehistä. Sellainen pilaa elämän.

SItä paitsi tässä ketjussa kysyttiin sinkuilta, kadehtivatko he perheellisiä niin tänne ryntää perheellisiä kertomaan, miten tyytyväisiä he ovat valintaansa. Eksyivätkö he vahingossa väärään ketjuun vai mistä on kysymys?"

Ei kaikkia "napata nopeasti". (Teko)syyt ovat monet, mutta joillekin ei vaan suoda edes mahdollisuutta.

Kadun sitä että en hankkinut omaa perhettä. 

En kadehdi. Se on heidän elämäänsä ja minä elän omaani. Molemmissa on varmasti omat hyvät ja huonot puolensa. Viihdyn itse oikein hyvin tässä elämäntilanteessani, joten ei ole aihetta olla kateellinen kellekään. 

Tavallaan, mutta tiedän että hekin kadehtivat esim. vapaa-aikaani ja parempia yöunia.

Vierailija kirjoitti:

Olen perheellinen ja se turva, mikä miehestä ja lapsista tulee on sellaista, mitä on vaikea käsittää. Luulisin, että tuossa on syy, miksi niin moni ei tajua, mistä jää paitsi. Maailma on myös suunniteltu perheille, niin sinkut jäävät vähän paitsioon elämässä. 

Hyvästä ja turvallisesta miehestä varmasti saakin turvaa, mutta se ei ole mikään itsestäänselvyys parisuhteessa. Moni tyytyy jollain tapaa perässä vedettävään mieheen tai muuten huonoon suhteeseen ja silloin ne lapset vain lisäävät kuormitusta. Sinkkuna joutuu tekemään itsensä kanssa toki työtä, että se turva löytyy itsestä ja muista asioista. Mutta ehdottomasti mielummin sinkkuna kuin turvattomassa liitossa esim. emotionaalisesti etäisen miehen kanssa. Lisäksi tässä vastauksessa on vahvana oletus, että koska sinulle lasten teko on elämän keskiössä, kaikki lapsettomat jäävät silloin automaattisesti paitsi elämän tärkeimmästä asiasta. Kas, kun jonkun toisen näkökulmasta sinä taas jäät paitsioon elämässä heidän arvojensa mukaan, kun keskityt vain perheeseen. Tuosta on ihan turha riidellä, koska arvoja on erilaisia ja niin kuuluukin olla. Mutta olen huomannut että perheihmisissä on aika paljon tällä tapaa hieman yksinkertaisesti ajattelevia, jotka eivät pysty kuvittelemaan oman näkökulman lisäksi muita vaihtoehtoisia totuuksia. En pysty samaistumaan heihin enkä siksi myöskään kadehdi, mutta aidosti hyviä parisuhteita voisin kadehtia jos jotain. Sellaisia, missä oikeasti kasvetaan ja kehitytään yhdessä ihmisinä eikä vain löydetä joku jonka kanssa voi tappaa kotona aikaa ja leikkiä omistavansa toisen.

En todellakaan. Nähnyt niin monen pariskunnan muuttuvan vuosien saatossa toistensa vihollisiksi ja varsinkin lapsia en todellakaan halua. On ihana että voi vapailla mennä ja tulla miten haluaa eikä tarvitse murehtia lapsenvahteja jne. Nukun yöllä juuri niin paljon kuin haluan, syön mitä haluan milloin haluan, ei päiväkotimaksuja, ei huolta tekeekö piltti läksyt. 

Vakkarisäätö jos kaipaan läheisyyttä tai seksiä mutta ei mitään velvoitteita toisiamme kohtaan, saa tapailla muita eikä oola tilivelvollisia. Tämänkö kaiken vaihtaisin parisuhteeseen ja lapsiin, juu ei kiitos. N29

En ,ei tarvii esittää mitään voi pitää vessan paskasena ja sängyn petaamatta.Voi syödä mitä haluaa eikä tarvi esittää että liikunta kiinnostaisi ja tarvitsisi väkisin ravata salilla.

En. En olisi millään selvinnyt lapsenhoidosta.

Olin vuosia sinkku. Se oli ihan ok, en oikein edes etsinyt muuta. Mutta sitten kerran olin ystävieni kanssa syömässä. Kaikki muut olivat pariskuntia, minä yksin se pariton. Silloin tajusin että se on aina niin ja olen kyllästynyt siihen. Silloin kaipasin tosi kovaa että minullakin olisi jossain vaiheessa elämää joku jonka kanssa olisin se pari ja jonka kanssa lähtisin yhdessä kotiin.

Silloin varmaan vähän kadehdinkin niitä joilla oli puoliso. Jonkin aikaa siihen vielä meni, mutta lopulta löysin parin itsellenikin :)

Perhettä en sen sijaan ole kadehtinut koskaan ja puolison löytäessäni olin jo liian vanha saamaan lapsia. En tosin niitä ole koskaan suuremmin halunnutkaan. Ei pahalla, mutta yleensä kun seuraan lapsiperheiden elämää niin se vaikuttaa aika kamalalta :( Onnellisin olen kun on mies ja ystävät. 

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä elämässä ei ole mitään järkeä jos sen joutuu viettämään yksin.

Ei oikein tee mieli lähteä mihinkään yksin kun joutuisi vain seuraamaan muiden pariskuntien iloa.

Silloin kun olin parisuhteessa niin se aika oli elämäni parasta aikaa. Oli erittäin mukava tunne, että oli tiimi jonkun toisen henkilön kanssa, että oli joku jolle avautua ja jakaa tapahtumia.

        Yksin eläminen ei tarkoita yksinäisyyttä.

En todellakaan. En halua perhettä. Jos haluaisin, en olisi sinkku, vaanolisin perustanut perheen jo aikoja sitten.