Nykyään vierastetaan ajatusta, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä. Erotaan muutaman vuoden jälkeen kun ''suhde ei toimi''

Vierailija kirjoitti:

Muiden parisuhteita ulkopuolisena arvioivalla ihmisellä on usein itsellä päässä pientä vikaa. Normaalijärjellä ei ole vaikeaa ymmärtää, että parisuhteet on yksityisiä, eikä koskaan voi tietää mitä jätetään kertomatta. Heikkoa itsetuntoaan ylemmyydentunnolla paikkaava ihminen voi toki kuvitella muuta. 

Mitä se teitä liikuttaa jos muut eroavat? Eikö oma suhde vaikuta tarpeeksi hyvältä ilman, että jonkun toisen tilannetta voi pitää huonompana? Eikö oma työteliäs rakkaus tunnu riittävän kukoistavalta, jos ei kaikkien muidenkin rakkauksia voi vetää samaan ohjenuoraan? 

Loppuun suhdevinkki viitonen: jos tuntuu että aina ymmärretään väärin, voi kehittää omaa viestintäänsä. Ja sen sijaan, että puhuisi jo raamatunajoista rangaistukseksi määritellyllä työn käsitteellä asiasta, jonka ei sitä kuitenkaan pitänyt olla, voi vaihtaa omaa puhetapaansa johonkin täsmällisempään. Ja tehdä itse sitä "kommunikaatio

Olet siltä osin oikeassa että pitää olla päässä vikaa että parisuhdemalleja pitää ruveta elämäntyönään arvioimaan vailla mitään pätevyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään suhteen ei tarvitse olla työläs. Riittää, kun rakastaa ja joustaa puolison hyväksi. Valitettavasti se on itsekkyys, joka tulee monissa suhteissa ongelmaksi. Kun huuma on ohi niin ei halutakaan sille rakkaalle mitään hyvää, vaan itsekkäästi vaaditaan kaikkea ja unohdetaan oman toiminnan merkitys.  

Ja sitten parkutaan, että voi kun ollaan yksinäisiä! 

Mieheni ja minä olemme olleet yhdessä melkein 36 vuotta, joista naimisissa melkein 33 ja edelleenkin meillä on hauskaa yhdessä. Ehkä 1960-luvulla syntyneet sitten vain ovat parempaa ihmislajia nuorempiin verrattuina. Mene ja tiedä. 

Monelle lama-ajan teinille nyt aikuisena parisuhteet tuntuvat olevan aivan liian vaikeita asioita. Siksi sellaisten ei koskaan pitäisi lapsia tehdä tai olla vanhemman roolissa. Epävakauden kierre pitää katkaista.

Vierailija kirjoitti:

Monelle lama-ajan teinille nyt aikuisena parisuhteet tuntuvat olevan aivan liian vaikeita asioita. Siksi sellaisten ei koskaan pitäisi lapsia tehdä tai olla vanhemman roolissa. Epävakauden kierre pitää katkaista.

Mitä ihmettä oikein höpiset :D

Mitä tekemistä lamalla on minkään kanssa? Sotako pitäisi läpikäydä, että valmistuu parisuhdeyliopistostasi ja saa pätevyyden?

Ei tarvita kuin että toisen osapuoli kokee olotilan tai suhteen sellaiseksi joka ei vastaa toiveita. Nämä saattaa muuttua ajan kanssa. Toinen osapuoli ei oikein siinä voi mitään kuin yrittää toteuttaa toisen toiveita mikä saattaa olla mahdotonta.

Voi olla niin että molempien mieli muuttuu. Ihmiset muuttuu ajan kanssa.

Ehkä ongelma on se että ihmiset sitoutuvat liian helposti tai liian varhain, liian lyhyen seurustelun jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvita kuin että toisen osapuoli kokee olotilan tai suhteen sellaiseksi joka ei vastaa toiveita. Nämä saattaa muuttua ajan kanssa. Toinen osapuoli ei oikein siinä voi mitään kuin yrittää toteuttaa toisen toiveita mikä saattaa olla mahdotonta.

Voi olla niin että molempien mieli muuttuu. Ihmiset muuttuu ajan kanssa.

Ehkä ongelma on se että ihmiset sitoutuvat liian helposti tai liian varhain, liian lyhyen seurustelun jälkeen.

Niin. Usein tuollaisissa tilanteissa se toinen ei ole suhteen alusta lähtien ollut rehellinen kommunikaatiossaan.

Hautoo mielessään asioita eikä kerro niistä kumppanilleen (ja nyt ei ole kyseessä ehdotonja armoton kumppani ettei joku narsisti tuota korttia keskusteluun heitä) vaikka ulospäin näyttelee muuta.

 

On oikeasti suhteessa paikatakseen jotain menneisyyden vaillejäämisiään eikä millään tavalla rakkaudesta. Todella oksettava, epärehellinen ja valheellinen tapa parisuhteilla.

Tänä vuonna tulee täyteen 34 vuotta, sitä ennen viisi vuotta seurustelua ja kolme yhdessä asumista. Olen aina vierastanut tuota ajatusta. Jos pitäisi ajatella avioliittoa työntekona, se varmaan ajaisi eroon. 

Tehdään vain asioita yhdessä ja otetaan toinen huomioon, ei se työtä ole. Molemmilla on myös omaa aikaa ja omaa rahaa. 

Ennenhän sitä vasta onkin menty nopeasti naimiisin, eikä ollenkaan asuttu yhdessä. Minä näin niin selvästi että isä oli onnellinen ja äiti mielistelijä. Äidillä oli mt-ongelmia jotka selvisi vasta hänen kuoltuaa kun löytyi lääkkeet. 

Vierailija kirjoitti:

Tänä vuonna tulee täyteen 34 vuotta, sitä ennen viisi vuotta seurustelua ja kolme yhdessä asumista. Olen aina vierastanut tuota ajatusta. Jos pitäisi ajatella avioliittoa työntekona, se varmaan ajaisi eroon. 

Tehdään vain asioita yhdessä ja otetaan toinen huomioon, ei se työtä ole. Molemmilla on myös omaa aikaa ja omaa rahaa. 

Ennenhän sitä vasta onkin menty nopeasti naimiisin, eikä ollenkaan asuttu yhdessä. Minä näin niin selvästi että isä oli onnellinen ja äiti mielistelijä. Äidillä oli mt-ongelmia jotka selvisi vasta hänen kuoltuaa kun löytyi lääkkeet. 

Niinpä. Yksinkertaistahan tuo on kuten kuvaat. Ihmettelen miten jotkut ovat niin jälkeenjääneitä etteivät saa toisen huomiointia toimimaan edes vaikkapa kolmessa avioliitossaan. Vaan ovat valheellisia miellyttäjiä joka kerta

Yllättävän moni näyttää olevan sitä mieltä, ettei parisuhteen eteen pitäisi joutua tekemään mitään. Toivottavasti kerrotte näkemyksenne potentiaalisille kumppaneille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Ehkä siksi olet sinkku?

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että se työ on tehtävä jo ennen parisuhdetta eli pitäisi olla aikuinen ja sitten elää aikuisena siinä suhteessa. Ikävä kyllä, jos on mennyt siihen pisteeseen, että erikseen pitää alkaa työtä parisuhteessa tekemään, niin on jo myöhäistä ja taustalla on omaa aikuisuuden puutetta.

No höps, koskaan ei ole liian myöhäistä. 

Tässä maailmassa ei montaa kypsää ihmistä ole, me muut joudutaan tekemään töitä ihan itsemmekin kanssa, jotta olisimme vielä mukavampia läheisillemme. Ja ne tasapainoisimmatkaan ei ole mitenkään valmiita, vaan suhteen dynamiikkaa joutuu aina opettelemaan/ hakemaan. Joskus helpompaa joskus vaikeampaa, mutta pitkälti se on tahdosta kiinni et kuinka paljon viitsii yrittää, vai antaako heti periksi.

Liian nopeaa panosta parisuhteeseen. Naimisiin vaikkei tunneta ees toista.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän moni näyttää olevan sitä mieltä, ettei parisuhteen eteen pitäisi joutua tekemään mitään. Toivottavasti kerrotte näkemyksenne potentiaalisille kumppaneille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Riittääkö 32 vuotta yhdessäoloa. Ei ole puhuttu parisuhteen työnteosta. Hyvä on silti ollut olla yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Haluan parisuhteen, en työsuhdetta.

Siksikö olet sinkku?

Työsuhteessa saa palkan kerran kuukaudessa. Miten se on parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Tympii nämä aloitukset, kun olen päätynyt eroamaan parin vuoden päästä aina siksi, kun en enää usko että parisuhteessa kokemani huono käytös, arvostuksen puute ja taloudellinen hyväksikäyttö lakkaa. Koskaan, ei koskaan, ole ollut kyse kyllästymisestä tai perhosten puutteesta, vaan vakavista elämänlaatua huonontavista ongelmista. 

Ikävä kuulla. Mutta onko kaikilla ihan samalla tavalla kuin sinulla? Kukaan, koskaan ei ole eronnut siksi että kipinöinti on vähentynyt?

Kaikessa ei ole kyse sinusta, eikä myöskään minusta. Avataan silmät ja nähdään muutkin kokemukset, eikä oteta herneitä jos muilla on toisin kuin itsellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erilaiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa. Myöhemmin nämä erilaiset temperamentit luovat ikäviä riitoja. Kun ekstrovertti ja introvertti ovat parisuhteessa, toinen todella kärsii tylsyydestä. Omat vanhempani erosivat juuri tästä syystä.

Itse olen sen verran introvertti, että olen huomannut sopimattomuuteni parisuhteisiin. Olen siis tylsä sohvaperuna (kuten toinen vanhemmistani), joka viihtyy usein ihan yksin. 

Joskus se tylsyyden kokemus johtuu omista käsittelmättömistä jopa lapsuudesta saakka kumpuavista asioista. Oksettavimpia huijareita ovat ne jotka aloittavat parisuhteen motiivinaan paikkailla lapsuutensa vaillejäämisiään kertomatta tästä motiivistaa kumppanilleen. Tuollaiset ihmiset eivät ansaitse mitään arvostusta keneltäkään.

Eihän se motiivi useimmiten ole selvillä ihmiselle itselleenkään . Tarve saada hyväksyntää ja rakkautta kumppanilta on täysin normaalia ja luonnollista, joillain vain se vaille jääminen on niin iso trauma että kukaan ei pysty rakastamaan terveeksi.

Kun ihminen kypsyy ja tajuaa tämän, hän voi olla hyvä kumppani, ilman että alitajuisesti vaatii puolisoaan olemaan se äiti tai isä itselleen ja sisäiselle lapselleen. Omakin mieheni on jäänyt paitsi asioista lapsena, mutta on työstänyt asioita eikä odota saavansa minun avulla parantumista ja onnellista lapsuutta.

Vajavaiset mutta rakastavaiset <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa alkoi puhua vähän eri asiasta kuin aloituksessa. Puhuttiin suhteen arkipäiväistymisestä ja osa alkoi puhua "suhteesta, jossa tuntuu pahalta". Ovatko nämä sama asia? Minun mielestä eivät, mutta nykyihmiselle ne toki ovat sama asia.

Siinä se ongelma lienee. Jos kaikki ei ole ylimaallista hekumaa, silloin ihminen on masentunut, elämässä jokin "pahasti" ja se pitää heti korjata, jne. Ilman että myös neutraaleja tunteita mahtuisi.

 

Tämä oli juuri pointti jota tällä aloituksella hain, mutta tosiaan moni tuntui ymmärtävän väärin. AP

Luulen että osa provoaa ja tahallaan ymmärtää väärin. Osa ei sitten vain osaa ollenkaan analysoida, ei mieti syvällisiä eikä tajua nyansseja.

Tai sitten on niin nuori, ettei vielä elämä ole opettanut, että mustavalkoisuus on lapsellista.

Vierailija kirjoitti:

Erosin 8 vuoden kohdalla kun en pystynyt enää olemaan parisuhteessa jossa oli ollut pettämistä vuosia aiemmin. Luottamus ja arvostus eivät koskaan palanneet hyviksi. En enää pystynyt näkemään häntä tulevien lasteni isänä. Seksi ei loppunut eikä ystävyys.

Surullista :( Mutta ei liity aloitukseen millään tavalla. Te ette eronneet tylsyyden takia.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän moni näyttää olevan sitä mieltä, ettei parisuhteen eteen pitäisi joutua tekemään mitään. Toivottavasti kerrotte näkemyksenne potentiaalisille kumppaneille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Alkaa kuulostaa, että ainakin sinun kanssasi se suhde on täyttä raatamista ja kirjaimellisesti työtä. Tässä taitaa nyt pulppuilla alitajuinen pelko siitä, ettet ole luonnollisesti rakastettava kumppani kenellekään tai sitten kaipaat jotain jatkuvaa tukea, vahvistusta ja lupauksia. Kannattaa hakeutua terapiaan. Tee ensin työtä itsesi kanssa, ennen kuin voit tehdä sitä muiden kanssa, vai miten se meni?