HUHTIkuiset to-su

admin

08.03.2007 | 12:21

linkki ma-ke pinoon

http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/tm.asp?m=9759748&p=&mpage=1&tmode=…

Aloitanpa uuden pinon kun on jo yli puolenyön.

Vihdoin hiljaista ja hetki omaa aikaa. Tässä jos vielä joutuisi töissä olemaan niin mitä sitä kerkeisi tekemään kun nytkin jää puolet toimittamatta.

Marie: Voin yhtyä tohon valittamiseesi. Mulla alkoi tänään -tai siis eilen- päivä tosi hyvin kun heti aamulla tuli sanottua miehelle kaikki mikä on viimeaikoina ärsyttänyt. Mies on tehnyt tosi paljon töitä, pitkiä päiviä ja välillä myös öitä siihen päälle ja treeneissäkin pitäis vielä käydä. Lopun aikaa minkä kotona on, joko nukkuu tai istuu koneella/katsoo telkkaria. Ymmärrän että väsyttää kun tulee työpäivän jälkeen kotiin, mutta muakin väsyttää! Kolmevuotiaan hoitaminen on jo itsessään aika työlästä hommaa saati sitten tällä mahalla varustettuna. Ja noi uhmaiän tuomat raivokohtaukset ei todellakaan auta asiaa- siis poikani raivokohtaukset... (äidin raivokohtaukset on sitten ihan oma lukunsa).

Kaitpa tuo mies tajusi mitä yritin sille aamulla sanoa. Olen ollut niin pahalla tuulella viimeaikoina, joten ajattelin että selitän sitten ainakin miksi mua ärsyttää kaikki koko ajan. Edellispäivä oli jotenkin se viimeinen piste iin päälle kun me touhuttiin pojan kanssa koko päivä kaikkea mahdollista eli käytiin avoimessa päiväkerhossa leikkimässä, muskarissa ja illalla vielä Ikeassa. Mä kun ajattelin, että saa sitten mies kirjoittaa graduaan koko päivän ihan rauhassa. Alkaa meinaan olla hommalla jo vähän hoppu -ja isyysloma ei todellakaan ole kirjoittamista varten! Sen olen jo ilmoittanut hyvissä ajoin, siitä ei tule mitään jos vauva varaa mut itselleen ja esikoinen jää yksin, kyllä mieskin näyttää sen onneksi tajuavan. Mutta ei siis kirjoittanut graduaan, ei. Katsoi leffoja sängyssä koko päivän. Hienoa. Pistää ihan pikkasen ärsyttämään!

Miksukka: On normaalia tuntea " ettei usko koko hommaan" . Mulla oli kanssa noita fiiliksiä esikoista odottaessani. Se oli tosi outo ja ihmeellinen hetki kun tajusin siinä synnytyssalin vuoteella vauvan hamutessa rintaani, että miten luonnolliselta ja toisaalta hassulta se tuntui? Imetin. Ja se pieni ihminen oli ihan oikeasti se sama joka oli siellä mun masussa oleskellut kaikki ne kuukaudet. Se hetki -kun tajusin että olen ÄITI- sitä en unohda koskaan. Kun meidät " hätisteltiin" pois sairaalasta parin päivän päästä, niin tuntui uskomattomalta että sain viedä sen pienen käärön kotiin, eikä kukaan tulisi vahtimaan. Enhän mä tiennyt yhtään miten sellaisen kanssa ollaan ja mitä jos mä rikkoisin sen! Miten ne voi antaa mun vaan lähteä sen kanssa? Kotona olikin sitten ihan erilaista kuin koskaan ennen. Se oli ensimmäistä kertaa oikea koti, turvallinen, lämmin pesä, jossa me, oikea perhe asuttiin. Mies oli vielä ostanut mansikoita saamamme pienen kuohuviinipullon kyytipojaksi ja siinä me sitten istuttiin vieretysten sohvalla ja ihmeteltiin kuinka täydellistä kaikki oli. Vauva nukkui sängyssään ja meistä oli tullut äiti ja isä ihan hetkessä.

Nyt on tosiaan aika erilainen olo, kun tietää jo niin paljon vauva-arjesta ja synnyttämisestä, mutta ihan positiivisella mielellä olen siis suurimmaksi osaksi ollut. Kunpa toi mieskin vielä koittais vähän ryhdistäytyä... Taitaa olla joku miesten juttu, että tajuavat asiat vasta sitten kun jotain oikeesti on jo tapahtunut. Ei se meinaan tajunnut tosta esikoisen odotusajastakaan mitään. Sitten vasta kun vauva nostettiin sen syliin niin totuus iski tajuntaan. Siinä se nyt sitten on. Ja nyt nuo ovat tosi läheisiä. Hyvä isä hänestä on tullut.

Kissoista voin sanoa, että meillä kissa ei todellakaan ollut vauvasta kiinnostunut ja pakeni välittömästi paikalta kun kuului ensimmäinen inahdus vauvan suunnalta. Se kun lupasi useimmiten suoraa huutoa, ennen kuin emäntä sai kauhean olennon hiljentymään maitoinensa. Kissa nukkui meillä sängyn jalkopäässä ja mun tai isännän mahan päällä, mutta vauvan lähelle ei tullut. Viihtyi ekana kesänä kummallisen paljon ulkona... Meidän kissasta ja pojasta tuli kyllä sittemmin ystävät. Heillä oli joku ihme yhteys toisiinsa. Kun poika oppi konttaamaan heille tuli tavaksi puskea toisiaan kun sattuivat samalle neliölle ja kerran kun poika heräsi yöllä itkemään painajaistaan, enkä saanut häntä millään rauhoittumaan niin kissa tuli jalkoihini, nosti etutassut pojan polville, katsoi häntä silmiin ja maukaisi pitkään ja hartaasti, poika meni ihan hiljaiseksi samantien ja suostui menemään takaisin nukkumaan. Ei siis äidistä ollut mihinkään, kissa osasi lohduttaa.

Muutaman kerran kissa kävi haistelemassa pojan sänkyä ja rattaita, mutta ajoin sen heti vihaisena pois sieltä ja siihen jäi se. Tietysti aina olin tietoinen siitä, että kun kissa voi olla aika arvaamaton niin täytyy tarkkailla tilanteita kaiken varalta. Näitähän on kuultu, että kissa olisi mennyt vauvan kasvoille nukkumaan jne., mutta enpä tiedä niiden todenperäisyydestä. Enemmänkin olin huolissaan pojan nukkumisesta vaunuissaan ulkona, kun oravat hyppelevät meillä takapihalla. Niitä ja osittain myös kissoja varten käytin alkuun sellaista vahvempaa kissaverkkoa rattaiden suojana, mutta sekin jäi sitten ja hyttysverkko ajaa kyllä sitäkin asiaa ihan riittävänä. Itkuhälytin meillä oli rattaissa aina, joten sieltä kuulee myös mahdolliset häiriötekijät. Itkuhälyttimenhän voi laittaa myös kotona pinnasänkyyn niin tietää käydä hätistelemässä kissat pois mikäli sinne eksyvät.

Meillä kissa kuoli vuodenvaihteessa ja kovasti kaipaamme sitä. Koira meiltä vielä löytyy. (se ei ole kuratassuineen koskaan saanut sängyssä oleilla) Tärkeitä olivat/ovat molemmat, joten ei olisi tullut mieleenikään antaa niitä pois tms. vauvan tullessa taloon. Kummallakaan ei tosin ollut mitään käytöshäiriöitä tai muuta joka olisi ehkä laittanut miettimään asiaa enemmän. Olen itsekin kasvanut koiran kanssa ja näen sen positiivisena asiana. Vanhempien vastuulla on kuitenkin aina tarkkailla, ettei eläin vahingoita lasta (tai päinvastoin), eläimestä kun saattaa löytyä uusia piirteitä pienen lapsen tullessa taloon.

Syntymätiedot ja isyyden tunnustus: Meillä ainakin meni tiedot suoraan neuvolaan syntymästä ja isyyden tunnustamisesta tuli paperit kotiin. Se se onkin hauska tapahtuma... Uskomatonta, että sellainen vielä nykypäivänä järjestetään. 1960-luvulla jos eläisin niin ymmärtäisin, mutta nyt se tuntuu hassulta. Miten muka aviomies sitten aina automaattisesti on vaimonsa lapsen isä, mutta avopuolison pitää asiasta oikeen todistaa jollekin virkamiehelle kasvotusten? Paperi vaan eteen ja nimi alle, sillä se hoituisi.

G synnytyskäynnistämiskikkoja: meillä ei sellaisia ainakaan tarkoituksella kokeiltu. Esikoinen syntyi puolitoista tuntia ennen laskettua päivää ja koko raskauden ekat supistukseni tunsin noin kaksi vuorokautta ennen syntymää. Synnytyksen kestoksi kirjattiin n.10 tuntia, ponnistus muistaakseni n. vartin. Olisi varmaan ollut nopeampaa jos olisin pystynyt paremmin rentoutumaan, mutta kipu vei voiton ja pyysin epiduraalin joka oli siis aivan viimeinen oljenkorteni. Olin ajatellut luomusynnytystä ja synnytystä vedessä, mutta emme päässeet Haikaranpesän ammesaliin, joten se jäi siihen. -Ja suihkusta nyt ei ollut mitään apua. Jos nyt saadaan ammesali niin kokeilen ainakin sitä vettä, mutta jos on samanlaiset kivut kuin ekasta niin pyydän kyllä epiduraalin. Meillä oli mieskätilö viimeviikon synnytystapasuunnittelussa ja hän sanoi aika osuvasti, että jos miehet synnyttäisivät niin kivunlievityksestä ei varmaan edes keskusteltaisi vaan se olisi automaattisesti osa synnytystä. Minulle synnytyksen hoitaminen mahdollisimman vähillä lääkkeillä oli tavoite. En muutenkaan ota lääkkeitä kuin äärimmäisestä pakosta, mutta en usko että olisin pysynyt tajuissani ilman puudutusta. Luulin että minulla on tosi korkea kipukynnys, mutta sellaista kipua en ole edes koskaan voinut kuvitella olemassa olevan. Eikä siinä paniikissa, lihakset jännitettyinä kramppiin, vauva olisi ulos varmaan päässytkään. Täytyy vaan toivoa että toinen on helpompi.

Ei vaan, nyt nukkumaan.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

crisantemo rv 34 tasan

Vastaa

Tapahtumat

*HUHTIkuiset to-su*

Kommentit (29)

HUHTIkuiset to-su