Muita, jotka ei halua tavata surevaa tai sairasta, koska siitä on tehty niin "vaikeaa"?

Ei se niiden surevien vika ole että minkälaisia kohtaamisohjeita joku lehti kirjoittaa.

Onko se niin vaikeaa ettei surevalta voi kysyä Miten voit ? T. leski

Vierailija kirjoitti:

Tää on vähän samanhenkinen keskustelu kun tuolla elvytysketjussa puhutaan ettei uskalla yrittää kun joku voi sitten sanoa että olisi pitänyt tehdä toisin. Elämässä väkisin tulee tilanteita jolloin emotionaalisesti kypsä aikuinen kykenee ottamaan riskin omasta epämukavuudestaan auttaakseen oikeasti hädässä olevaa.

Mutta kun se nimenomaan ei välttämättä auta, esimerkiksi kuulumisten kysyminen tai osanotto. En minä ainakaan jaksa kuunnella toisen raivoa siitä että toinen yritti sanoa jotain, mutta tämän surevan mielestä sanoi väärin.

Vierailija kirjoitti:

Onko se niin vaikeaa ettei surevalta voi kysyä Miten voit ? T. leski

Onko se niin vaikeaa kertoa muille että mitä itselle kuuluu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kiinnittänyt samaan asiaan huomiota, että lehdissä haastateltava kertoo siitä, mitä vuosia sitten joku sanoi hänelle väärin. Kun toinen on hädissään, sureva tai sairas on vaikea osata sanoa mitään lohduttavaa. Ja kun ihminen on kohdannut surun tai jotenkin muuten tolaltaan, hän helposti tulkitsee toisen sanomisia tunteen läpi. Niinpä hyvää tarkoittava sana tai ele tulkitaan törkeäksi. Ihmettelen, miksi ihmiset jäävät toistelemaan näitä sanottuja juttuja ja ylläpitävät omaa pahaa mieltä niillä. Ja kun näitä juttuja lukee vuodesta toiseen, ymmärrän aloittajan ratkaisua pysytellä tilanteesta kauempana. Itse olen ratkaissut nämä tilanteet niin, että totean, ettei mitkään sanat tunnu nyt sopivalta, mutta olen tässä sinua varten. 

Olisi kiinnostavaa ja opettavaista lukea juttuja siitä, miten toinen kerrankin onnistui sanomaan juuri oikeat sanat. 

Sitten voi sanoa, että mä oon huono näissä ja alan hermostuksissani käyttäytyä ihan kummasti, mutta olen tosi pahoillani. Ja katsot silmiin päin, vastaat halaukseen jos se tulee, ja se on siinä. En mä teininä osannut mitenkään käyttäytyä, mutta kun naapurin täti jäi leskeksi, hän katsoi minua silmiin ja syöksyi kaulaan. Liikutuin minäkin, ja sitten pyyhittiin silmiä hetki. Se oli hänelle varmasti miljoona kertaa tärkeämpi hetki kuin mikään, mitä olisin osannut sanoa, jos olisin ruuneperisukua. Ihminen tarvitsee tiukassa paikassa tiedon, että hätä on havaittu ja ymmärretty, ja lauma ei jätä. Ei ole kovin vaikeaa, ei edes suomalaisille, jos hetken kukin asiaa miettii. Ne saavat vapautuksen, joista ei ole siihenkään. Mutta sitten voisi edes lähettää kortin, johon voi kirjoittaa, etten ole hyvä kohtaamaan, mutta olet ajatuksissa.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on vähän samanhenkinen keskustelu kun tuolla elvytysketjussa puhutaan ettei uskalla yrittää kun joku voi sitten sanoa että olisi pitänyt tehdä toisin. Elämässä väkisin tulee tilanteita jolloin emotionaalisesti kypsä aikuinen kykenee ottamaan riskin omasta epämukavuudestaan auttaakseen oikeasti hädässä olevaa.

Mutta kun se nimenomaan ei välttämättä auta, esimerkiksi kuulumisten kysyminen tai osanotto. En minä ainakaan jaksa kuunnella toisen raivoa siitä että toinen yritti sanoa jotain, mutta tämän surevan mielestä sanoi väärin.

Eihän sen olekaan tarkoitus murheeseen auttaa! Kyllä ihmiset on aivan suuruudenhulluja nykyisin. Aika auttaa suruun, muiden ihmisten tehtävä on auttaa, ettei sureva kuole nälkään ja että koira pääsee kuselle, ja ettei hänen tarvitse surun lisäksi kohdata kauhua, ettei hänellä ole tosiaan enää ketään, lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on vähän samanhenkinen keskustelu kun tuolla elvytysketjussa puhutaan ettei uskalla yrittää kun joku voi sitten sanoa että olisi pitänyt tehdä toisin. Elämässä väkisin tulee tilanteita jolloin emotionaalisesti kypsä aikuinen kykenee ottamaan riskin omasta epämukavuudestaan auttaakseen oikeasti hädässä olevaa.

Mutta kun se nimenomaan ei välttämättä auta, esimerkiksi kuulumisten kysyminen tai osanotto. En minä ainakaan jaksa kuunnella toisen raivoa siitä että toinen yritti sanoa jotain, mutta tämän surevan mielestä sanoi väärin.

Eihän sen olekaan tarkoitus murheeseen auttaa! Kyllä ihmiset on aivan suuruudenhulluja nykyisin. Aika auttaa suruun, muiden ihmisten tehtävä on auttaa, ettei sureva kuole nälkään ja että koira pääsee kuselle, ja ettei hänen tarvitse surun lisäksi kohdata kauhua, e

On surevan homma ihan itse kertoa mitä tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jotain pahaa tapahtuu, ihminen on vereslihalla, kukin omalla tavallaan. Kannattaa ottaa riski ja vain yrittää sanoa jotain. Kunhan välttää kaikkein aivan törpöimmät jutut.

 

Mutta kun moni näissä haastatteluissa ihan sanoo että kysymys Mitä kuuluu? on tahditon. Että mitä sitä pitäisi sanoa. Jotain täytyy keksiä esimerkiksi tilanteessa jossa toinen on saanut pahan sairauden diagnoosin? Kertokaa mitä... 

Niin, se varmasti voi töksähtää korvaan, jos tuntuu että toinen kysyy samaan sävyyn kuin aina ennenkin, ja joudut jopa miettimään, eikö se tiedä mitä on tapahtunut. Ehkä voisi opetella toisenkin vakiofraasin näitä tilanteita varten, vaikka että miten sinä jaksat (ja voinko tehdä jotain, avuntarjouksen voi jättää aukikin, että pyydä jos tulee jotain). Käytöskoulutus auttaa eniten juuri niitä, joilta sosiaalinen pelisilmä puuttuu. Sitä voi onneksi harjoitella ja perehtyä siihen, miksi joku asia voi loukata. Ja jokainen voi antaa surijalle pidempää liekaa. Totta kai ihminen voi olla äksy, kun sillä on hätä. Silloin sitä autetaan. Jos siihen et pysty koska pelkäät toisen suuttumista, niin lumihiutale ei ole se surija vaan sinä. 

Eikä pelkästään surevat, vaan ihan kaikki ryhmät eriytyvät toisistaan herkkyyden takia: luin hetki sitten pyörätuolissa istuvan kiukuttelua siitä, että asentaa kohta kahvoihin sähköjohdatuksen, ettei enää kukaan tarttuisi niistä kiinni ja auttaisi. 

Veti aika sanattomaksi.

Teen puhelintyötä jossa kohtaan välillä surevia. Tilanteet tulee yllättäen, asiakas voi vain yhtäkkiä sanoa että tytär menehtyi hiljattain, ystävä päätti päivänsä tms. 

Totean tuohon usein melko samalla tavalla "voi ei.... Otan osaa. Olen tosi pahoillani, onpa ikävä kuulla." 

Äänensävyni on erilainen koko loppupuhelun ajan. 

Ja puhelun lopuksi toivotan vielä kovasti voimia.

Moni on kiittänyt, jotkut vielä jälkeenpäinkin, koska ns. viralliselta taholta ei ehkä aina tällaista ymmärrystä odoteta.

Vierailija kirjoitti:

Olet yksinkertaisesti samanaikaisesti nössö ja yliherkkä loukkaantumaan. Ei olisi tullut mieleenkään etten olisi ollut tekemisissä esim. syöpään menehtyneen mummoni tai onnettomuudessa vammautuneen ystäväni kanssa vaikka se olikin vaikeaa

Nössö ehkä, mutta ei se ole pahaksi kenellekään, mutta hänhän juuri pelkää loukkaavansa surevaa. Sinä kaikessa hienoudessasi et osaa lukea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on vähän samanhenkinen keskustelu kun tuolla elvytysketjussa puhutaan ettei uskalla yrittää kun joku voi sitten sanoa että olisi pitänyt tehdä toisin. Elämässä väkisin tulee tilanteita jolloin emotionaalisesti kypsä aikuinen kykenee ottamaan riskin omasta epämukavuudestaan auttaakseen oikeasti hädässä olevaa.

Mutta kun se nimenomaan ei välttämättä auta, esimerkiksi kuulumisten kysyminen tai osanotto. En minä ainakaan jaksa kuunnella toisen raivoa siitä että toinen yritti sanoa jotain, mutta tämän surevan mielestä sanoi väärin.

Eihän sen olekaan tarkoitus murheeseen auttaa! Kyllä ihmiset on aivan suuruudenhulluja nykyisin. Aika auttaa suruun, muiden ihmisten tehtävä on auttaa, ettei sureva kuole nälkään ja että koira pääsee kuselle, ja et

On surevan homma ihan itse kertoa mitä tarvitsee.

Joo anna mä arvaan. Mutta sen pitää sanoa se kauniisti niinkuin päiväkoti-ikäiselle puhuisi. Sitähän ihmiset nykyisin näköjään tosi moni on. Ikuisesti päiväkodissa. 

Sä et ymmärrä surusta yhtään mitään, jos et käsitä, että ihminen voi mennä sellaiseen jamaan, jossa se ei pysty sanomaan, mitä tarvitsee. Se voi olla kuin vauva, itkee ja huutaa, tai menee mykäksi. Sun tehtävä kanssaihmisenä on ottaa se tilanne haltuun. Aikuisena. Jopa aika pieni lapsi pystyy siihen, kun pakko on. Tuo nallen, silittää, antaa pienemmälle juotavaa. 

Vaikka tilanne ei olisi noin äärimmäinen, niin silti se menetyksen keskellä automaattiohjauksella suunnistava tarvitsee tiedon, että ympärillä on aikuisuuteen riittävän kykeneviä ihmisiä. Että hän voi rentoutua edes hetkeksi eikä tarvitse samaan aikaan kannatella kaikkia muitakin. Mutta mitäs mä täällä saarnaan, kun täällä niitä on nähtävästi vähemmistö. Ymmärtäkää edes itse, ettette ole ihan täyspäisiä. Älkää syyttäkö siitä muita.  Älkääkä etenkään sitä, joka on juuri menettänyt suunnilleen kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jotain pahaa tapahtuu, ihminen on vereslihalla, kukin omalla tavallaan. Kannattaa ottaa riski ja vain yrittää sanoa jotain. Kunhan välttää kaikkein aivan törpöimmät jutut.

 

Mutta kun moni näissä haastatteluissa ihan sanoo että kysymys Mitä kuuluu? on tahditon. Että mitä sitä pitäisi sanoa. Jotain täytyy keksiä esimerkiksi tilanteessa jossa toinen on saanut pahan sairauden diagnoosin? Kertokaa mitä... 

Niin, se varmasti voi töksähtää korvaan, jos tuntuu että toinen kysyy samaan sävyyn kuin aina ennenkin, ja joudut jopa miettimään, eikö se tiedä mitä on tapahtunut. Ehkä voisi opetella toisenkin vakiofraasin näitä tilanteita varten, vaikka että miten sinä jaksat (ja voinko tehdä jotain, avuntarjouksen voi jättää aukikin, että pyydä jos tulee jotain). Käytöskoulutus au

Sitähän ei voi koskaan tietää ketä loukkaa mikäkin. Kaikesta voi loukkaantua jos oikein kovasti tahtoo.

Meidän luokalla koulussa oli tyttö joka jäi orvoksi ja joka sai raivareita ihan älyttömistä asioista. Siitä jos joku hänen mielestään katsoi häntä liian pitkään, alkoi jutella jostain tavallsiesta aiheesta kysymättä ensin tämän kuulumisia ja esittämättä joka kerta surunvalitteluja erikseen. Ennen äitienpäivää sai kunnon raivarit ja oli viikon pois koulusta. Myös hänen isovanhempansa esimerkiksi suuttuivat hänen luokkalaisten vanhemmille kun kaikilta luokkalaisten vanhemmilta ei ollut vanhempien hautajaisissa adressia.

Ei kukaan halua olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

En ole ap mutta tietysti törkeät kommentit on aina törkeitä. Mutta itse ainakin olen lukenut juttuja joissa joku on sanonut ihan vaan ota osaa, ja siitäkin on jo ärsyynnytty, että ei ole oikein otettu osaa. 

Jos sen sanoo joku tuntematon tai puolituttu  niin se on vaan omistuista.

Jos joku suht tuntematon on mulle avautunut niin oon todennut "v,,,tu mitä psskaa". 

Vierailija kirjoitti:

Eikä pelkästään surevat, vaan ihan kaikki ryhmät eriytyvät toisistaan herkkyyden takia: luin hetki sitten pyörätuolissa istuvan kiukuttelua siitä, että asentaa kohta kahvoihin sähköjohdatuksen, ettei enää kukaan tarttuisi niistä kiinni ja auttaisi. 

Veti aika sanattomaksi.

Pyörätuolin käyttäjillä ongelma on se että tarrataan niihin kahvoihin kiinni ja aletaan lykkiä lupaa kysymättä. Se on ihan yhtä lailla auttamista kuin se että joku yhtäkkiä tempaisisi sinut olkapäälle ja alkaisi kantaa suuntaan johon olettaa sinun haluavan mennä. Kyllä siitä sietääkin sähköisku saada.

Vierailija kirjoitti:

Onko tällaisia ihmisiä oikeasti? 😳

Meidän lapsuuden perheessä ei juuri tunteista puhuttu eikä olla yhteyksissä ilman varsinaista asiaa. Mutta jos joku voi huonosti ja kohtaa vaikeuksia niin kyllä siinä ollaan kyselemättä vierellä auttamassa ja tukemassa. Niinkuin muidenkin läheisten kanssa.

Tämä. Meillä sama juttu.

Vierailija kirjoitti:

Meidän luokalla koulussa oli tyttö joka jäi orvoksi ja joka sai raivareita ihan älyttömistä asioista. Siitä jos joku hänen mielestään katsoi häntä liian pitkään, alkoi jutella jostain tavallsiesta aiheesta kysymättä ensin tämän kuulumisia ja esittämättä joka kerta surunvalitteluja erikseen. Ennen äitienpäivää sai kunnon raivarit ja oli viikon pois koulusta. Myös hänen isovanhempansa esimerkiksi suuttuivat hänen luokkalaisten vanhemmille kun kaikilta luokkalaisten vanhemmilta ei ollut vanhempien hautajaisissa adressia.

Ei kukaan halua olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa.

Mä olen syvimpinä masiskausina ollut kamalan ärtyisä ja kiukuttelen sen takia, etten ala itkemään muiden edessä, koska se on suomalaisittain hävettävää tai huomion kerjäämistä ja tunteita ei saa näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on vähän samanhenkinen keskustelu kun tuolla elvytysketjussa puhutaan ettei uskalla yrittää kun joku voi sitten sanoa että olisi pitänyt tehdä toisin. Elämässä väkisin tulee tilanteita jolloin emotionaalisesti kypsä aikuinen kykenee ottamaan riskin omasta epämukavuudestaan auttaakseen oikeasti hädässä olevaa.

Mutta kun se nimenomaan ei välttämättä auta, esimerkiksi kuulumisten kysyminen tai osanotto. En minä ainakaan jaksa kuunnella toisen raivoa siitä että toinen yritti sanoa jotain, mutta tämän surevan mielestä sanoi väärin.

Eihän sen olekaan tarkoitus murheeseen auttaa! Kyllä ihmiset on aivan suuruudenhulluja nykyisin. Aika auttaa suruun, muiden ihmisten tehtävä on auttaa, ettei sureva kuo

Joo anna mä arvaan. Mutta sen pitää sanoa se kauniisti niinkuin päiväkoti-ikäiselle puhuisi. Sitähän ihmiset nykyisin näköjään tosi moni on. Ikuisesti päiväkodissa. 

Sä et ymmärrä surusta yhtään mitään, jos et käsitä, että ihminen voi mennä sellaiseen jamaan, jossa se ei pysty sanomaan, mitä tarvitsee. Se voi olla kuin vauva, itkee ja huutaa, tai menee mykäksi. Sun tehtävä kanssaihmisenä on ottaa se tilanne haltuun. Aikuisena. Jopa aika pieni lapsi pystyy siihen, kun pakko on. Tuo nallen, silittää, antaa pienemmälle juotavaa. 

Vaikka tilanne ei olisi noin äärimmäinen, niin silti se menetyksen keskellä automaattiohjauksella suunnistava tarvitsee tiedon, että ympärillä on aikuisuuteen riittävän kykeneviä ihmisiä. Että hän voi rentoutua edes hetkeksi eikä tarvitse samaan aikaan kannatella kaikkia muitakin. Mutta mitäs mä täällä saarnaan, kun täällä niitä on nähtävästi vähemmistö. Ymmärtäkää edes itse, ettette ole ihan täyspäisiä. Älkää syyttäkö siitä muita.  Älkääkä etenkään sitä, joka on juuri menettänyt suunnilleen kaiken.

Kauniisti puhuminen kuuluu kyllä ihan kaikkien osata, myös surevien. Suru tai menetykset eivät anna mitään oikeutta käyttäytyä huonosti toisia ihmisiä kohtaan. Toiset ihmiset, läheiset, voivat auttaa, mutta heidänkin on pidettävä huoli omasta jaksamisestaan. Se, että aikuinen ihminen on ns. surusta niin avuton ja täysin toisten hoidettava edellyttää jo jotain ammattiapua, ja tarvittaessa vaikka sairaalahoitoa.

Ei tulisi mieleenkään kääntää selkää surevalle sillä verukkeella, että saattaisin sanoa jotain väärin. Ja oikeastaan juuri mitään ei edes tarvitse sanoa, vaan lähinnä kuunnella.