Lue keskustelun säännöt.
Voitko kertoa äidillesi huolista ja murheista?
Kommentit (70)
Ei kai aikuinen ihminen mitään äitiä enää tarvitse, hyvänen aika. Sitä varten on ystävät ja/tai elämänkumppani yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai aikuinen ihminen mitään äitiä enää tarvitse, hyvänen aika. Sitä varten on ystävät ja/tai elämänkumppani yms.
Höpsis.
Voin. En ole tajunnut, että se on näin harvinaista. En ehkä ihan kaikkea samalla tavalla kuin ystävälle, mutta monesta asiasta kyllä kerron äidille. Rakastan äitiäni todella paljon. Äitini on 76 ja itse olen 45.
Ilman muuta vaikka ollaan jo iäkkäitä. Äiti 78, minä 55. Aina läheisiä oltu
Vierailija kirjoitti:
Ilman muuta vaikka ollaan jo iäkkäitä. Äiti 78, minä 55. Aina läheisiä oltu
55-vuotias ei ole mikään iäkäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en. Ei hänestä ole mitään apua tai tukea, vaan tekee aina omista tunteistaan isoimman numeron. Ei sellaisessa äidissä kannata roikkua, vaan mennä eteenpäin
Mun äiti alkaa myös välittömästi tilittää jotain omia (tai jopa tuttaviensa!) ongelmia. Tai alkoi. En nykyään enää kerro yhtään mitään.
Ap
En itse ole enää äitiini yhteyksissä, mutta sama linja mulla oli vuosia etten enää kerro mitään.
Mun piti myös kuunnella jotain 50-luvulla tapahtuneita asioita ihmisistä joista en ollut kuullutkaan koskaan.
Häneen ei voinut luottaa. En tyhmyyttäni korostanut että älä kerro näitä eteenpäin mitä puhun. Käsitti asiat ihan omalla tavallaan eli päin peetä ja näitä levitteli eteenpäin.
Sitten alkoi kysellä minun asioitani. Käänsin aina puheet pois. Kerran kun olin käynyt Tallinnassa pari krt lyhyen ajan sisällä, hyökkäsi kimppuun että miksi siellä käyn. Onko mulla siellä joku mies. Vastasin että ei ja vaikka olisikin, en sitä hänelle kertoisi.
Nyt ei tarvii enää "pelätä" hänen yhteydenottoaan. Me ei vain tultu keskenämme toimeen YHTÄÄN.
Jos mitä joskus puhuin, se tuli "tiskirättinä" takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En voi. Jo lapsena opin, että rakkautta on vain kirjoissa ja leffoissa. En ole ikinä ollut läheinen äitini kanssa, ja opin jo pienenä huolehtimaan omista asioistani. Äiti ei ole mitenkään mukava ihminen, aina huutamassa ja vauhkoamassa ihan tyhjästä. Lapsena sain huudot, kun lusikka oli väärässä kohtaa tiskipyödällä tai kävin vessassa.
Mulle äiti kertoi että ei sellaista kuin rakkaus ole olemassakaan. Se oli iso tieto jakaa ja omaksua teinille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun äidille on ihan turhaa kertoa mitään, vastaus on ihan sattumanvarainen. Joskus saattaa vaikuttaa kovastikin empaattiselta, mutta sitten oikeassa hengenhädässä ei välitä, ja saattaa jopa pilkata.
Aina kun unohdan tämän ja menen avautumaan jostain, voin lopputuloksena sen jälkeen tosi kurjasti jonkin aikaa. Tuki on yritettävä saada muualta. Ap, tajuan täysin millaista on, jos tuntuu, ettei voi luottaa kenenkään apuun tai tukeen.
Tää on totta. Olen itse kokenut sen laajemminkin: kukaan ei halua kuulla susta kun menee ikävästi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En. Äiti ei kestä mitään negatiivista, eikä halua kuulla mitään negatiivista.
Kuka kestää kuulla toisen negatiivista? Olen joskus erehtynyt purkamaan sydäntäni ihmiselle, jonka luulin olevan sellainen kuuntelija. Ainoa, joka on koskaan jaksanut kuunnella on puoliso
En. Se ei tiedä mun elämästä mitään. Joskus nuorempana yritin, mutta hymähti lähinnä ja alkoi puhumaan omista asioistaan. Opin enkä kerro mitään. Toisalta ei vanhempien kuulu olla aikuisten lasten terapeutteja. Kerran otti nokkiinsa kun en kertonut asuntomme myynnistä ja sai kuulla siitä naapurilta 😄. Nyt on jo vanha ja kuuntelen sen sairauskertomuksia. Hyvä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai aikuinen ihminen mitään äitiä enää tarvitse, hyvänen aika. Sitä varten on ystävät ja/tai elämänkumppani yms.
Äitiä ei todellakaan tarvita aikuisena mihinkään, mutta tarvitseekö äiti aikuisia lapsiaan mihinkään? Mietipä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En. Äiti ei kestä mitään negatiivista, eikä halua kuulla mitään negatiivista.
Kuka kestää kuulla toisen negatiivista? Olen joskus erehtynyt purkamaan sydäntäni ihmiselle, jonka luulin olevan sellainen kuuntelija. Ainoa, joka on koskaan jaksanut kuunnella on puoliso
Moni ei jaksa edes läheisten murheita kuunnella, mikä on surullista. Nykyään viljellään termejä kuten "minun pitää ajatella omaa jaksamista joten en halua kuulla"jne. Nämä ovat niitä jotka ovat olleet terapiassa jotka viljelevät näitä. Kovin on hauras mieli jos ei jaksa joskus kuulla toisten murheita. Oma ongelma on että kuuntelen kyllä, mutta haluan aina ratkaista toisen huolet ja alan tuputtamaan neuvoja. Pitäisi pystyä vain kuunnella ja se siinä.
Vierailija kirjoitti:
Ei kai aikuinen ihminen mitään äitiä enää tarvitse, hyvänen aika. Sitä varten on ystävät ja/tai elämänkumppani yms.
No ei ollut lapsenakaan äitiä. Minä hänelle olen enemmän äiti ja aikuinen aina ollut, kuin hän minulle.
En oikein. Ja nykyisin hänellä myös dementia. Olen ehkä enemmän tukenut häntä kuin hän minua. Vähän väärinpäin osat.
Vierailija kirjoitti:
No en. Ei hänestä ole mitään apua tai tukea, vaan tekee aina omista tunteistaan isoimman numeron.
Sama. Nyt äitini on keksinyt, että hänelle pitäisi joka päivä soittaa ja kysyä, mitä kuuluu. Mutta eihän hänkään koskaan kysy, mitä minulle kuuluu...
Ei ole perheessämme luontevaa oikein minkäänlainen omista asioistaan puhuminen. En tiedä miten tällaiseksi on homma muotoutunut. Minusta vaikuttaa aivan utopistiselta sellainen että oman sisaruksensakin kanssa puhuisi kuin kenen kaverinsa, meillä ollaan vain hiljaa enimmäkseen.