Lue keskustelun säännöt.
Voitko kertoa äidillesi huolista ja murheista?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Ei kannattanut kertoa mitään äidille eikä odottaakaan tukea tai ymmärrystä. Vakiovastauksena oli, että omapa vikasi ja itsepä teet elämästäs vaikeeta. Enpä käy tämän haudallakaan.
Tuo(kaan) (haudalla käymättömyys) ei vaikuta kuin itseesi. Valitettavasti äitisi oli oikeassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äidille on ihan turhaa kertoa mitään, vastaus on ihan sattumanvarainen. Joskus saattaa vaikuttaa kovastikin empaattiselta, mutta sitten oikeassa hengenhädässä ei välitä, ja saattaa jopa pilkata.
Aina kun unohdan tämän ja menen avautumaan jostain, voin lopputuloksena sen jälkeen tosi kurjasti jonkin aikaa. Tuki on yritettävä saada muualta. Ap, tajuan täysin millaista on, jos tuntuu, ettei voi luottaa kenenkään apuun tai tukeen.
En. Jos minulle kuuluu jotain ikävää, hän kertoo kaiken sisaruksilleni. Positiivisista tai neutraaleista kuulumisista kertominen on jaarittelua, jota hän ei jaksa kuunnella.
No en todellakaan, äidillä on Alzheimer. Ja aikaisemminkin hän oli ns aikansa lapsi joka ei harrastanut tunnepuhetta. Ihan mukava ihminen silti, ja meillä oikein hyvät välit.
En. En ole koskaan voinut. Hänellä on bipo, joka ei aina ole hallinnassa. Joudun aina varomaan sanojani, koska mikä tahansa sanomani voidaan kääntää ihan millaiseksi vaan jännitysnäytelmäksi "kauniit ja rohkeat" draamaa unohtamatta. Kun itse olen jo unohtanut keskustelumme, niin äitini on oman päänsä sisällä jatkanut sitä ja viettänyt unettomia öitä miettiessään, että mitähän se tyttö nyt oikein tarkoitti kun sanoi... Ja viikon päästä soittaa kun sitä jäi vaivaamaan asiat x, y ja z.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullinen ketju :(. Toivottavasti osais olla itse parempi äiti omalleen. Musta tuntuis aivan kauhealta, jos mun lapsi kokis, ettei voi kertoa mulle murheistaan.
En voi. Jo lapsena opin, että rakkautta on vain kirjoissa ja leffoissa. En ole ikinä ollut läheinen äitini kanssa, ja opin jo pienenä huolehtimaan omista asioistani. Äiti ei ole mitenkään mukava ihminen, aina huutamassa ja vauhkoamassa ihan tyhjästä. Lapsena sain huudot, kun lusikka oli väärässä kohtaa tiskipyödällä tai kävin vessassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en. Ei hänestä ole mitään apua tai tukea, vaan tekee aina omista tunteistaan isoimman numeron. Ei sellaisessa äidissä kannata roikkua, vaan mennä eteenpäin
Mun äiti alkaa myös välittömästi tilittää jotain omia (tai jopa tuttaviensa!) ongelmia. Tai alkoi. En nykyään enää kerro yhtään mitään.
Ap
Sama täällä. Ja aina keksi jonkun jolla asiat huonommin kuin mulla sillä hetkellä, tyyliin älä valita kun sillä tyypillä x on sitä ja tota. Mitään myötätuntoa ja vertaistukea on ihan turha häneltä odottaa. Epäilen että nauttii myös tuottaa mulle pettymyksiä; oltiin sovittu että lapseni pääsee pitkästä aikaa yökylään tiettynä päivänä. No, hänen kummitytön vanhemmat kysyivät myöhemmin pääsisikö heidän tyttö juuri silloin kyläilemään. Meidän sopima juttu siis unohtui sen siliäntien, ilmoitti mulle että ei nyt sitten ota mun lasta kylään. Ja näkee siis kummityttöä lähes päivittäin, lapsenlastaan harvemmin. Ainoa elossa oleva isovanhempi, joka voisi lastamme vahtia. Ja tiedän että ei ole velvollisuutta vahtia, mutta toisinaan tarjoutuu siihen ja nyt oli sovittu juttu. Noh, näillä mennään...
Vierailija kirjoitti:
Jos sodan orpolapset pärjäävät aikuisina, niin teidänkin pitää pärjätä. Ei hyvä tavaton taas 🙄
Kyllähän me pärjätäänkin.
Mutta saadaan me olla siitä surullisia, että äidille ei voi kertoa asioita. Kyllähän ne orpolapsetkin yleensä surevat sitä, että äiti (ja isä) on kuollut. Ei se suru estä pärjäämistä.
Itselleni oli helpotus se, kun äidin sairaus aiheutti sen, että äiti ei enää tuntenut minua. Enää minun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en kerro äidille asioistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos sodan orpolapset pärjäävät aikuisina, niin teidänkin pitää pärjätä. Ei hyvä tavaton taas 🙄
Yleensä sotalapsilla on traumoja, joita he siirtävät seuraavalle polvelle ja se taas seuraavalle. Pelkkä hengissä pysyminen ei takaa hyvää wlämää.
Vierailija kirjoitti:
En voi. Jo lapsena opin, että rakkautta on vain kirjoissa ja leffoissa. En ole ikinä ollut läheinen äitini kanssa, ja opin jo pienenä huolehtimaan omista asioistani. Äiti ei ole mitenkään mukava ihminen, aina huutamassa ja vauhkoamassa ihan tyhjästä. Lapsena sain huudot, kun lusikka oli väärässä kohtaa tiskipyödällä tai kävin vessassa.
Minulla oli ihan samanlaista. Lisäksi olen adoptiolapsi, jolta odotettiin kiitollisena ottavan vastaan kaikki paska. Äiti oli hyvin ulkokultainen, kulissit kunnossa ja kotioloissa vittumainen nipottaja.
Ikinä ei kertonut tai opettanut miten tätä elämää eletään tai miten pitäisi käyttäytyä, mutta annapa kun tein jotain väärin niin sain kyllä kuulla siitä. Ei kertonut mitään naiseksi kasvamisesta, en edes osannut pestä itseäni.
Rajaton tapaus, joka ei ymmärtänyt mihin oma persoona loppuu ja lapsen persoona alkaa. Onneksi on kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi kertoa. Äiti on jo päälle 80 ja aina ollut murehtijatyyppi. Jos kertoisin ongelmistani se maalaisi niitä ja murehtisi itsensä sairaaksi. Ja juoruaisi sukulaisille todennäköisesti. Joten keskityn vain äidin ongelmiin.
En. Äiti ei kestä mitään negatiivista, eikä halua kuulla mitään negatiivista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koskaan osannut äidilleni kertoa, isälleni paremmin, en paljon hänellekään.
Nyt ei voi enää, kun kuolleet.
N52
Soitin äitille joka päivä kotimatkalla, työstä palatessani. Kerroin aina kaikki asiat. Ainoa henkilö elämässäni, joka on välittänyt minusta. Nyt äiti on kuollut, enkä oikein hyväksy sitä. Isääkin on ikävä, mutta eri tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi. Ainoastaan vaimolle voi kertoa kaiken. Jengi on todella ymmärtämätöntä
(oletan kommentoijan olevan mies) Samaa sanonut oma puoliso. Miesten ongelmien suhteen yhä ajatellaan vähättelevästi.
Kenen niitä pitäisi tarkalleen paapoa? Miehet itse kohtelevat kaikkia muita naisia, kuin niitä joita haluavat siittää, lähes vihamielisesti. He eivät halua naisystäviä tai jos sellaisia on, yllä leijuu aina siitoksen mahdollisuus ja saa vähintään naisystävän/vaimon vihat niskaansa. Niin se tarkoittaa sitä, ettei kenenkään muun kannata antaa miehelle mitään, edes huomiota, kuin sen naisen joka antaa tämän myös siittää itseään
Vierailija kirjoitti:
Jos sodan orpolapset pärjäävät aikuisina, niin teidänkin pitää pärjätä. Ei hyvä tavaton taas 🙄
Kyllä me pärjäämmekin, tässä kysyttiin hieman korkeamman tason jutuista kun siitä että onko hengissä ja vaatteet päällä. Koita sinäkin kestää
En ole koskaan voinut kertoa äidilleni huolista ja murheista. Hän stressaantuu niistä niin paljon että lopulta minun on tuettava häntä, esim. nyt kun sairastuin parantumattomaan syöpään. Se on kuitenkin minun ongelmani, ei hänen.
Lapsena tuo olisi ollut tärkeää. En pystynyt kertomaan mitään, koska kaikesta suututtiin, huudettiin ja syyllistettiin. Jos olisin kertonut jonkun tehneen minulle pahaa, siitä olisi seurannut huutoa ja syyttelyä minulle. Vahingoistakin huudettiin ja raivottiin.
En En lapsena enkä aikuisena. Nyt olen 52 v ja äitini vamhenee. En välitä yhtään.