Terapia on niin parasta. Millaisia hyötyjä te olette siitä saaneet?

Vierailija kirjoitti:

En voi tarpeeksi painottaa tutustumista! Sekä kemia että osaaminen. Meni useita ehdokkaita, joiden kanssa tuli seinä vastaan ennen kuin löysin sopivan. 

Itse kävin kolmella tutustumiskäynnillä eikä ollut varaa käydä läpi enempää terapeutteja. Silti oli huono terapeutti. En oikeen voi suositella tutustumiskäyntejä. 100€/kpl

Itse käytin eräässä vaiheessa elämää terapiaa painonpudotusprojektin tukena. Yritin ja yritin laihduttaa, mutta aina retkahtelin. Kerran meuhkasin jossain redditissä, että mistä vatusta saa ostaa itsekuria, kun kaikki sanoo että sitä tarvii että laihtuu, mutta kun mulla sitä EI OLE. Ja joku sanoi, että jos sä kerran itsekin tiedät että se ongelma on päässä, mene terapiaan. Otin ensin pyttyilynä, mutta silti päätin googlettaa terapeutteja. Niitähän löytyi myös painonhallintaan ja syömishäiriöihin erikoistuneita. Ajattelin, että eipä siitä haittaakaan ole jos käyn kerran pari juttelemassa. Ekan kanssa ei natsannut yhtään, mutta toinen vaikutti hyvältä ja mulle sopivalta.

Mä luulin, että mulle riittäisi muutama kerta, koska koin ettei mulla ollut mitään isoja ongelmia edes, vain yksi pikku juttu että repsahtelen ahmimaan ja lihon. Koin olevani hyvästä perheestä ja muuten henkisesti oikein tasapainoinen ihminen. Kävin loppujen lopuksi terapiassa puolitoista vuotta, ja siinä paljastui paljon muutakin. Kuten se, että vaikka perheeni oli ulkoisesti hyvä, kasvatukseni oli tunnekylmä, ja minun ja äitini väliset temperamenttierot johtivat äitini vieroksumaan, jopa häpeämään ja vihaamaan minua, siinä missä itsensä luonteista veljeäni rakasti. Ja se, että oikeasti söin lääkitäkseni yksinäisyyden ja merkityksettömyyden tunteita, jotka olin vaan työntänyt niin syvälle, etten enää edes tiedostanut alussa olevani yksinäinen. Pitkään väitin terapeutille, että mä vaan olen erakkoluonne ja viihdyn ilman yhtään ihmissuhdetta, ja vastustin jyrkästi sitä että terapeutti näki cityerakko-tyylisen elämäni ongelmana. Minusta kun tein työni ja tienasinkin hyvin - 100% etätyöstä it-alalla - ei ollut ongelmaa, vaikka vähän hikky olinkin. Loppujen lopuksi kuitenkin juuri se yksinäisyys aiheutti tunteen ettei mun elämällä ole mitään merkitystä ja tarkoitusta, johon tyhjyyteen sitten söin. Kyllä ne ongelmat lopulta ratkesi, ja painoni on pudonnut sittemmin 122 kilosta 65 kiloon. Mutta yllättän pitkä prosessi oli, ja syvälle mentiin, vaikka mä luulin että tarvitsen vain jotain "psych trickejä" joilla vastustaa kiusauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi tarpeeksi painottaa tutustumista! Sekä kemia että osaaminen. Meni useita ehdokkaita, joiden kanssa tuli seinä vastaan ennen kuin löysin sopivan. 

Itse kävin kolmella tutustumiskäynnillä eikä ollut varaa käydä läpi enempää terapeutteja. Silti oli huono terapeutti. En oikeen voi suositella tutustumiskäyntejä. 100€/kpl

Jo ennen tutustumiskäyntiä meilata. Joku myös suostui lyhyeen puheluun/videopuheluun. Tutustumiskäynneistä kakkonen meni kohdalleen. Meileillä tulin joko itse torjutuksi tai torjuin terapeutin. Kerroin selkeästi, millaista apua tarvitsen ja mikä kohdallani toimii ja ei toimi ja millaisia ongelmani ovat. 

Näin ei sitten tule tilannetta, että ongelmat ylittävät terapeutin osaamisen. Tai se on ainakin pienempi todennäköisyys.

Mä sain apua masennukseen. Terapeutti auttoi ymmärtämään, että toiminta on ensin ja tunne tulee jäljessä. Olin ollut tosi kauan jumissa siinä "teen heti, kun pystyn "-tilassa. Enää en usko ajatuksiani samalla tavalla. Mua auttoi tuohon aikaan myös, kun kaveri taisteli omaa ocd:tä vastaan. Vaikka oireet ovat niin eri näköiset, niin mekanismi sama. Juututaan uskomaan omaa päänsisäistä hölynpölyä ja kuvitellaan, että sitä on  pakko totella. Eli vertaistuki oli hyvä myös.

Vierailija kirjoitti:

Mä sain apua masennukseen. Terapeutti auttoi ymmärtämään, että toiminta on ensin ja tunne tulee jäljessä. Olin ollut tosi kauan jumissa siinä "teen heti, kun pystyn "-tilassa. Enää en usko ajatuksiani samalla tavalla. Mua auttoi tuohon aikaan myös, kun kaveri taisteli omaa ocd:tä vastaan. Vaikka oireet ovat niin eri näköiset, niin mekanismi sama. Juututaan uskomaan omaa päänsisäistä hölynpölyä ja kuvitellaan, että sitä on  pakko totella. Eli vertaistuki oli hyvä myös.

Mä olin terapiassa muista syistä, mutta mullekin iso oivallus oli tuo, että voi oikeasti vaan tehdä eikä odotella että on motivaatiota, tuntuu energiseltä tms. Tämä tuli sivuasiana terapiassa esille, kun terapeutti kysyi miten oli mennyt edellisen kerran jälkeen. Mä valitin, että on jotenkin ollut energiat alhaalla enkä ole saanut tehtyä oikein mitään. En töissä, kotona enkä missään. En edes niitä harjoituksia, joita terapeutti oli antanut. Mä odotin päänsilittelyä, mutta terapeutti kyseenalaistikin sen, että täytyykö mulla olla erityisen energinen olo, että voin tehdä tuollaisia asioita. Että voisiko olla niin, että mun mieli ylidramatisoi sitä tunnetta, ettei olo ole erityisen virkeä ja energinen, ja tosiasiassa pystyisinkin tekemään ainakin joitain hommistani, vaikka mieli valittaa että ei jaksa. Kokeilemalla totesin, että juuri niin oli. Mun mieli oli ihan ammattivalittaja sen huomasin, aina kun vähänkin joku väsynyt tai tympeä olo, niin kauhea draama päälle en pysty, en jaksa, en kestä, ja odottelemaan parempia aikoja. Kaikki se olikin vain mielen höpötystä, eikä totuus siitä pystynkö ja jaksanko.

Kun etsin KELA-terapeuttia, oli apua siitä, että olin tavannut elämäni varrella hyvin itselleni toimivia terapeutteja ja toimimattomia, suorastaan haitallisia. Osasin vähän haarukoida. Olisin helposti ottanut muuten väärän.

Riippuu varmaan terapeutista onko heistä hyötyä. Minulla ollut niin huono tuuri terapeuttien kanssa joille minut lähes puolipakosta ohjattu, ovat olleet niin herkkiä, että olen saanut olla itkeville terapeuteille terapeuttina ja lohdutella heitä, vaikka en läheskään kaikkea ole heille uskaltanut kertoa, kun jo mielestäni pienistäkin asioista ovat ihan rikki.

Joten koen, että itselleni ei terapeuteista ole ollut juuri hyötyä.

Kerran istuin puistonpenkille kauniina kesäpäivänä syömään jäätelöä ja aluksi harmitti, kun siihen tuli ns. laitapuolen kulkija. Aloimme juttelemaan ja vierähti lopulta pari tuntia. Tuntui, että tämä " terapia" auttoi minua paljon enemmän. Hänkin oli aikamoisissa elämän vesissä uinut ja osasi myötäelää. 

Meillä töissä kaikki naiset jutteli kahvitauolla aina terapiakäynneistä eikä kukaan huomannu edes mua vaikka mulla oli esim uus kampaus ja vaatteita. Sit mä lopulta sain itkettyä työterveydessä niin paljon että pääsin terapiaan ja JEES! Nykyään mä oon yks sisäpiiriläisistä ja mua arvostetaan töissä koska käyn terapiassa!

N37

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Minulla on ollut hyvä lapsuus eikä aikuisenakaan mitään suurempia vastoinkäymisiä. Ehkä siksi en tunnista tuollaista avun tarvetta. Ikävien tapahtumien yhteydessä usein mainitaan, että tarjolla on keskusteluapua. Se aina vähän hämmentää. Miten sellainen auttaa tilanteessa?

Oletko kuitenkin jotenkin tasapainottomampi kuin kuvitteletkaan, jos et ymmärrä ihmisten välisen tuen tärkeyttä? Tosi moni sanoo perheensä olleen hyvä, vaikka sitä ei ollut.

En koe olevani tasapainoton, yksinäin susi kylläkin. En juuri kaipaa ihmisiä ympärilleni, muita kuin omaa perhettäni. Tiedän lapsuudenperheeni "virheet", missäpä sitä täydellistä olisi, mutta minusta on aina pidetty huolta ja kohdeltu kunnioittavasti. En voi sanoa yhtäkään kertaa, kun minua olisi kohdeltu vääryydellä, joten en todellakaan voi ajatella, ettei perheeni olisi ollut hyvä! Mielestäni olen kasvanut ja elänyt elämäni niin pumpulissa, että sen takia en ehkä "ymmärrä" terapian merkitystä. Omassa päässäni anlysoin asiat hyvinkin tarkkaan. Minua ohjaa järki eikä tunteet. Enkä nauti puhumisesta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä töissä kaikki naiset jutteli kahvitauolla aina terapiakäynneistä eikä kukaan huomannu edes mua vaikka mulla oli esim uus kampaus ja vaatteita. Sit mä lopulta sain itkettyä työterveydessä niin paljon että pääsin terapiaan ja JEES! Nykyään mä oon yks sisäpiiriläisistä ja mua arvostetaan töissä koska käyn terapiassa!

N37

Helsingin sanomissa duunissa?

Puoli vuotta? Kone alkaa pikkuhiljaa käynnistyä, vuoden päästä et pysy enää kyydissä. On ihmeellistä huomata mitä kaikkea oma mieli koettaa piilottaa. Tsemii.

Aloin käydä terapiassa, kun avioliitto oli menossa kohti eroa ja oli ongelmia. Mies ei suostunut pariterapiaan, joten menin yksin, selvittelemään ajatuksiani toisen ihmisen kanssa, kun en viitsinyt ystäviäkään kuormittaa niillä jutuilla loputtomiin. Eräs ystävä oli jo alkanut ottaa etäisyyttä, kun juttuni oli aina vaan itsestä ja oman avioliiton tilasta.

Tässä tapauksessa terapeutti ei jälkeenpäin ajatellen ollut ehkä kovin hyvä. Hän nimittäin ei koskaan kyseenalaistanut minun ajatteluani, vaikka luulisi ammatti-ihmisen ymmärtävän, että parisuhteen kriisitilanteessa ajattelu voi olla vääristynyttä. Loppujen lopuksi terapeutti päätyi siihen, että mieheni on hyvin todennäköisesti narsisti, ja minun olisi lähdettävä. Minä lähdinkin, ja se oli varmaankin oikea ratkaisu, eihän me kovin hyvin yhteen sovittu, mutta näin jälkeenpäin ne narsistijutut oli ihan höpöhöpöä. Ei hän mikään narsisti ollut. Minä varmaan kyllä annoin terapiassa sen kuvan, koska jotenkin mielessäni itse ylidramatisoin asioita ja tavallaan halusin terapeutilta vahvistusta sille, että mulla on lupa vaan erota, että jopa olisi pakko erota.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan oleskelu luonnossa tai luotettavan ystävän kanssa puhuminen ajaa saman asian yhtä hyvin.

Ei nyt ihan. Luonnossa käyskennellyt pienestä pitäen, mutta ei se vaikeita traumoja ole korjannut missään vaiheessa. Ystävät sanoivat suoraan, etteivät osaa auttaa eivätkä lopulta jaksaneet enää kuunnellakaan. Onneksi löytyi erinomainen terapeutti.

Mä kävin kolme vuotta, tein kaikki annetit tehtäväkirjat ynnä muut, lopuksi terapeutti kysyi onkohan tästä ollut sinulle mitään hyötyä. Ajattelin, että olisi voinut aiemmin ottaa esiin, jos ja kun koki ettei terapia oikein hyödytä minua. Meni luottamus moneen asiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä töissä kaikki naiset jutteli kahvitauolla aina terapiakäynneistä eikä kukaan huomannu edes mua vaikka mulla oli esim uus kampaus ja vaatteita. Sit mä lopulta sain itkettyä työterveydessä niin paljon että pääsin terapiaan ja JEES! Nykyään mä oon yks sisäpiiriläisistä ja mua arvostetaan töissä koska käyn terapiassa!

N37

Toivottavasti terapia auttaa siihen, että lakkaat kuvittelemasta, että joku välittää sun kampauksista tai vaatteista...

Vierailija kirjoitti:

Itse käytin eräässä vaiheessa elämää terapiaa painonpudotusprojektin tukena. Yritin ja yritin laihduttaa, mutta aina retkahtelin. Kerran meuhkasin jossain redditissä, että mistä vatusta saa ostaa itsekuria, kun kaikki sanoo että sitä tarvii että laihtuu, mutta kun mulla sitä EI OLE. Ja joku sanoi, että jos sä kerran itsekin tiedät että se ongelma on päässä, mene terapiaan. Otin ensin pyttyilynä, mutta silti päätin googlettaa terapeutteja. Niitähän löytyi myös painonhallintaan ja syömishäiriöihin erikoistuneita. Ajattelin, että eipä siitä haittaakaan ole jos käyn kerran pari juttelemassa. Ekan kanssa ei natsannut yhtään, mutta toinen vaikutti hyvältä ja mulle sopivalta.

Mä luulin, että mulle riittäisi muutama kerta, koska koin ettei mulla ollut mitään isoja ongelmia edes, vain yksi pikku juttu että repsahtelen ahmimaan ja lihon. Koin olevani hyvästä perheestä ja muuten henkisesti oikein tasapainoinen ihminen. Kävin loppujen l

Parodia on mahdotonta, sillä ne tekevät sen itse. 

 - Paavo Haavikko

Joillekin terapia voi olla hyväksi, esim. auttaa asettamaan omia rajoja ja lopettaa muiden miellyttäminen.

Monelle taas tekisi enemmän hyvää siirtää itsensä universumin keskipisteestä pois, ja keskittyä johonkin muuhun. Asioiden vatvominen ja ikuinen itsestä jauhaminen vaan pahentaa joitakin ongelmia.

Lisäksi monet eivät edes ymmärrä omia ongelmiaan, eivätkä näe itsessään vikaa, esim. persoonallisuushäiriöiset. Heidän pitäisi ottaa ekalle käynnille mukaan joku läheinen,  vaikka ex-puoliso :) joka kertoisi terapeutille totuuden.

Vierailija kirjoitti:

Kun etsin KELA-terapeuttia, oli apua siitä, että olin tavannut elämäni varrella hyvin itselleni toimivia terapeutteja ja toimimattomia, suorastaan haitallisia. Osasin vähän haarukoida. Olisin helposti ottanut muuten väärän.

Onneksi Orvon hallitus lopettaa tollaset verovaroin tehtävät itkut saatana.  

Vierailija kirjoitti:

Aloin käydä terapiassa, kun avioliitto oli menossa kohti eroa ja oli ongelmia. Mies ei suostunut pariterapiaan, joten menin yksin, selvittelemään ajatuksiani toisen ihmisen kanssa, kun en viitsinyt ystäviäkään kuormittaa niillä jutuilla loputtomiin. Eräs ystävä oli jo alkanut ottaa etäisyyttä, kun juttuni oli aina vaan itsestä ja oman avioliiton tilasta.

Tässä tapauksessa terapeutti ei jälkeenpäin ajatellen ollut ehkä kovin hyvä. Hän nimittäin ei koskaan kyseenalaistanut minun ajatteluani, vaikka luulisi ammatti-ihmisen ymmärtävän, että parisuhteen kriisitilanteessa ajattelu voi olla vääristynyttä. Loppujen lopuksi terapeutti päätyi siihen, että mieheni on hyvin todennäköisesti narsisti, ja minun olisi lähdettävä. Minä lähdinkin, ja se oli varmaankin oikea ratkaisu, eihän me kovin hyvin yhteen sovittu, mutta näin jälkeenpäin ne narsistijutut oli ihan höpöhöpöä. Ei hän mikään narsisti ollut. Minä varmaan kyllä annoin ter

Tyypillinen terapeutti. Alkaa syöttää vakiopaskaa miehen/äidin/pomon narsismista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Minulla on ollut hyvä lapsuus eikä aikuisenakaan mitään suurempia vastoinkäymisiä. Ehkä siksi en tunnista tuollaista avun tarvetta. Ikävien tapahtumien yhteydessä usein mainitaan, että tarjolla on keskusteluapua. Se aina vähän hämmentää. Miten sellainen auttaa tilanteessa?

Oletko kuitenkin jotenkin tasapainottomampi kuin kuvitteletkaan, jos et ymmärrä ihmisten välisen tuen tärkeyttä? Tosi moni sanoo perheensä olleen hyvä, vaikka sitä ei ollut.

En koe olevani tasapainoton, yksinäin susi kylläkin. En juuri kaipaa ihmisiä ympärilleni, muita kuin omaa perhettäni. Tiedän lapsuudenperheeni "virheet", missäpä sitä täydellistä olisi, mutta minusta on aina pidetty huolta ja kohdeltu kunnioittavasti. En voi

No. Minä pidin itseäni tasapainoisuuden perikuvana ja niin pitivät kaikki tuntemani ihmiset myös. Oli ihan hirveän "helppoa" olla tasapainossa, koska oli lapsesta astio oppinut dissosioimaan ne vaikeammat tunteet pois. 

Jos sinä et koskaan koe suuttumusta, pettymystä, kateutta, mustasukkaisuutta, ärtymystä tms niin et ole tasapainossa, koska toinen vaakakuppi on tyhjä. Sama tietysti koskee sitä, jos ei koskaan koe iloa, rakkautta, onnea, innostusta tms. Tai ettei tunne noista mitään, ei ole tasapainossa vaan tyhjä.