Lue keskustelun säännöt.
Terapia on niin parasta. Millaisia hyötyjä te olette siitä saaneet?
07.02.2025 |
Alkuun olin vähän skeptinen mutta kyllä sisälläni oli monta vuotta ollut ajatus, että pakko olisi päästä terapiaan. Sitä ennen sitten olin tosi hukassa itseni kanssa ja tunteet olivat aivan sekaisin. Turrutin itseäni alkoholilla, työllä ja kaikella mahdollisella (no en huumeilla). Ihmissuhteet olivat hankalia ja valitsin huonoa seuraa. Sisäisesti oloni oli ahdas, itseinhoa ja synkkyyttä täynnä. En tiennyt yhtään kuka olen.
No, pääsin sitten terapiaan. En ole käynyt kuin puolisen vuotta ja alussa meinasin jättää kesken koska ajattelin, että ihan ajanhukkaa. Kuitenkin lopulta terapeuttini on ollut vahva tuki kaikessa. Se on kuin tukipylväs, jonka kautta energiaa on vapautunut tärkeisiin asioihin ja sisäiseen työskentelyyn. Koen, että terapiasuhde on vilpitön ja tulen todella kohdatuksi. Monet vaikeat asiat olen saanut niputettua erilaiseen, selkeämpään perspektiiviin.
Voin suositella, olen tosi kiitollinen. Kyllä on tärkeää saada tulla omana itsenään ja tunteineen kohdatuksi.
Kommentit (75)
Sinä, joja kävit vuoden, sullahan on mahdollisuus käydä lisää. Valitse terapeutti, joka työskentelee erityisesti rais kattujen kanssa, osaa EMDR:ää tai muita tekniikoita ja on traumaosaamista. Mikä tahansa psyk sh ratkaisukeakeisine terapioineen ei käy.
Itseäni auttoi seks.väkivaltaan erikoistunut kriisiterapeutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle ei ole ikinä avutunut terapian "idea". Tiedän mitä sillä haetaan, mutta en käsitä, mitä apua siitä voi olla.
Hienoa tietysti, jos ap on siitä saanut apua.
Mulla sen idea on se, että saan sieltä sen terveen tunnekasvatuksen, joka kotoa jäi saamatta. Olen ikäni katsonut kaiken vääristävän peilin kautta ja nyt minua opetetaan korjaamaan se terveeksi.
Minulla on ollut hyvä lapsuus eikä aikuisenakaan mitään suurempia vastoinkäymisiä. Ehkä siksi en tunnista tuollaista avun tarvetta. Ikävien tapahtumien yhteydessä usein mainitaan, että tarjolla on keskusteluapua. Se aina vähän hämmentää. Miten sellainen auttaa tilanteessa?
Vierailija kirjoitti:
Kerran lääkäri puolsi terapiaa, mutta en löytänyt terapeuttia joka olisi halunnut ottaa minut vastaan. Sitten aikuisemmalla iällä ei ole lääkärit enää puoltaneet ja Kelakin on sanonut kaikkeen kuntouttamiseen ei. Joten oletan, että ihmiset jotka käy terapiassa hoitelee siellä jotain pikku ongelmia.
Ikävää. Itsekin jouduin terpeuttia etsimään pitkän aikaa ja jouduin monta kertaa uudestaan siihen pisteeseen, että lausunto vanheni ja taas piti käydä ruljanssi alusta kunnes löysin terapeutin ja onni oli, että löysin juuri tämän henkilön. Eli kannattaisi ehkä vielä yrittää..
On varmasti ihmisiä joilla on pienempiä ongelmia ja toisilla enemmän, erilaisia traumoja. Itse kasvanut alkoholisti perheessä, seksuaalista hyväksikäyttöä, mielenterveysongelmia jne, kaikkea niihin liittyvää liitännäistä joka on vaikuttanut. Tavallaan ymmärrän että koet epäoikeudenmukaisuutta mutta uskon että se saattaa johtua juuri siitä ettet ole tullut kohdatuksi kipusi kanssa ja toivon todella että vielä pääsisit terapiaan tai muuta kautta kuulluksi.
Aloittaja
"Onko sulla lääkitystä apuna?
Itselläni alkoi auttaa vasta oikeanlainen terapia. Sellainen, missä minulle ihan oikeasti näytettiin ja selitettiin ongelmakohdat ja missä oma tunnemaailmani on sairastuttava ja mitä pitää opetella. Lisäksi piti olla tunne, että terapeutti aidosti välittää. Ja heidän antaa suoraan validaatiota niin, ettei se jää oman päänsisäisen uskoni varaan."
Ei ole lääkitystä, en ole koskaan edes harkinnut, kun kuitenkin pystyn hoitamaan kaiken mitä tarvii, en ole masentunut tms. Terapiankin joudun maksamaan itse kokonaan, kun ongelmani ei ilmeisesti ole riittävän pahoja Kelan tukemaan terapiaan, kun eivät uhkaa työkykyä tai arjessa pärjäämistä.
Ne on enemmänkin semmoinen keskiluokkaisen, ulospäin hyvin menestyneen ihmisen tympeä loputon suo, ei mitään järin dramaattista, mutta pitkän päälle uuvuttavaa. Kaiken pystyn hoitamaan, mutta kaikki on vaikeaa ja uuvuttaa. Esim. vaikka pelkään sosiaalisia tilanteita, mulle ei ole ongelma pakon edessä mennä ja hoitaa vaikka esiintyminen auditoriolliselle ihmisiä. Menen ja hoidan, ja olen jopa hyvä siinä. Mutta se imee energiani viikoksi ja helposti lääkitsen uupumusta ahmintahäiriö- tai tissuttelukäytöksellä. Sama mun työ, kun deadline lähestyy, pystyn ryynäämään homman kasaan niin että selviän lähes kunnialla niin ettei tarvi potkuja pelätä. Mutta sitä yötä päivää 3 päivän ryynäämistä on edeltänyt tuskaiset 2 viikkoa, joina olen joka päivä yrittänyt pakottaa itseäni tarttumaan toimeen ja tekemään, mutta aina päätynyt prokrastinoimaan, vaikka tänne vauvalle (joo, teen sitä nytkin), samaan aikaan paniikin kasvaessa taustalla että pian saan potkut kun en töitäni tee ja entä jos ei tällä kertaa deadlinepaine saakaan ihmettä tapahtumaan ja minua työmoodiin. Isoin ongelma lienee, että koska ihan tuo arjen hoitaminen on niin uuvuttavaa, olen erakoitunut enkä tee mitään muuta kuin työtä ja työstä toipumista.
Vierailija kirjoitti:
Oletko töihin menemistä miettinyt koskaan? Sillä saa myös sisältöä elämään. Antaisit vähän joskus takaisin tälle yhteiskunnalle, tiedäthän.
KELA tukee terapiaa vain työkykyisille tai työkykyä palauttavasti, jos katsoo siihen olevan edellytyksiä. Työelämän ulkopuolelle tippuneet eivät valitettavasti saa KELA-terapiaa. Eikä sitä saa kaikki muutkaan, koska eivät pysty maksamaan tuhansia euroja, jonka KELA-terapia maksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle ei ole ikinä avutunut terapian "idea". Tiedän mitä sillä haetaan, mutta en käsitä, mitä apua siitä voi olla.
Hienoa tietysti, jos ap on siitä saanut apua.
Mulla sen idea on se, että saan sieltä sen terveen tunnekasvatuksen, joka kotoa jäi saamatta. Olen ikäni katsonut kaiken vääristävän peilin kautta ja nyt minua opetetaan korjaamaan se terveeksi.
Minulla on ollut hyvä lapsuus eikä aikuisenakaan mitään suurempia vastoinkäymisiä. Ehkä siksi en tunnista tuollaista avun tarvetta. Ikävien tapahtumien yhteydessä usein mainitaan, että tarjolla on keskusteluapua. Se aina vähän hämmentää. Miten sellainen auttaa tilanteessa?
Oletko kuitenkin jotenkin tasapainottomampi kuin kuvitteletkaan, jos et ymmärrä ihmisten välisen tuen tärkeyttä? Tosi moni sanoo perheensä olleen hyvä, vaikkei ole ollut.
Kävin aikoinaan terapiat ja söin lääkkeitä kunnes löysin liikunnan. Aluksi lähdin ihan vain kävelemään ulkona muutaman kerran viikossa. Ei ole enää tarvinnut mömmöjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pääsin eroon kamalasta exästä, vääristä kavereista ja päihteistä.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vähän siinä skeptisessä vaiheessa. Olen käynyt terapiassa noin puoli vuotta. Siellä on puhuttu paljon, ja olen oivaltanut lapsuudestani ja historiastani syitä ongelmilleni, mutta kun ne oivallukset ei ole auttaneet muuttamaan mitään. Ok, nyt tiedän, miksi pelkään ihmisiä tai miksi pelkään epäonnistumista niin paljon että usein tuntuu ylipääsemättömältä edes aloittaa vaativaa tehtävää. Mutta ei se silti muuta sitä pelkoa tai vitkastelutaipumusta.
Viime aikoina tuntunut, että kaikki mistä puhua, on jo puhuttu läpi, eikä mikään ole muuttunut. Nyt on ollut sellaista käytännön harjoittelua kohdata noita ongelmatilanteitani, mutta en oikein ole edennyt niissä. Joo, olen yrittänyt mennä sosiaalista fobiaani päin esimerkiksi, mutta se uuvuttaa minut ja sitten päädyn juomaan, ahmimaan ja/tai vitkastelemaan töissä entistäkin enemmän. Aina kun yritän tarttua yhteen ongelmaan, se on energiaa pois muualta ja toiset ongelmakäytök
Jos tuntuu että puhumiset on puhuttu, olisiko mahdollista vaihtaa terapian tyyppiä kokonaan tässä kohtaa? Johonkin toiminnallisempaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä, joja kävit vuoden, sullahan on mahdollisuus käydä lisää. Valitse terapeutti, joka työskentelee erityisesti rais kattujen kanssa, osaa EMDR:ää tai muita tekniikoita ja on traumaosaamista. Mikä tahansa psyk sh ratkaisukeakeisine terapioineen ei käy.
Itseäni auttoi seks.väkivaltaan erikoistunut kriisiterapeutti.
Joo pitäisi ehkä vielä kokeilla. Se mun terapeutti oli sairaanhoitajataustainen, mutta kyllä ihan virallisen psykoterapeuttikoulutuksen (Itä-Suomen yliopisto muistaakseni) käynyt ja Valviran sivuilta psykoterapeuttina löytyvä henkilö, ei siis mikään pikakurssitettu ratkaisukeskeinen. Mutta tuntui että hänellä ei ollut oikein keinoja tuohon ongelmaan, että terapoitavalla ei ole yhteyttä omiin tunteisiinsa eikä niitä tule, vaikka niistä asioista kuinka puhuisi. Hän oli kauhean mukavan ja empaattisen oloinen ihminen, ja uskon että olisi ollut hyvä myötäeläjä vaikeille tunteille jos niitä olisi tullut ulos. Mutta jos tunne-elämä on luokkaa kahta moodia: vituttaa, tai ok, eikä kumpikaan niistä ole vahva tunne vaan aika laimea, niin siihen hänelle ei tuntunut olevan muuta kuin ehkä toivoa että kun jatkaa vaan puhumista niin sieltä ne tunteet joskus tulee. Tuo EMDR ja seksuaaliseen väkivaltaan erikoistunut on hyvä ajatus, kiitos!
Vierailija kirjoitti:
"Onko sulla lääkitystä apuna?
Itselläni alkoi auttaa vasta oikeanlainen terapia. Sellainen, missä minulle ihan oikeasti näytettiin ja selitettiin ongelmakohdat ja missä oma tunnemaailmani on sairastuttava ja mitä pitää opetella. Lisäksi piti olla tunne, että terapeutti aidosti välittää. Ja heidän antaa suoraan validaatiota niin, ettei se jää oman päänsisäisen uskoni varaan."
Ei ole lääkitystä, en ole koskaan edes harkinnut, kun kuitenkin pystyn hoitamaan kaiken mitä tarvii, en ole masentunut tms. Terapiankin joudun maksamaan itse kokonaan, kun ongelmani ei ilmeisesti ole riittävän pahoja Kelan tukemaan terapiaan, kun eivät uhkaa työkykyä tai arjessa pärjäämistä.
Ne on enemmänkin semmoinen keskiluokkaisen, ulospäin hyvin menestyneen ihmisen tympeä loputon suo, ei mitään järin dramaattista, mutta pitkän päälle uuvuttavaa. Kaiken pystyn hoitamaan, mutta kaikki on vaikeaa ja uuvuttaa.
No, sinä olet kuin minä ennen romahdusta. Sitä ennen tosiaan omalla kustannuksella hoidatin sen mitä osasin etsiä ja tarpeelliseksi kokea. En halunnut diagnooseja enkä lääkkeitä. Olin onnistunut luomaan uran, umpikeskiluokkainen ja päihteetön.
Sitten tapahtui jotain ja tuli romahdus. Lopulta sinniteltyäni oli mentävä psykiatrille. Sitä ennen kävin tavallisella lääkärillä ja neurologilla ja olin ostanut keskusteluapua ja muitakin hoitoja. Psykiatri totesi heti, että ihan liian pitkälle on asiat menneet. Ja olihan hän ihan oikeassa. Oli pakko pitkin hampain ottaa diagnoosi. Ei ollut yrittäjänä ollut tuloja aikoihin, kun en pystynyt enää töihin.
Meni joitain kuukausia. Psykiatri sai puhuttua minulle järkeä vääntämällä asiat rautalangasta. Suostuin kokeilemaan lääkettä, koska se ei ollut SSRI, josta kieltäydyin ehdottomasti. Heti ensimmäiaenä päivänä oli kuin olisi laitettu valot päälle. Voi että kun olisi saanut Voxran jo kymmenen vuotta aiemmin, kun uupumus alkoi vasta pahentua ja kasautua.
Myöhemmin lisättiin naltreksoni, joka auttaa syömiseen/juomiseen tms turruttavaan tai addiktiiviseen käytökseen ja auttaa käsittelemään traumoja. Hyviä lääkkeitä itselleni ollut molemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaa varmasti jos pääsee. Oma tyttis odottanut nyt 2v et pääsis...
Ei mitään apua, terapeutti oli huono. Puhui ja palpatti koko istunnon ajan niin etten olisi jaksanut kuunnella. Väliin kysyi minulta napakkoja kysymyksiä, jotka tuntuivat ihan liian tungettelevilta. Sitten niitä kysymyksiä toistettiin useaan kertaan, jos vaikka vastasin "joo" hän oli silleen "ihan tosiaan", niin että jouduin monta kertaa vahvistamaan sanomani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä, joja kävit vuoden, sullahan on mahdollisuus käydä lisää. Valitse terapeutti, joka työskentelee erityisesti rais kattujen kanssa, osaa EMDR:ää tai muita tekniikoita ja on traumaosaamista. Mikä tahansa psyk sh ratkaisukeakeisine terapioineen ei käy.
Itseäni auttoi seks.väkivaltaan erikoistunut kriisiterapeutti.
Joo pitäisi ehkä vielä kokeilla. Se mun terapeutti oli sairaanhoitajataustainen, mutta kyllä ihan virallisen psykoterapeuttikoulutuksen (Itä-Suomen yliopisto muistaakseni) käynyt ja Valviran sivuilta psykoterapeuttina löytyvä henkilö, ei siis mikään pikakurssitettu ratkaisukeskeinen. Mutta tuntui että hänellä ei ollut oikein keinoja tuohon ongelmaan, että terapoitavalla ei ole yhteyttä omiin tunteisiinsa eikä niitä tule, vaikka niistä asioista kuinka puhuisi. Hän oli kauhean mukavan ja empaattisen oloinen ihminen, ja uskon että olisi ollut hyvä myötä
Joo siis, EI psyk sh taustaista psykoterapeuttia, joita on paljon. Ja vain sellainen, joka oikeasti työskentelee seksuaaliväkivallan kansssa kokeneesti ja ymmärtää ihan aidosti traumatisoitumisen ja sen hoitamisen. Niitä on tosi vähän sopivia. Omani löytämiseen meni yli vuosi. Omakustanteisena tietysti löytää tyyliin per heti.
Ne tunteet eivät synny pelkästään sillä, että sinä puhut ja joku lempeästi kuuntelee. Se voi jopa luuduttaa traumaa edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään apua, terapeutti oli huono. Puhui ja palpatti koko istunnon ajan niin etten olisi jaksanut kuunnella. Väliin kysyi minulta napakkoja kysymyksiä, jotka tuntuivat ihan liian tungettelevilta. Sitten niitä kysymyksiä toistettiin useaan kertaan, jos vaikka vastasin "joo" hän oli silleen "ihan tosiaan", niin että jouduin monta kertaa vahvistamaan sanomani.
Hän oli myös ohjaileva ja sanoi, että minun pitää erota miesystävästäni ja mennä toimeentulotuen varaan. Hän uteli varmaan 10x pankkitilini saldoa ja kyseli myös läheisteni taloudellisesta tilanteesta.
En voi tarpeeksi painottaa tutustumista! Sekä kemia että osaaminen. Meni useita ehdokkaita, joiden kanssa tuli seinä vastaan ennen kuin löysin sopivan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ne asiat puhumalla parane, vaan tekemällä.
Tällaiset kommentit ovat niin naurettavia. :D
Ihan siitä syystä, että joku toinen elää niin kapeakatseisessa maailmankuvassaan, että kokee sen ainoaksi absoluuttiseksi totuudeksi.
Aloittaja
Terapia on pohjimmiltaan huijausta.
naisten terapia vastaa miesten maksullisissa käyntiä. Kehutaan toista mahtavaksi maksua vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään apua, terapeutti oli huono. Puhui ja palpatti koko istunnon ajan niin etten olisi jaksanut kuunnella. Väliin kysyi minulta napakkoja kysymyksiä, jotka tuntuivat ihan liian tungettelevilta. Sitten niitä kysymyksiä toistettiin useaan kertaan, jos vaikka vastasin "joo" hän oli silleen "ihan tosiaan", niin että jouduin monta kertaa vahvistamaan sanomani.
Hän oli myös ohjaileva ja sanoi, että minun pitää erota miesystävästäni ja mennä toimeentulotuen varaan. Hän uteli varmaan 10x pankkitilini saldoa ja kyseli myös läheisteni taloudellisesta tilanteesta.
Ihan asiatonta. Tuollainen kannattaa lopettaa.
Terapia on pohjimmiltaan huijausta.