Kävin tänään vauvan kanssa muskarissa

Vierailija kirjoitti:

Ap  kirjoitustyylistäsi heijastuu angstisuus. Ja tuo kommentti, että mies lupasi opettaa taitoja, joilla puolustaa itseään....

Lopeta analysointi. Käy ryhmässä useamman kerran, tulet kyllä huomatuksi jossain vaiheessa. Hymyile ja ole sopivassa määrin avoin.

Jos sinulla on vain yksi ystävä niin se hieman kyllä kertoo haasteista ystävystyä.

Noinko sanot yksinäisille joilla ei ole edes sitä yhtäkään ystävää?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap sun täytyy nyt kasvattaa selkäranka ja päästävä asioiden yläpuolelle lapsesi takia. Älä kaada tai leimaa lastasi omien kokemuksien tai epävarmuuksien takia. Olen aina kokenut ulkopuolisuutta ja jäänyt vähän syrjään, mutta lapsistani on tullut reippaita ja ulospäin suuntautuneita sekä sujahtavat joukkoon kuin kala vedessä. Vain sinä esimerkillä ja asenteellasi voit siihen vaikuttaa, vaikka tulisikin vastoinkäymisiä ja pettymyksiä vastaan. Sinun kokemuksesi eivät ole lapsesi kokemus, joten hän ei niistä voi kärsiä. Ja sanon, että pitkälle kouluikään myös nämä äiti kaverit ohjailevat lapsiaan leikkimään keskenään kunnes koulussa sitten jälkikasvu hakeutuu itselleen sopivaan seuraan.&nbs

 

Kiitos! Psykoterapiaan ei kuitenkaan ole varaa. Jos olisi niin laittaisin ne rahat ennemmin sijoituksiin poikimaan lisää rahaa itselleni kuin antaisin jollekin puoskarille rikastuttamaan tämän lompakkoa.

Olen kuitenkin huomannut, että olen hyvin täynnä vihaa ja katkeruutta tällä hetkellä ja kaikkea on tullut pintaan sen jälkeen kun yli vuosi sitten lopetin kaikkien päihteiden käytön kokonaan. 

Eli on noita ajatusvinoumia ja vääristymiä. Lähinnä on pelkoja lapsenkin suhteen. Olen nyt jo psykologilla, mutta nykyään kaikki kirjataan Omakantaan niin tuntuu siltä etten uskalla puhua juuri niistä asioista joista pitäisi puhua. Siksi varmaan kirjoitan tännekin niin naurettavaa kuin se tavallaan onkin. 

Suurin pelkoni on, että lapseni joutuu kiusatuksi. Sitten kuitenkin saatan itse tulla pahimmaksi lapsen kiusaajaksi. Olen saanut jo kotona raivokohtauksia ja haluaisin kitkeä ne pois. Olen yleensä päässyt pahimmasta raivosta hikiliikunnalla, mutta olen ollut viime aikoina kipeä niin en ole päässyt liikkumaankaan. Sitten tulee esiin tätä vainoharhaisuutta muita ihmisiä kohtaan.

Jos tämä oli yrityksesi ystävälliseen tai neutraaliin vastaukseen, niin ymmärrän kyllä, ettei ystävystyminen ole helppoa. 

 

Valviran hyväksymä psykoterapeutti ei ole puoskari. Ei ole kovin ystävällistä myöskään kutsua puoskariksi ammattilaista, jolta edellinen kirjoittaja kertoo saaneensa avun 💁🏼

Toivottavasti mietit uudelleen, vaikka lapsesikin kautta, olisiko hyödyllistä, että saisit voimakkaat negatiiviset tunteesi prosessoitua. Kuvauksesi kuulostavat aika hurjilta, jos kotonakin on raivokohtauksia. Tunteiden käsittely on lopulta voimakas positiivinen työkalu, mutta sinulla vaikuttaa nyt olevan niiden kanssa raskasta yksin. 

 

P.S. Oma terapeuttini kertoi, että kirjaa Kantaan vain aivan minimivaatimuksen verran hyvin neutraalisti. Asian voi käydä läpi hoitosuhteen alussa tai toki missä vaiheessa vain. 

Alkaa varmaan ap:lle valjeta näistä kommenteista syyt tilanteeseen. Aika harva on perusempaattinen, omaan napaan tuijottelu on yleistä, jos tulee pientäkin kritiikkiä, vika etsitään kritiikin esittäjästä. Mieti, haluaisitko oikeasti tällaiseen seuraan.

Neuvolat nyt rutiininomaisesti neuvoo hakeutumaan toisten äitien seuraan, että saa jutella muitten aikuisten kanssa. Neuvolaihmiset ei tunne tilannetta.

Suomalaiset on geeniperimältään juroja. Joustava, toiset huomioiva käytös puuttuu monelta.

Tämän huomasin myös muskarissa, kun sinne tuli pari ulkomaalaistaustaista äitiä lapsineen. He tervehtivät kaikkia kohteliaasti ja juttelivat iloisesti. Toinen äideistä oli ammattimuusikko, viulisti. Kävin myöhemmin konsertissa, jossa hän esiintyi. He ihmettelivät muiden äitien nyrpeyttä. Sanoin, että maan tapa.

Ai niin, en ole koskaan ollut kiusattu, en koulussa enkä töissä. Ihmiset ovat erilaisia, eikä kaikkien seura kiinnosta minuakaan. Kaikenlaisen nyreyden sivuutan huonona käytöksenä.

Vierailija kirjoitti:

Minä voin samaistua ap,n kokemuksiin. Olin koko nuoruuteni kiusattu, myös ensimmäisellä työpaikallani. Tulin myös petetyksi ja koin kaikkea muutakin paskaa. Kävin myös muskareissa ja kerhoissa, kavereita niistä ei jäänyt. Hyvänpäivän tuttuja korkeintaan- olin aina ulkopuolinen.

Lasten päiväkoti-iässä aloin opiskella uutta alaa päästäkseni eroon surkeasta työstäni. Tuon jälkeen myimme asunnon ja muutimme muualle. Muuton yhteydessä ajattelin, että mitä väliä- ei minua täällä kukaan kaipaa joten aivan sama missä asun tai olen. Perhe on sentään pysynyt.

Opiskelin lisää ja lasten kasvettua aloin harrastaa- lopulta sain harrastusten myötä kavereitakin vaikka alkuun en edes jutellut siellä kenellekään, miksi vaivautua ajattelin...

Ajattelen, että muutuin ihmisten silmissä kiinnostavaksi kun en enää välittänyt heistä. Olin oma itseni ja ajattelin että ottakaa tai jättäkää mutta en teeskentele ystävällistä

Musta tuntuu, että puheet ystävällisyyden korostamisesta ovat paskaa ja pitäisi ennemmin olla autenttinen. Mullakin oli joskus paljon kavereita, "ystäviä" ja tuttuja kunnes jokin vain hajosi kasaan ja ns. ystävät hylkäsivät siinä rytäkässä.

Taisi olla nuo pieleen menneet juhlat se joka sysäsi homman alamäkeen. Sen kumuloituneen huonon prosessin jälkeen ystävystyminen on vaikeutunut. Nykyään en edes halua itselleni enää älyttömästi kavereita, mutta lapsen takia ei voi mennä asumaan luolaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko kehonkieleltäsi avoin ja iloineni? Katsotko laululeikkien lomassa muita iloisena silmiin, rintamasuunta esillä muihin päin? Tai jutteletko muille ensin? Monesti huonoja kokemuksia kerännyt on tiedostamattaan torjuva, minkä muut tulkitsevat niin, ettei hän halua tulla häirityksi vaan pysytellä harrastuksessakin omissa oloissaan.

 

Tämän ehdottomasti täytyisi lukea kaikkien kerhotilojen seinällä. Käyttäytymismallit mammakerhoon, jotta tulet hyväksytyksi. Elekieleen tulee todellakin kiinnittää huomiota, olet arvioitavana, mikäli et vastaa tuossa kuvattua, niin ohjeet löytyy tuosta.

 

Ei vain mammakerhossa, vaan missä tahansa sosiaalisissa tilanteissa. Turha itkeä, että jatkuvasti tulee torjutuksi, jos on itse kaikkein torjuvin. Kenelläkään yksityishenkilöllä ei ole velvollisuutta lukea nurkassa mököttävän mörököllin ajatuksia ja tuppautua väkisin seuraan lämmittelemään ystävyyden alkua. 

Vierailija kirjoitti:

Ap  kirjoitustyylistäsi heijastuu angstisuus. Ja tuo kommentti, että mies lupasi opettaa taitoja, joilla puolustaa itseään....

Lopeta analysointi. Käy ryhmässä useamman kerran, tulet kyllä huomatuksi jossain vaiheessa. Hymyile ja ole sopivassa määrin avoin.

Jos sinulla on vain yksi ystävä niin se hieman kyllä kertoo haasteista ystävystyä.

Mitähän sinäkin tiedät ystävyydestä? Ihan oikeasti. Mikä on sopiva määrä ystäville? 

Terapiaa on jo suositeltu. Uskoisin että siitä olisi hyötyä tunteiden käsittelyssä. Ja joo. En väitä ettei tilanne olisi tällainen kuin kuvaat, mutta pieni vivahde ero oman kokemuksen ja todellisuuden välissä on ihan mahdollinen.  Nuo sosiaaliset paineet ja äitipiirien henki on varmaan ihan todellisia asioita. Mutta niiden arvottaminen ja suhteuttaminen oikeaan kokoonsa olisi ehkä helpompaa jos juttelisit ammattilaisen kanssa. 

Eli summa summarum. Ikävää käytöstä on, ja se on ihan todellista. Mutta onko sen pakko vaikuttaa sinun elämääsi on eri asia. Omasta mielestäni ei. Ihmiset tuijottaa loppupeleissä lähinnä omaa napaansa, eikä siten kerkeä juuri toisia tuijotella. 

Oma kokemukseni vanhenpainvapaalla olevana iskänä oli sinänsä tallaisesta vapauttava. Minun ei varmasti edes oletettu koittavan verkostoitua näiden äitipiiriläisten kanssa. Nehän olisivat ahdistuneet siitä. Ja no... Muut vauvaiskät ymmärsivät, että nää vauvapiiri tuttavuudet on lähinnä heippatasoa. Ja niistä on turha enempää paineita ottaa. Vanhat kamut on asia erikseen... Niiden kanssa vietetään lähinnä lapsivapaata aikaa sillloin tällöin. Lapsiperhetutut menee lapsien ehdoilla. Eli lapset leikkii keskenään. Aikuiset voi sitten puhua vaikka säästä. 

Miksi ette ole kotona. Laulaisit ja kuuntelisitte musiikkia. 

Kyllä tuo vittuilu ja :D :D -merkit viittaavat niin viehättävään henkilöön, että ihme jos ei ystäviä tulvi ovista ja ikkunoista. Kyllä ovat kaikki muut järjestään perseestä, sovitaan niin.

Ap, ymmärrän sinua Täysin.

Minulla on yksi ainoa ystävyyssuhde, joka on kestänyt jo yli 20 vuotta. Tämä on lukioajalta. Kaikki ne harrastukset, kerhot, opiskelut, työpaikat jne. Mistään en ole löytänyt ystävää. Ehkä olen sitten jotenkin neuroepätyypillinen enkä ymmärrä. Olen - omasta mielestäni - aivan tavallinen, kaikille ystävällinen, en nyt ehkä kaikkein suulain mutta osaan kyllä small talkia. Lasten ollessa pieniä, löysin pari äitikaveria. Käytiin yhdessä leikkipuistossa kun lapset viihtyivät ja pitivät toistensa seurasta. Sitten yhtäkkiä ilman mitään selitystä toinen äiti blokkasi. Viestit eivät menneet perille enkä ole sen koommin nähnyt enkä kuullut heistä.

Terapeutteja on laidasta laitaan. Ei kaikkeen löydy vastausta terapiasta. Joskus maalaisjärki on paras apu.

Laaja ystäväpiiri ei välttämättä kerro mitään ystävyyden laadusta. Moni roikkuu muodon vuoksi seurassa ja esittää siellä sopivaa roolia. Oikeastaan kyse ei ole ystävyydestä,vaan tuttavuudesta. Ystävyys on kahdenkeskinen asia ja vaatii kehittyäkseen aikaa ja samanlaisia arvoja. Kannattaa harkita, millaisten ihmisten kanssa haluaa kaveerata.

Mulla on ollut täysin sama kokemus lähes joka paikassa. Niin äitinä kuin ihmisenä. Erityisesti nyt äitinä kerhoissa ja muskareissa. Et siis ole yksin ap.

Olen monesti miettinyt mikä mussa on vikana. Onko mussa joku väärä energia, näytänkö vääränlaiselta, käyttäydynkö väärin. Olenko liian ressukka ja hiljainen, vai liian itsevarman oloinen  ja puhelias. 

Mua helpotti kovasti kun tajusin ja päätin, että minä olen sellainen kuin olen, he ovat sellaisia kuin ovat, enkä tarvitse näitä sisäänpäinlämpiäviä ihmisiä lopulta mihinkään. He vain satunnaisesti sivuavat tietä jota kuljen. Eikä se että he jättävät tervehtimättä ole mun torjuntaa tai hylkäämistä. Minä tervehdin, riittävän kovaan ääneen ja se on heidän nolouttaan jos eivät edes kohteliaisuussääntöjä osaa.

En ole muutenkaan mikään perusmammatyyppi, puistoissa ja hiekkalaatikoilla istuskelu ja vieraitten kanssa jutustelu on mulle enemmän kiusallista kuin voimaa antavaa. Silti teen sitä lapseni vuoksi. Mutta ei mulla ole tarvetta bondata heidän kanssaan tai kerätä ympärilleni jotakin mammahaaremia. Tuo äitiystävä-tuputus on muutenkin ihan käsittämätön harhakuva jota ympäristö pakottaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ette ole kotona. Laulaisit ja kuuntelisitte musiikkia. 

Vierailija kirjoitti:

Ap oletko siinä kylässä missä asut tai mikä paikka se nyt onkaan, ennestään tuttu jonain tietynlaisena? Oletteko tavallinen perhe? Onko teistä jo joku ennakkoasenne? Jos kukaan ei halua sinua äitikaverikseen? Eikä siihen kerhoon? 

Vaikutat jotenkin piikikkäältä. 

Ehkä ne muut tietää ap:n päihdetaustasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko kehonkieleltäsi avoin ja iloineni? Katsotko laululeikkien lomassa muita iloisena silmiin, rintamasuunta esillä muihin päin? Tai jutteletko muille ensin? Monesti huonoja kokemuksia kerännyt on tiedostamattaan torjuva, minkä muut tulkitsevat niin, ettei hän halua tulla häirityksi vaan pysytellä harrastuksessakin omissa oloissaan.

 

Tämän ehdottomasti täytyisi lukea kaikkien kerhotilojen seinällä. Käyttäytymismallit mammakerhoon, jotta tulet hyväksytyksi. Elekieleen tulee todellakin kiinnittää huomiota, olet arvioitavana, mikäli et vastaa tuossa kuvattua, niin ohjeet löytyy tuosta.

 

Ei vain mammakerhossa, vaan missä tahansa sosiaalisissa tilanteissa. Turha itkeä, että jatkuvasti tulee torjutuksi, jos on itse kaikkein torjuvin. Kenelläkään yksityishenkilöllä ei ole velvo

Lisätäänpä listaasi siis lisäksi velvollisuudet ja mihin niitä ei tarvita. Luulisi mörököllien painuvan sinne luolaansa pois, kunnon ihmisten seurasta tai ainakin mammakerhoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikea ymmärtää tuota muskari- ja vauvakerhopakotusta ja varsinkin sitä, että kun niihin ei mene, sitä hämmästellään ja tulee väkisinkin olo, pidetäänkö nyt huonona äitinä. Olet aika rohkea ap, kun olet mennyt noihin, mulla on vähän samankuuloinen tausta ja yksinäisyyttä ja huonoon seuraan ripustautumista, mutta mihinkään vauva kerhoon en ole uskaltanut. Ajatus että siellä istutaan ringissä kun vauvat hakkaa kapuloita, lauleskellaan, kilpaillaan siitä kenen lapsi nukkuu parhaiten, syö parhaiten, ryömii ekana, kerrataan omaa synnytystä yksityiskohtaisesti, vertaillaan lapsia, vaunuja, vaatteita, imetystä ja mitä kaikkea on vähän ällöttävä. Ja tuo ulkopuoliseksi jääminen, muut joko tuntee toisensa entuudestaan tai ovat vain sosiaalisempia ja muuten miellyttävämpiä.

Sukulaiset, kaveri, neuvolan hoitajat, päiväkodin hoitaja on ihmetelleet miksei lapset ole käyneet kerhoissa, vähän ujomman lapsen kohdalla asiaa suositeltiin kun oli

Tämä saattaa olla kaltaisellesi kaikkitietävälle yllätys, mutta muskarissa ei vertailla synnytyskokemuksia, kilpailla konttaamisnopeudessa tai kehuskella syömisillä. Ne vauvamuskarit on vauvoja varten, siellä on pieni hauska lauluhetki, jolloin äitejä kannustetaan olemaan 100% lapsensa kanssa, jättämään puhelin pois ja nauttimaan vuorovaikutuksesta.

Ei siellä kilpaile kuin kaltaisesi superepävarmat äidit, joille toinen ihminen on aina vihollinen.

Kyseessä ei ole mammakerho, kyseessä on vauvamuskari. Kannattaisi ehkä vihdoin ajatella niin, että sinä et ole maailman keskipiste. Voisit aloittaa vaikka siitä, että suomen kielessä termi vanhemmalle on äiti eikä mamma. Isät ovat isiä eikä pappoja. Kun jo sanoilla halveksit, niin miten sinua kukaan edes haluaisi pitää tasaveroisena ihmisenä, miten kukaan haluaisi olla kuuntelijasi ja miten kukaan haluaisi olla lapsesi kaveri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei AP,

En minäkään vauvamuskarista kavereita löytänyt. Olen myös taustaltani koulukiusattu, ja nuorena aikuisena minulla ei ollut juurikaan ystäviä. 

Kuitenkin lasten vauva-ajan jälkeen, aikuisiällä olen onnistunut tutustumaan uusiin ihmisiin ja saamaan ystävyyssuhteita. Osa lasten kautta, osa työn kautta, osa samojen harrastusten tai/ja muuten yhteisen toiminnan kautta.

Olen kyllä joutunut tekemään töitä sen kanssa, että koen itseni yhtä hyväksi kuin muut, ja että jos avaan suuni, kukaan todennäköisesti ei ala v.ttuuilla tai nauraa.

Näiden asioiden oivaltamisen jälkeen olen myös löytänyt itsetuntoni ja itseni, ja uskaltanut tarttua moneen arkiseen, silti hienoon, tilaisuuteen. Olen myös todennut, että jonkun toisen ajatukset minusta eivät lopultakaan määrittele minua, ja että maailmaan mahtuu myös ihmisiä joista minä en niin välitä.

Olisiko ylipäätään joku toinen toimintamalli teille mukavampi juttu, jos tuntuu että sellainen pitää olla?

Eikä nuo vauva-ajan kerhot mitenkään pakollisia ole, ylipäätään.

Muistan kyllä että ensimmäisen lapsen kanssa mulla oli joku vähän pakonomainenkin (en sano että se on sitä sinulla) ajatus siitä, että pitää sitä ja pitää tätä. En oikein tiedä, mistä tämä ajatus minulle tuli. Myöhemmin se kuitenkin on muuttunut, ja koen, että nuoremmat lapset ovat ehtineet tavata toisia lapsia ja sosiaalistua vähän myöhemmin, vaikka ei heidän kanssa käytykään muskarissa.

Jäin miettimään noita naisena olemisen oletuksia ja odotuksia. Itse olen miettinyt, onko todellisuudessa ihmisillä kovin jäykkää muottia asioille vai onko niin, että jos ympärillä toimitaan paljolti tavalla x, itsekin kokee että oletus omaan toimintaan on myös se sama. 

Lisätäänpä listaasi siis lisäksi velvollisuudet ja mihin niitä ei tarvita. Luulisi mörököllien painuvan sinne luolaansa pois, kunnon ihmisten seurasta tai ainakin mammakerhoista. 

Kuka on sanonut, että pitäisi pysyä poissa? Saa osallistua ja olla paikalla hiljaa ja sulkeutuneena simpukkana. Itsekin tykkään pysytellä sillä tavoin sivussa ja osallistua vain harrastukseen. Mutta samalla ei voi syyttää muita siitä, etteivät kisko mukaan porukkaan ja sosialisoi väkisin. Esim. minulle se olisi painajainen, ja jättäisin sen jälkeen menemättä.

Sitä yleensä saat mitä itse ilmaiset.

Ymmärrän sua Ap aivan täysin. Mä olen 43 vuotta ja olin kiusattu koko peruskoulun. Tytöt eivät ottaneet leikkeihin, ylenkatsottiin ja jätettiin huomiotta. Kelpasin kaveriksi vain jos ei ollut muita vaihtoehtoja. Minulla on kaksi lasta joidenka kanssa kävin tapahtumissa tai kokoontumisissa. Kukaan ei mua tervehtinyt näissä jutuissa, eikä kukaan koittanut tulla edes juttusille tai tutustumaan. Itse aina iloisesti moikkaan mutta siihen ei kukaan vastaa. Katsovat vain pitkään ja ovat kuin ei huomaisi. Koulun myyjäisissä esimerkiksi poikani luokkatovereiden äidit tietävät että lapsemme ovat samalla luokalla mutta silti täytyy kohdella kuin spitaalista. Ei tervehdystä ei mitään. Musta tuntuu todella pahalta ja turhautuneelta. Ihan kuin olisin taas se murrosikäinen hyljeksitty tyttö. Joo, osa sanoisi että älä välitä siitä mutta ei se ole niin helppoa. 

Kamalan raskaasti otatte muskaritkin! Lasten ehdoilla siellä ollaan, yleensä hyvän , koulutetun vetäjän johdolla. En ole koskaan edes noteerannut vanhempia.