Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaako kuolema teitä?
Kommentit (46)
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt niin hirveästi. Nopea ajankulu ahdistaa. Menee niin paljon aikaa hukkaan kaikkeen ja mitä jos herään joku päivä, olen viisikymmentä ja viimeiset kymmenen vuotta tuntuu kolmelta kuukaudelta, enkä ole saanut tehtyä mitä halusin. (Tiedän että 50 jälkeen on elämää, se oli esimerkki) Luulen että kuollessa harmittaa, että elämä on mennyt liian nopeasti eikä ole saanut aikaan tarpeeksi eikä ole ollut tarpeeksi kivaa.
Just tämä. Ja talvet pitkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt niin hirveästi. Nopea ajankulu ahdistaa. Menee niin paljon aikaa hukkaan kaikkeen ja mitä jos herään joku päivä, olen viisikymmentä ja viimeiset kymmenen vuotta tuntuu kolmelta kuukaudelta, enkä ole saanut tehtyä mitä halusin. (Tiedän että 50 jälkeen on elämää, se oli esimerkki) Luulen että kuollessa harmittaa, että elämä on mennyt liian nopeasti eikä ole saanut aikaan tarpeeksi eikä ole ollut tarpeeksi kivaa.
Elämä tapahtuu sillä välin kun mietimme poissaolevina muita asioita. Olemme läsnä tai emme ole ja aina kun huomaamme että emme olleet läsnä, olemme läsnä. Läsnäolon taitoa kannattaa harjoittaa aina kun muistaa.
Ei mua ahdista. Välillä toivonkin kuolemaa. Luulen kuitenkin, että jos nyt joutuisin tilanteeseen, jossa tajuaisin kohta kuolevani, varmasti haluaisin elää. Olen tässä ollut paljon hautajaisissa työn puolesta. Olen hautajaispuheita kuunnellessani miettinyt, mitähän musta mahdetaan sanoa sitten, kun mun vuoro on. Mutta ei se mitenkään ahdista. Toivoisin vain, että pappi mainitsisi huumorintajuni.
Ei, mutta olenkin ateisti. Kaiken loppuminen on lohdullinen ajatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sittenhän tuon näkee. Turha hötkyillä.
Kuoleminen ei ahdista, mutta ajatus siitä, että sisältääkö kuolemani kipua tai kärsimystä, sairastanko pitkään ja kivuliaasti, menenkö huonoon kuntoon ja ovatko loppuhetkeni pelkkää kitumista. Sellainen pelottaa. Tai muistisairastun ja huutelen hirveitä törkeyksiä tai loukkaan läheisiäni.
Harmittaa myös läheisten luota lähteminen ja se suru, jota kuolemani mahdollisesti muille aiheuttaa.
Toisaalta kun ei tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, niin voihan se aikamoinen seikkailu ja uuden alku. Liitytään osaksi universumia, synnytään uudelleen tai soitetaan harppua pilven reunalla. Tai sitten se vain valot pois ja adjö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ja sen pitääkin ahdistaa.
Miten niin pitää?
Jos se ei ahdistaisi, ihmiset tekisivät itsemurhia paljon enemmän ja keveämmin perustein kuin tekevät. Minun lapseni on tehnyt itsemurhan, ja minä itse olen sairastunut parantumattomaan syöpään, joten totta kai minua ahdistaa.
Valitse Jeesus, niin oma kuolemasi on viimeinen asia, mikä ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ja sen pitääkin ahdistaa.
Miten pakenet luurankoasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, ja sen pitääkin ahdistaa.
Miten niin pitää?
Jos se ei ahdistaisi, ihmiset tekisivät itsemurhia paljon enemmän ja keveämmin perustein kuin tekevät. Minun lapseni on tehnyt itsemurhan, ja minä itse olen sairastunut parantumattomaan syöpään, joten totta kai minua ahdistaa.
Se, ettei kuolema ajatuksena ahdista, ei vielä tarkoita sitä, että haluaisi tai pystyisi tekemään itsemurhan. Siihen, ettei kuolema ahdista, voi liittyä myös erittäin vahva elämänhalu. Olen pahoillani lapsesi kuolemasta ja sairaudestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katsoin just äsken kolmiosaisen dokkarin lasten saattohoidosta. Elämä on.
Eikä ahdistanut yhtään? Vaikka kyseessä olisi oma lapsesi? Kova jätkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt niin hirveästi. Nopea ajankulu ahdistaa. Menee niin paljon aikaa hukkaan kaikkeen ja mitä jos herään joku päivä, olen viisikymmentä ja viimeiset kymmenen vuotta tuntuu kolmelta kuukaudelta, enkä ole saanut tehtyä mitä halusin. (Tiedän että 50 jälkeen on elämää, se oli esimerkki) Luulen että kuollessa harmittaa, että elämä on mennyt liian nopeasti eikä ole saanut aikaan tarpeeksi eikä ole ollut tarpeeksi kivaa.
Sen takia pitää elää koko ajan sata lasissa, eikä "sitten kun"-elämää. Elää hetkessä ja toteuttaa unelmiaan mielummin tänään kuin huomenna. Minulla meni 40 vuotta ymmärtää tuo, mutta viimeisen 10 vuoden aikana olen kirinyt aika hyvin. Olen aloittanut uusia harrastuksia, matkustellut, kokeillut rajojani ja tuntuu, että elämänlaatuni on kohentunut merkittävästi.
Vierailija kirjoitti:
Ei ahdista; taivas on todellinen kotini. Kiitos Jeesus, että olet Herrani - ei tarvitse pelätä, olet voittanut kuoleman.
Mitä jos ei olekaan mitään. Olet odotellut koko elämäsi turhaan.
Ei enää, ajatus on enemmän helpottava mutta kuoleminen johonkin dramaattiseen sairaskohtaukseen yhtäkkiä ei hirveästi kiinnostele. Tavallaan olisi helppo lähtö, mutta joo.
Ihana kun voi elellä luurankona onnellisena vailla huolia. Tai tuhkana ikuisuuden.
Toivottavasti ei muumiona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ahdista; taivas on todellinen kotini. Kiitos Jeesus, että olet Herrani - ei tarvitse pelätä, olet voittanut kuoleman.
Mitä jos ei olekaan mitään. Olet odotellut koko elämäsi turhaan.
Kenellekäänhän se ei tule ikinä selviämään, kun ihminen on kuollut eikä enää kokemassa mitään.
Vierailija kirjoitti:
Ei nyt niin hirveästi. Nopea ajankulu ahdistaa. Menee niin paljon aikaa hukkaan kaikkeen ja mitä jos herään joku päivä, olen viisikymmentä ja viimeiset kymmenen vuotta tuntuu kolmelta kuukaudelta, enkä ole saanut tehtyä mitä halusin. (Tiedän että 50 jälkeen on elämää, se oli esimerkki) Luulen että kuollessa harmittaa, että elämä on mennyt liian nopeasti eikä ole saanut aikaan tarpeeksi eikä ole ollut tarpeeksi kivaa.
Tälle on jokin ihan tieteellinen selityskin, miksi aika tuntuu ikääntyessä aina vain menevän nopeammin. Aivot menettävät muovautumiskykyään eikä muisti toimi enää niin hyvin kuin nuorempana. Aivoihin ei jää yhtä paljon muistoja asioista, joita tapahtuu.
Ei ahdista. Kun on kuollut niin on kuollut. Piste.