Miten auttaa lasta kaveriongelmissa?

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia haluat yleensä tähän puuttua, tuo on ihan normaalia lasten sosiaalista elämää. Onko lapsi siis pyytänyt apua? 

 

Lapsi tulee usein itkien koulusta, kun hän on taas muille pelkkää ilmaa kun hengataan sen toisen kaverin kanssa. On ihan ok että on useampia eri kavereita, mutta mielestäni ei voi alkaa syrjiä muita kun on parempaa seuraa. Ap

Siis tapahtuuko tuo syrjiminen koulussa vai koulupäivän jälkeen? Tarkoitan, että koulussako kaikki muut kaverit ovat "sen toisen" kanssa ja lapsesi on yksin? Vai muut kaverit sopivat koulupäivän aikana, että koulun jälkeen ovat "sen toisen" kanssa? Jos lapsesi on koulussa usein kaikki välitunnit yksin, niin lapsen iästä ripppuen juttelisin asiasta opettajan kanssa. Koulupäivän ulkopuolella tapahtuviin asioihin opettaja ei voi oikein vaikutta

Koulussa siis, lapsi jätetään täysin yksin, käsketään hänen mennä muualle tai ei puhuta hänelle mitään. Omassa lapsuudessa oli myös paras kaveri, mutta siitä huolimatta osasimme koulussa olla myös porukalla ja ketään ei jätetty yksin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis mikä tuossa muka on väärin? Varsinkin tytöillä maailman tavallisinta, ettei olla millään porukalla vaan on se paras kaveri joka voi vaihtua jne. Ei siinä ole mitään väärää, se on ihan tavallista ja ok. Pikemminkin pitäisi oppia resilienssiä niin, ettei ota kauheasti itseensä siitä, että välillä on pois jonkun kaverin "suosiosta", kun sillä on kuherruskausi jonkun muun kaverin kanssa. Tuollaista se on ollut maailman sivu eikä siitä ole kukaan varmasti ihmeemmin traumatisoitunut. Ainakaan, ellei vanhemmat ala tehdä siitä jotain suurta ongelmaa.

Luulenpa, että tytöt ja naiset menestyisivät esimerkiksi työelämässä merkittävästi paremmin, jos oppisivat pois tästä ikiaikaisesta taidosta. Ja kyllä moni on ihan oikeasti traumatisoitunutkin siitä, että on joutunut kouluaikansa joka päivä pelkäämään, tuleeko tänään hyväksytyksi vai ei.

Voi kunpa vanhemmat ennemmin osaisivat opettaa eroon siitä riippuvaisuudesta toisten hyväksynnästä, kuin että yritetään väkisin järjestellä niin että tulisi hyväksytyksi edes jonnekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata pakottaa porukoihin tai ryhmiin, saa olla paras kaveri tai parhaat kaverit. Kaikki eivät sovi samaan kaveriporukkaan, muistakaa se järkevä realismi näissäkin. Pakotettaessa saattaa tulla enemmän ongelmia ja pahaa mieltä sekä pahoja tilanteitakin. 

Kyllä minun mielestäni jotain saa ja pitää tehdä, jos yksi lapsi on aina se, joka kelpaa kaveriksi vain kun bestis on sairaana.

 

Ei, tälle ei pidä eikä voi tehdä mitään. Mitään hyvää ei siitä seuraa, jos aikuiset yrittää pakottaa sellaisia lapsia olemaan toistensa kanssa, jotka mieluummin olisivat jonkun muun kanssa. Itse ajattelisin tuosta, että olisin iloinen, että kelpaa kaveriksi edes välillä. Itse en kelvannut koskaan, koska olin vähän erilainen tyttö, tietokone- ja scifinörtti joka olin kiinnostunut enemmän koneista

Kovasti korostat omaa erityisyyttäsi ja riippumattomuuttasi. Varmasti oletkin vahva ja hieno ihminen. Oletkohan kuitenkaan oikea henkilö kertomaan, ettei kukaan muukaan, lapsi varsinkaan, saisi toivoa vaikkapa kouluun sellaista ympäristöä, jossa tulisi hyväksytyksi ja nähdyksi omana itsenään joka aamu, eikä vain silloin kun joku muu on sairaana.

Elämässä tulee pettymyksiä. Hyvä sen pikkuvanhan pomottajankin oppia ajoissa. 

Vierailija kirjoitti:

Miten aloittajan lapsi kokee tämän, eli mikä tarkaalleen ottaen on ongelma?

Aikuisen on varmasti todella vaikeaa /mahdotonta määritellä miten suhteet jossakin porukassa menee. Jos siinä on jotain mikä on haitallista lapselle, varmaan kannattaa koittaa löytää parempia kaverisuhteita harrastuksesta tai ylipäänsä sen omalta kannalta toimimattoman porukan ulkopuolelta.. 

Tässäkin vastuutetaan lasta itseään. Ei sieltä harrastuksesta ole yhtään sen helpompaa löytää ystäviä. Koulussa ollaan enemmän tekemisissä toistensa kanssa, ja siellä tapahtuu suurin osa lasten ja nuorten ystävyyssuhteista. Siellä kommunikaatio on päivittäistä ja elämä on aika kurjaa, jos siellä ei ole yhtään ystävää. 

Jos koulussa yksi lapsi jää yksin, vastuu kuuluu kaikille aikuisille. Myös niiden muiden lasten vanhemmille.

"Koulussa siis, lapsi jätetään täysin yksin, käsketään hänen mennä muualle tai ei puhuta hänelle mitään. Omassa lapsuudessa oli myös paras kaveri, mutta siitä huolimatta osasimme koulussa olla myös porukalla ja ketään ei jätetty yksin. Ap"

Sulla on käynyt tuuri. Suurimman osan elämä ei noin auvoista ole. Kyllä mä muistan ainakin, miten oli suorastaan kieroja pelejä nuo kaveruushommat. Sen lisäksi että parhaat kaverit vaihtui, usein siitä äsken parhaasta kaverista tuli melkein kuin vihollinen, josta puhuttiin (usein valheellista) pahaa jne. Kunnes taas sitten tuuli kääntyi ja kaveri kyllästyi uuteen "ihastukseensa" ja palasi taas takaisin.

Mä itse olin tuollaisessa rumbassa koko kouluikäni. Mulla oli yksi hyvä kaveri, paitsi että kun luokalle tuli uusi tyttö, niin tämä mun kaveri alkoi olla vuorotellen kaveri mun ja sen kanssa. Ja tosiaan aina kun oli mun kanssa, haukkui ja "inhosi" sitä toista tyttöä, ja sitten kun oli sen kanssa, mä olin tyhmä ja ällö ja ties mitä. 

Näitä tämmöisiä kuvioita pyörittävät yleensä tietynlaiset lapset, sellaiset ekstrovertit ja suositut, ja jollain tapaa vaistomaisesti vallankäytöstä nauttivat. Tämä mun kaveri oli juuri sellainen, luokan suosikki ja laumaelämän mestari, joka kieroili suosioon mielensä mukaan ja otti ja jätti kavereita päivän fiiliksen mukaan. Ja koska hän oli jotenkin niin viehättävä, me kaikki hänen "varakaverit" aina otettiin hänet uudestaan takaisin kaveriksi ja vieläpä kiitollisena, kun hän hylkäämisen ja pilkkaamisen jälkeen päättikin, että on kyllästynyt nykyiseen bestikseen, ja palaa takaisin. Silti vaikka tiesimme ettei se kestä, että pian hän kyllästyy ja lähtee taas. Näyttää, että ap:n lapsi on kaverustunut tällaisen pyörittäjän kanssa, ja niitä on valitettavasti aika paljon lapsissa.

Vierailija kirjoitti:

Satuttaahan se lasta siinä missä aikuistakin olla aina se kolmas pyörä, varavaihtoehto. Varsinkin siinä tapauksessa, jos lapsella ei ole monia kavereita, ja on esimerkiksi ujon tai herkemmän puoleinen.

Ketään ei kuitenkaan voi pakottaa olemaan kenenkään kaveri.

Vapaa-ajalla ei voi ketään pakottaa olemaan yhdessä. Mutta kyllä koulussa peruskohteliaisuus kuuluu asiaan. Jos yhtä oppilasta kohdellaan kuin ilmaa, täytyy asia ratkaista jotenkin muutenkin kuin että jaa, lasta satuttaa. Vastuu kuuluu opettajalle ja myös muiden lasten vanhemmille. 

Kyllähän tässä ketjussa huokuu perisuomalainen antisosiaalisuus ja kiusauskulttuuri.

Vaikka kuinka länkytetään, että ei kaikki vaan tule toimeen keskenään, niin fakta on se, että toistuvasti ulkopuolelle jääminen ON TUTKITUSTI HAITALLISTA lapsen kehitykselle. Sillä voi olla seuraamuksia jopa pitkälle aikuisuuteen asti, tunne-elämään ja mielenterveyteen. Myös yllättävän pieni lapsi voi surra syvästi yksinäisyyttään, eikä näitä tunteita kannata vähätellä. 

Lasten ryhmissä kehittyy kaikenlaisia klikkejä ja pariskuntia, se on aivan luonnollista. Varhaiskasvattajan tai opettajan tehtävänä on pyrkiä huolehtimaan, että se toistuvasti yksin jäävä tulisi otetuksi mukaan. Ei siis kaataa vastuuta jostain yksinäisestä lapsesta jonkun tietyn lapsen niskaan, vaan tukea tämän leikkiä useampien lasten kanssa. Tällainen sujuu sujuvammin sellaisessa kulttuurissa, jossa lapset leikkivät ja touhuavat ryhmissä parien sijaan. 

Kyllä minun lapsuudessani ainakin vielä opetettiin, että ketään ei jätetä yksin, ja harjoiteltiin asettumista toisen ihmisen asemaan, empatiataitoja. En väitä, että itse lapsena olisin toiminut aina oikein (eikä lapsilta voi tätä odottaakaan), mutta tunsin sentään huonon omantunnon pistoksen, jos olin mukana mahdollistamassa syrjintää. Sekin on parempi kuin tämä nykyajan "ei meidän lumihiutaleen tarvitse tulla kaikkien kanssa juttuun"

Ap:lle sanoisin lohdutukseksi, että eiköhän tuollainen bestiskulttuuri helpota siinä yläasteelle siirryttäessä. Mustasukkaisuus kavereista on ainakin omille lapsille ollut päiväkoti- ja ala-asteiässä vähän väliä päätään nostava ikuisuusongelma, joka on toki tuonut paljon kasvun paikkoja. 

"Kovasti korostat omaa erityisyyttäsi ja riippumattomuuttasi. Varmasti oletkin vahva ja hieno ihminen. Oletkohan kuitenkaan oikea henkilö kertomaan, ettei kukaan muukaan, lapsi varsinkaan, saisi toivoa vaikkapa kouluun sellaista ympäristöä, jossa tulisi hyväksytyksi ja nähdyksi omana itsenään joka aamu, eikä vain silloin kun joku muu on sairaana."

Toivoa aina saa, mutta aina toiveet ei toteudu, ja joskus sen joutuu vaan hyväksymään. Ja se mitä olen halunnut sanoa on, että se ei aina mitenkään pysyvästi traumatisoi, jos esim. vanhempien tuella onnistuu säilyttämään vahvan itsetunnon huolimatta siitä, ettei ehkä ole kavereita tai niitä on vain ajoittain.

Ei ole siis kyse siitä, että lapsi siis olisi harmissaan että on jäänyt "sivuosaan" ja kaveri viettää aikaansa enemmän toisen kanssa. Vaan ihan siitä että lapsen annetaan hyvin selvästi ymmärtää, että hänen seuraansa ei nyt todellakaan kaivata, kun on se toinen kaveri siinä. Ap

Eikö tästä samasta aiheesta ollut jo ketju vuosi tai kaksi sitten?

Vierailija kirjoitti:

Eikö tästä samasta aiheesta ollut jo ketju vuosi tai kaksi sitten?

Tästä aiheesta pitäisi olla ketju joka päivä. Niin tärkeästä asiasta on kysymys.

Onko eroa tyttöjen ja poikien kaverisuhteissa, pojat pystyvät olemaan 3-5 kaveria yhdessä ihan hyvässä hengessä mutta tytöillä on lähes aina yksi bestseller ja helposti jätetään yksi ulkopuolelle. 

Lapset tyttöjä? 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole siis kyse siitä, että lapsi siis olisi harmissaan että on jäänyt "sivuosaan" ja kaveri viettää aikaansa enemmän toisen kanssa. Vaan ihan siitä että lapsen annetaan hyvin selvästi ymmärtää, että hänen seuraansa ei nyt todellakaan kaivata, kun on se toinen kaveri siinä. Ap

Oletko puhunut asiasta opettajan kanssa, ja onko hänellä havaintoja tilanteista?

Vierailija kirjoitti:

"Kovasti korostat omaa erityisyyttäsi ja riippumattomuuttasi. Varmasti oletkin vahva ja hieno ihminen. Oletkohan kuitenkaan oikea henkilö kertomaan, ettei kukaan muukaan, lapsi varsinkaan, saisi toivoa vaikkapa kouluun sellaista ympäristöä, jossa tulisi hyväksytyksi ja nähdyksi omana itsenään joka aamu, eikä vain silloin kun joku muu on sairaana."

Toivoa aina saa, mutta aina toiveet ei toteudu, ja joskus sen joutuu vaan hyväksymään. Ja se mitä olen halunnut sanoa on, että se ei aina mitenkään pysyvästi traumatisoi, jos esim. vanhempien tuella onnistuu säilyttämään vahvan itsetunnon huolimatta siitä, ettei ehkä ole kavereita tai niitä on vain ajoittain.

No, sinä et taida sitten tietää, mistä olet lapsuudessasi jäänyt paitsi. Eiköhän lähestulkoon jokainen, joka on kokenut yksin jäämisen ja jatkuvan jännittämisen, kelpaanko tänään, ja toisaalta sellaisen ajanjakson, kun kaverisuhteet ovat olleet vakaita ja elämä huoletonta, valitsisi ehdottomasti jälkimmäisen. Kyllä tuollainen ap:n kuvaama tilanne on aivan helvetin kuormittava keskiverrolle lapselle, ja lisäksi tutkitusti haitallinen lapsen kehitykselle. Asialle todellakin on pyrittävä tekemään jotain. Itselläni alkoi kympin tyttönä kärsiä jopa koulu, kun ala-asteen parina viimeisenä vuotena jäin syrjityksi, huolettomien ja iloisten vuosien jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Onko eroa tyttöjen ja poikien kaverisuhteissa, pojat pystyvät olemaan 3-5 kaveria yhdessä ihan hyvässä hengessä mutta tytöillä on lähes aina yksi bestseller ja helposti jätetään yksi ulkopuolelle. 

Mun pojallani oli päiväkoti-iässä sellainen kolmiodraama kahden muun pojan kanssa, että hurjaa oli sivusta katsella.

Nykyään poikani on yläkoulussa ja viettää aikaa vaihtelevassa 3-5 hengen porukassa. Eli kyllä jokainen lapsi joutuu ne oppirahat maksamaan.

Stereotyyppisillä pojilla tietysti kiinnostuksen kohteet ovat sellaisia, että niihin luontevasti tarvitaan useita ihmisiä, kuten vaikkapa pallopelit. Mutta jos poika ei ole hyvä pallopeleissä, on hänellä ihan samat haasteet edessään kuin nörttitytöllä, jolla on ruskea piikkisuora tukka. Jotenkin täytyy löytää se oma ekologinen lokero.

Minkä ikäinen lapsi? 

Te joiden mielestä tämä on ok, toimitteko itsekin näin? Olet lounaalla kaverisi kanssa, ja toinen kaveri sattuu samaan paikkaan ja liittyy hetkeksi seuraanne, niin sinä käsket hänen painua muualle kun teillä oli juttu kesken? Tai töissä, kun olet toisen työkaverin kanssa kahvihuoneessa, ja joku muu työkaveri tulee sinne, lähdet mielenosoituksellisesti huoneesta pois kun joku kehtaa häiritä teitä?

Vierailija kirjoitti:

"Koulussa siis, lapsi jätetään täysin yksin, käsketään hänen mennä muualle tai ei puhuta hänelle mitään. Omassa lapsuudessa oli myös paras kaveri, mutta siitä huolimatta osasimme koulussa olla myös porukalla ja ketään ei jätetty yksin. Ap"

Sulla on käynyt tuuri. Suurimman osan elämä ei noin auvoista ole. Kyllä mä muistan ainakin, miten oli suorastaan kieroja pelejä nuo kaveruushommat. Sen lisäksi että parhaat kaverit vaihtui, usein siitä äsken parhaasta kaverista tuli melkein kuin vihollinen, josta puhuttiin (usein valheellista) pahaa jne. Kunnes taas sitten tuuli kääntyi ja kaveri kyllästyi uuteen "ihastukseensa" ja palasi taas takaisin.

Mä itse olin tuollaisessa rumbassa koko kouluikäni. Mulla oli yksi hyvä kaveri, paitsi että kun luokalle tuli uusi tyttö, niin tämä mun kaveri alkoi olla vuorotellen kaveri mun ja sen kanssa. Ja tosiaan aina kun oli mun kanssa, haukkui ja "inhosi" sitä toista tyttöä, ja sitten kun oli sen

Minulla oli myös tällainen selkään puukottava niin sanottu bestis. Nykyään hän on johtaja, ja kuulemani mukaan hänen alaisensa masentuvat ja oireilevat. He, aikuiset ihmiset, kuitenkin saavat apua työterveydessä, ja ehkä terapiaakin. Minä taas lapsena sain kuulla aikuisilta vain pikkuviisaita nokkeluuksia, että tytöt nyt vaan on sellaisia, että kolmas pyörä on liikaa, ja aina on kaikkea pikku draamaa.

Jos oltaisiin osattu puuttua jo silloin, ehkä yhteiskunta olisi säästänyt pitkän pennin. Ja minusta ainakaan ei olisi tullut näin ihmisarka.