Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Ihan silmiinpistävä piiree tässä keskustelussa ettei vanhuksia ja vanhuutra  kohtaan tunneta mitään ymmärrystä ja empatiaa, minä, minä, minun työjuttuni ja mekkoni ovat tärkeämpiä kuin vanhuksen polvi.

Onko sitten nämä vanhuutta  halveksivat ja käytöstapoja vaativat  narsisteja, tulppaaneja, itsekeskeisiä lapsiksi taantuvia vai  mitä lie.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan oli suhtautuminen mielenterveysongelmiin myös erilainen.  Nyt voi mennä työterkkarille ja saa  hermolomaa ja se on vaan fiksua jos on niin tunneherkkä ettei oikein kestä elämää.

Oliko lapselle parempi arjen kestävät vanhemmat vai psyyken lääkkeiden varassa kotona olevat?

Sinä siis olit koko ajan sairaana ja sinnittelit uupuneena parhaasi tehden? Ja olisit halunnut olla enemmän läsnä lapsellesi. Miksi sen sanominen on mahdotonta, jos noin oli?

 

 

 

Me tunneköyhät ihmiset kestimme arjen. Vaikka köyhyys ja rahattomuus olisi harmittanut.   

Joo. Ja sori siitä, että lapsenne olisivat tarvinneet oleellisissa kehitysvaiheissaan muutakin kuin tunneköyhyy

Ei ole nyt vauvoja joita voisin paremmin hoitaa. Eikä enää tule  Kun kerran tiedät lapseni huonosti hoidetuiksi.

Vierailija kirjoitti:

Ihan silmiinpistävä piiree tässä keskustelussa ettei vanhuksia ja vanhuutra  kohtaan tunneta mitään ymmärrystä ja empatiaa, minä, minä, minun työjuttuni ja mekkoni ovat tärkeämpiä kuin vanhuksen polvi.

Onko sitten nämä vanhuutta  halveksivat ja käytöstapoja vaativat  narsisteja, tulppaaneja, itsekeskeisiä lapsiksi taantuvia vai  mitä lie.  

Ai jaa. Täällä on useampi kertonut hoitavansa vanhoja vanhempiaan ja kuuntelevansa heidän juttujaan, vaikka eivät saa vastavuoroista kommunikaatiota. Ollaan istuttu kuolinvuoteiden äärellä ja hoidettu vanhusta.

On muuten kuvaava se, että kun 10-luvulla syntyneet isovanhempani kuolivat, minä (-70 lapsenlapsi) olin se, joka oli heidän kuolinvuoteensa äärellä. Omat lapsensa (-30 ja -40) eivät olleet. Yksi kävi siinä kääntymässä pari minuuttia ja kertoi lähtevänsä nyt mökille. 

Heitä ei kuunneltu kun olivat nuoria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan oli suhtautuminen mielenterveysongelmiin myös erilainen.  Nyt voi mennä työterkkarille ja saa  hermolomaa ja se on vaan fiksua jos on niin tunneherkkä ettei oikein kestä elämää.

Oliko lapselle parempi arjen kestävät vanhemmat vai psyyken lääkkeiden varassa kotona olevat?

Sinä siis olit koko ajan sairaana ja sinnittelit uupuneena parhaasi tehden? Ja olisit halunnut olla enemmän läsnä lapsellesi. Miksi sen sanominen on mahdotonta, jos noin oli?

 

 

 

Me tunneköyhät ihmiset kestimme arjen. Vaikka köyhyys ja rahattomuus olisi harmittanut.   

Joo. Ja sori siitä, että lapsenne olisivat tarvinneet oleell

Ei ole nyt vauvoja joita voisin paremmin hoitaa. Eikä enää tule  Kun kerran tiedät lapseni huonosti hoidetuiksi.

Onhan, jos sinulla on elossa oleva lapsi. Sinä voit olla hänelle tänään mukava ja lämmin ja voit keskustella hänen kanssaan fiksummin kuin tuo äskeinen kommenttisi. 

Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä. Voisi löytyä kolmen varttia kuunnella ohjelmaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan oli suhtautuminen mielenterveysongelmiin myös erilainen.  Nyt voi mennä työterkkarille ja saa  hermolomaa ja se on vaan fiksua jos on niin tunneherkkä ettei oikein kestä elämää.

Oliko lapselle parempi arjen kestävät vanhemmat vai psyyken lääkkeiden varassa kotona olevat?

Sinä siis olit koko ajan sairaana ja sinnittelit uupuneena parhaasi tehden? Ja olisit halunnut olla enemmän läsnä lapsellesi. Miksi sen sanominen on mahdotonta, jos noin oli?

 

 

 

Me tunneköyhät ihmiset kestimme arjen. Vaikka köyhyys ja rahattomuus olisi harmittanut.   

Joo. Ja so

Olen tänään puhunut, ottanut osaa oksennustautiin, neuvonut vichyt ja suolakeksit, toivottanut toipumista.  Itsestäni en puhunut mitään.

Mielenkiintoista miten yleistä tämä on, eli se on ihan normaalia. Ehkä syynä on kateus nuoremman ihmisen vilkkaasta elämästä, kun oma elämä pyörii samaa ympyrää ja kohokohtia ovat omat ja muiden sairaudet. Vanhus ei sitten halua edes kuulla, mitä lapsen mielenkiintoisemmassa elämässä tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista miten yleistä tämä on, eli se on ihan normaalia. Ehkä syynä on kateus nuoremman ihmisen vilkkaasta elämästä, kun oma elämä pyörii samaa ympyrää ja kohokohtia ovat omat ja muiden sairaudet. Vanhus ei sitten halua edes kuulla, mitä lapsen mielenkiintoisemmassa elämässä tapahtuu.

Kyllä nyt 80-vuotiaan, ehkä toisenlaisiss töissä olleen pitää olla kiinnostunut lapsen työtehtävistä englanninkielisellä nimikkeellä, miten vaikea löytää jakkupuku tai hyvin mitoitettu miesten puku, mitä kuuluu lentopisteille ja hih, mikä läski oli kuntosalilla.

Huomaa siis, minä kuuntelen, kun tiedän, joku toinen vanhus on vielä pahemmin ulalla eikä jaksa jos on kipuja ja väsymystä.

Harmittaa kun näihin hyviin ja mielenkiintoisiin keskusteluihin pesiytyy aina muutama typerä jankkaaja väittelemään keskenään...

Kuuntelin Youtubesta mielenkiintoista podcastia emotionaalisesti epäkypsistä vanhemmista. Siinä kuvailtiin, kuinka tällainen ihminen kokee, että se miten hän ajattelee ja tuntee on yhtä kuin todellisuus. Hän ei ymmärrä, että muilla ihmisillä on erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia ja mielipiteitä: toisin sanoen että eri ihmiset voivat elää hyvinkin erilaisissa todellisuuksissa. Sitten kun joku esittää eriävän mielipiteen johonkin asiaan tai yrittää kuvailla omaa sisäistä kokemustaan jostain (joka on erilainen kuin kuulijalla), niin tämän epäkypsän aivot vetävät tavallaan tilttiin. Ajattelu ei vaan veny siihen, että toinen voisi nähdä ja kokea asiat eri tavalla. 

Tämä kuvaus avasi omaa ajatteluani ja näen nyt ehkä paremmin miksi oma vanhempani ei siihen aitoon vuorovaikutukseen pysty. Ja teki selväksi myös sen, että ei kannata odottaa, että tämä asia muuttuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen aikaan oli suhtautuminen mielenterveysongelmiin myös erilainen.  Nyt voi mennä työterkkarille ja saa  hermolomaa ja se on vaan fiksua jos on niin tunneherkkä ettei oikein kestä elämää.

Oliko lapselle parempi arjen kestävät vanhemmat vai psyyken lääkkeiden varassa kotona olevat?

Sinä siis olit koko ajan sairaana ja sinnittelit uupuneena parhaasi tehden? Ja olisit halunnut olla enemmän läsnä lapsellesi. Miksi sen sanominen on mahdotonta, jos noin oli?

 

 

 

Me tunneköyhät ihmiset kestimme arjen. Vaikka köyhyys ja rahattomuus olisi harmittan

Olen tänään puhunut, ottanut osaa oksennustautiin, neuvonut vichyt ja suolakeksit, toivottanut toipumista.  Itsestäni en puhunut mitään.

Onko sinulla tapahtunut sitten jotain lapsen lapsuudessa, miksi sitä pitäisi "oikaista"? Kun sanoit, ettei sinulla ole nyt vauvaa. Jos lapsi voi aikuisena hyvin ja teidän välit on hyvät niin mikä on ongelma?

Vierailija kirjoitti:

Ihan silmiinpistävä piiree tässä keskustelussa ettei vanhuksia ja vanhuutra  kohtaan tunneta mitään ymmärrystä ja empatiaa, minä, minä, minun työjuttuni ja mekkoni ovat tärkeämpiä kuin vanhuksen polvi.

Onko sitten nämä vanhuutta  halveksivat ja käytöstapoja vaativat  narsisteja, tulppaaneja, itsekeskeisiä lapsiksi taantuvia vai  mitä lie.  

Outoa. Minusta taas näissä kommenteissa tulee ilmi lähinnä se että vastavuoroisuutta ei ole ollenkaan. Vanhus puhuu omista asioistaan ja lapsi kuuntelee mutta tilanne muuttuu heti kun lapsi haluaa kertoa omista kuulumisistaan. Minusta lapsilla on paljonkin ymmärrystä mutta vanhemmilla ei yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Harmittaa kun näihin hyviin ja mielenkiintoisiin keskusteluihin pesiytyy aina muutama typerä jankkaaja väittelemään keskenään...

Kuuntelin Youtubesta mielenkiintoista podcastia emotionaalisesti epäkypsistä vanhemmista. Siinä kuvailtiin, kuinka tällainen ihminen kokee, että se miten hän ajattelee ja tuntee on yhtä kuin todellisuus. Hän ei ymmärrä, että muilla ihmisillä on erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia ja mielipiteitä: toisin sanoen että eri ihmiset voivat elää hyvinkin erilaisissa todellisuuksissa. Sitten kun joku esittää eriävän mielipiteen johonkin asiaan tai yrittää kuvailla omaa sisäistä kokemustaan jostain (joka on erilainen kuin kuulijalla), niin tämän epäkypsän aivot vetävät tavallaan tilttiin. Ajattelu ei vaan veny siihen, että toinen voisi nähdä ja kokea asiat eri tavalla. 

Tämä kuvaus avasi omaa ajatteluani ja näen nyt ehkä paremmin miksi oma vanhempani ei siihen aitoon vuorovaikutukseen pysty. Ja tek

Minulla oli mies, joka on vähän näiden kahden sukupolven välistä, mutta vanhemmat sisaruksensa ihan aidosti suurta ikäluokkaa. Kuvittelin hänen olevan erilainen kuin vanhempani, mutta konfliktitilanteissa hänestä tuli ihan samantyyppinen. Oli niin, että jos hän on oikeassa (niin kuin hänen kannaltaan katsottuna onkin), siitä seuraa automaattisesti se, että minä olen väärässä, olisi se lopputulema minulle miten kohtuuton tahansa. 

Lisäksi hänessä olli sama piirre, että hän on "valmis" eikä ole mitään syytä mennä itseensä ja kehittää itseään persoonana, jotta ihmissuhteet olisivat parempia. 

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä. Voisi löytyä kolmen varttia kuunnella ohjelmaa. 

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tässä videossa lähtee keskustelu 28 minuutin kohdalla koskemaan näitä "oli aina ruoka ja katto" -vanhempia. Suosittelen vanhempiakin kuuntelemaan. Ei syyttäen vaan että silmät voisivat avautua. 

Vierailija kirjoitti:

Ovat helpolla saanet kaiken ja itsekkäitä. Iljettävä sukupolvi. 

 

Kyllä minun äitini ainakin teki valtavasti töitä kun oli yrityksen kiinteistövelka ja omakotitalon velka yhtäaikaa maksettavana. Isä taas vuorostaan joi palkkansa. Ei tullut helpolla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä. Voisi löytyä kolmen varttia kuunnella ohjelmaa. 

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tässä videossa lähtee keskustelu 28 minuutin kohdalla koskemaan näitä "oli aina ruoka ja katto" -vanhempia. Suosittelen vanhempiakin kuuntelemaan. Ei syyttäen vaan että silmät voisivat avautua. 

Lisään, että ymmärrän hyvin sen, että vanhempammekin ovat oman lapsuutensa vankeja, en siksi todellakaan halua syyttää ketään. Se, etten halua syyttää vanhempaa, ei voi kuitenkaan johtaa siihen, että sulkisin silmäni asialta ja jättäisin omat oireeni hoitamatta. 

Kommentti 671. Seuraan tätä teidän elämäntuskaanne kiinnostuneena koska lapseni ovat ikäluokkaanne.  Harvalla 80 v enää on vauvaa,  Saaralla saattoi olla.

Olen sen verran höhlä vaiko vreä että minua kiinnostaa tämmönen jankkaus. 

Ei lasteni lapsuus ole ollut täydellinen, ei edes hyvä, jos rahallisesti ajatellaan.  Kiitollinen olen kun taitavat sitten olla niitä harvoja 70-luvun lapsia jotka eivät syyttele vanhempiaan.

Minulla on sama vanhemmat ovat iällä 60-73v eläkkeellä kumpikin ja kun näen valittavat kokoajan kuinka suomessa on kylmä ja heitä palelee. Puhuvat muutenkaan itsestään. En ole oikeastaan koskaan puhunut heille mitään henkilökohtaista itsestä,ehkä oudointa siinä on etten edes lapsena enkä nuorena. Minulle ei ole mitään henkilökohtaista sidettä heihin. Tunnen toki heidän voivat ha ongelmat mutta he eivät minun.

Sinällään heissä ei ole vikaa eivät käyttäneet alkoholia ja käyneet töissä ja olleet kunnollisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä. Voisi löytyä kolmen varttia kuunnella ohjelmaa. 

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Tässä videossa lähtee keskustelu 28 minuutin kohdalla koskemaan näitä "oli aina ruoka ja katto" -vanhempia. Suosittelen vanhempiakin kuuntelemaan. Ei syyttäen vaan että silmät voisivat avautua. 

 

Niin, sekin on psykiatrin mielestä paha jos on ollut ruoka ja katto.  

Lainaukset eivät toimi, mutta huomioni kiinnittyi tuohon edellä olleeseen lausahdukseen arjen kestämisestä. 

Omille vanhemmilleni en ollut kiinnostava silloin, enkä ole nyt, mutta eivät kestäneet arkeakaan. Ainoa mistä jotenkuten suoriutuivat oli työ. Kumpikaan vanhemmistani ei ole koulutettu tai kouluttautunut ja kummankin työ oli suorittavaa. Työ oli kuitenkin nostettu jalustalle ja meni kaiken muun edelle. 

Lapsiperheen arki on kuitenkin muutakin kuin työtä. Ja sitä eivät vanhempani kestäneet lainkaan. Kaikista tuikitavallisista perhe-elämän tapahtumista ja asioista joiden luulisi kuuluvan perheellisen elämään tuli vanhemmilleni hirveitä koettelemuksia, valtavia vastoinkäymisiä, draamaa, valitusta ja lapsen syyllistämistä. Ruoanlaittamista säesti ikuinen huokailu, kenkien ostaminen oli viedä hyvätuloisen tehdastyöntekijä isäni puille paljaille, lastentaudeista seuraa vähintään kuolema. Ei tietenkään minulle, vaan herkälle ja sairastelevalle äidilleni. 

Auton hajoaminen, äidin työpaikan toimipisteen muutto toiselle puolelle kaupunkia, peruuntunut urheilutapahtuma (isä harrasti, muut eivät) hukkaan mennyt koulukirja tai kotiavaimet, mikä tahansa arkinen vastoinkäyminen, suunnitelman muutos tai muutos, joita elämässä toisinaan tulee oli vanhemmilleni eeppinen draama, kauhea vastoinkäyminen, josta selviytyminen oli hiuskarvan varassa ja voivottelun ja päivittelyn aihe. Niitä vatvottiin ja jauhettiin loputtomasti, usein syyllinenkin piti löytää ja varsin usein se olin minä. 

Se voivottelu, vatkaaminen ja päivittely myös erittäin tehokkaasti esti kaiken tarkoituksenmukaisen kommunikaation. Mistään ei puhuttu, mitään ei kai oikeasti edes huomattu, kun auton ruosteläikkää päiviteltiin viikkokausia ja sitten siirryttiin voivottelemaan äidin työpaikan ulkoportaiden huonoa hiekoitusta. 

Äiti kyllä huomasi omat tuntemuksensa ja oman elämänsä kipukohdat, hyvinkin akuutisti. Kätevää, että hänellä oli pieni tytär, josta tehdä oma terapeutti, kotipiika ja yleinen syntipukki. Maailman järjestys pysyi yllä ja äiti sai tuntea, että voisi vääntää vaikka koko maailmankaikkeuden haluamaansa muotoon. Koko maailmankaikkeushan oli äidin ympärillä ja lapsen oli parasta tämä sisäistää. Minä en ollut kiinnostava omana itsenäni silloin, enkä ole nytkään.

Toki olen äitini galaksin jättänyt taakseni ja löytänyt oman paikkani tavallisena humanoidina muiden joukossa. Tavallisena maan asukkaana on ihan kivaa ja ympärilläni on paljon muita tavallisia Telluksen pinnan tallaajia. Vuorotellen kiinnostutaan toistemme kuulumisista, kysellään voinnit, tapahtumat, nauretaan yhdessä hassuille sattumuksille ja lohdutetaan toisiamme vastoinkäymisissä. Tarjotaan ja vastaanotetaan apua. Kuunnellaan toistemme asiat loppuun saakka. Halutaan toisillemme hyvää ja näytetään se. Jos on tarvetta tuoda esiin epäkohtia, ollaan silti kohteliaita, rakentavia, ystävällisiä, puhutaan asiasta tai tekemisestä, ei kenenkään persoonasta. Kaikki tämä kuuluu ihan arkeen. Perhe-elämään, työpaikalle, harrastuspiireihin, naapurustoon. 

Olen reilusti yli nelikymppinen, ennen kuin pääsin tähän pisteeseen elämässäni.