Mitä ajattelet psyykkisesti sairaista ihmisistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvottavat minua

Voit sairastua itsekin. Kuvottaako sittenkin?

Hän saattaa epäillä itsellään sairautta ja siksi reagoi noin voimakkaasti. Vrt homofobia ja viha jolla peittelee pelkäämäänsä totuutta itsestään. 

En halua olla sellaisen kanssa läheisesti tekemisissä. Kohtelen etäisen kohteliaasti. Pidän heikkona ja ehkä salaa vähän halveksin tämän vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

En halua olla sellaisen kanssa läheisesti tekemisissä. Kohtelen etäisen kohteliaasti. Pidän heikkona ja ehkä salaa vähän halveksin tämän vuoksi.

Meitä on moneksi, kuten sinä.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse skitsofreenikko. En ole ikinä kertonut sairaudestani muille kuin terveydenhuollon ammattilaisille. En usko että kukaan uskoisi että sairastan skitsofreniaa jos kertoisin.

Mulla sama juttu kaksisuuntaisen kanssa. Töissä välillä jos meillä on jotain "outoja tyyppejä" harjoittelijoina, nämä niinsanotut normot pälpättää keskenään, että mikähän mielisairaus tuollakin on? 

Hassuinta tässä on se, että mä yleensä hoitelen nämä harjoittelijoiden perehdyttämiset, koska nämä normaalit tyypit kokevat sen niin kauhean raskaaksi, etenkin jos se uusi tyyppi on vähänkin omituinen.

Mua ei hetkauta pätkääkään, jos joku on vähän omituinen, päinvastoin, koen kerrankin olevani oikeassa paikassa. Olen itse jo käynyt sellaisen vuoristoradan läpi pääni kanssa ja oikeastaan koko elämäni on jo pilalla, että jos mä nyt sitten töissä osaan opettaa outoja tyyppejä empaattisesti, niin olipahan minunkin elämälläni edes jokin merkitys.

Vierailija kirjoitti:

Myötätunnolla muita, itseäni häpeän.

Tämä sama minullakin. Itseäni morkkaan ja moitin, vaikka tiedän, että en voi sairastumiselleni mitään. En ole tätä itse valinnut.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on lähes 30 vuotta ollut lääkitys mielenterveysongelmaan, ja lääkitys myös jatkuu lopun elämää. Lisäksi olen ollut muutamaan otteeseen KELA:n kustantamassa terapiassa. En näin pitkän ajan jälkeen stressaa enää et saako joku tietää vai ei. Esim. töissä pomo ja läheisimmät työkaverit tietävät. 

Kyllä minullakin ne kaikkein lähimmät työkaverit tietävät. Mutta meillä on niitä tyyppejä, joille ihan pienetkin tavallisesta poikkeavat asiat ovat hirmuinen järkytys. En voi kuvitellakaan kertovani heille. 

He pitävät minua outona jo muutenkin, ovat suoraan sanoneet sen minulle, että olen outo, mutta tykkäävät minusta silti. Jos kertoisin heille yhtiskä mitään historiastani ja diagnooseistani, heidän käytös kohtaani muuttuisi saletisti etäisemmäksi. Työntekoni kävisi sitä myötä mahdottomaksi ja joutuisin pyytämään siirtoa muualle, kuten nuorena aina tein. En silloin vielä osannut esittää normaalia edes sen vertaa kuin nykyään.

Miksi heistä pitäisi jotakin ajatella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin että sillä aloitekyvyllä mitä heillä on he etsisivät tietoa ja ottaisivat hoitoa omiin käsiin. Psykiatria sellaisena kuin se tänä päivänä on ei ole lopullinen ratkaisu psyykkisiin ongelmiin. 

Kaikkia psykiatria ei voi parantaa, auttaa kyllä. Psykiatrialla on liian vähän voimavaroja.

Psykiatria on ainoa lääketieteen ala, jonka diagnooseista jokainen perustuu edelleen puhtaasti ns. oireisiin ja niiden yhdistelmiin. Tämä siitä huolimatta, että psykiatriassa on panostettu aivan valtavasti aivokuvantamis- ja geenitutkimuksiin viime vuosikymneninä. Tuloksena on epäspesifejä populaatiotason heikkoja korrelaatiota ja epäjohdonmukaisia yhteyksiä, joilla ei ole mitään kliinistä eikä diagnostista arvoa. Tämän johdosta  aivotutkijat totesivat Neuron-lehdessä jo vuonna 2013 julkaistussa artikkelissaan  Functional neuroimaging in psychiatry and the case for failing better todetaan, että psykiatrian pyrkimys löytää häiriöiden etiologia on ollut pelkkä epäonnistumisten sarja:

" Thus, it remains difficult to refute a critique that psychiatrys most fundamental characteristic is its ignorance, that it cannot successfully define the object of its attention, while its attempts to lay bare the etiology of its disorders have been a litany of failures (Scull, 2021)."

Psykiatrian hoitotulokset ovat kaikkiaan niin surkeita, että esimerkiksi WHOn ja YKn kansainvälisissä mielenterveyspoliittisissa suosituksissa Mental health, human rights and legislation: guidance and practice todetaan, että länsimainen lääketiede voi olla uhka muiden maiden ja kansojen mielenterveydelle sekä yksilö että yjteisltasolla:

"Furthermore, applying a Western reductionist approach to different cultures including 

Indigenous populations who may have their own conceptions and methods of approaching mental health, well-being and healing, may be detrimental both to the individual and the collective. Mental health law often reduces persons experiencing distress to being a problem"

Harvoin sitä lukee WHOn toimesta kirjoitetussa raportissa, että esimerkiksi länsimainen sisätautilääketiede olisi uhka kehitysmaiden diabetespotilaille tai onkologia uhkaisi heikentää syöpäsairaiden ennustetta. 

Muutama selkeä pöpi täällä, ne erottaa jankkaamisella, tiettynä vihana vaikka politiikkoon( ei koskaan oikeasti tavannut). Mielikuvitus hahmoja joiden kautta elää, esim, jankkaa nimistä.

Vierailija kirjoitti:

Muutama selkeä pöpi täällä, ne erottaa jankkaamisella, tiettynä vihana vaikka politiikkoon( ei koskaan oikeasti tavannut). Mielikuvitus hahmoja joiden kautta elää, esim, jankkaa nimistä.

Tässä ketjussa vai ylipäätään aihe vapaassa ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että heillä on joku syy siihen, että oireilevat. 

Perinnöllisillä tekijöillä on osuutta asiaan.

Ei pidä paikkaansa.

Käypä lukemassa faktoja esim Terveyskirjastosta !

Ei niin sanotusti tarvii. Mä kato tiedän nämä jutut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse skitsofreenikko. En ole ikinä kertonut sairaudestani muille kuin terveydenhuollon ammattilaisille. En usko että kukaan uskoisi että sairastan skitsofreniaa jos kertoisin.

 

Mulla sama juttu kaksisuuntaisen kanssa. Töissä välillä jos meillä on jotain "outoja tyyppejä" harjoittelijoina, nämä niinsanotut normot pälpättää keskenään, että mikähän mielisairaus tuollakin on? 

Hassuinta tässä on se, että mä yleensä hoitelen nämä harjoittelijoiden perehdyttämiset, koska nämä normaalit tyypit kokevat sen niin kauhean raskaaksi, etenkin jos se uusi tyyppi on vähänkin omituinen.

Mua ei hetkauta pätkääkään, jos joku on vähän omituinen, päinvastoin, koen kerrankin olevani oikeassa paikassa. Olen itse jo käynyt sellaisen vuoristoradan läpi pääni kanssa ja oikeastaan koko elämäni on jo pilalla, että jos mä nyt sitten töissä

Sä olet ihana.

Helvetti hänelle itselleen. Ei kaipaa ilkeitä kommentointia eikä vttuilua.

Yhden MT-ihmisen kanssa jaksoin pitkään, 19 vuotta. Se vei kaikki voimat ja lopulta ystävyys kariutui kuitenkin, kaikesta yrityksestä huolimatta. En enää ottaisi tällaista riskiä. En halua panostaa siihen, että joskus tulevaisuudessa voisi olla paremmin. Se ei ole todennäköistä.

Vältän nykyään kiintymästä selvästi epävakaisiin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vähän kaksijakoinen (ei kaksisuuntainen) on suhtautuminen. Tiedän ihmisiä joilla ihan laiskuudesta johtuva masennusdiagnoosi, vielä useampi ottaa sillointällöin pääsaikkua et pääsee esim lomailemaan. Sitten toisaalta eräs hyvä ystävä sairasti pahaa skitsofreniaa joka johti lopulta itsemurhaan. 

Laiskuudesta johtuva masennusdiagnoosi???

Rakastaminen on joskus raskasta, mutta näen hänen hätänsä ja taistelun sairautensa kanssa. En koe sairautta voittamattomana ja armollinen voin olla tilanteissa joissa se aiheuttaa ongelmia. 

Päivittäiset rutiinit ja ihanat harrastukset yhdessä kantavat paljon. 

He ovat ihmisiä siinä missä muutkin.

Kuten kaikki muutkin sairastuneet, ovat saaneet lyhyen tikun pyytämättä. Kukaan ei halua olla sairas, millään tavalla. Psyykkiset sairaudet on varmasti vähiten ymmärrettyjä ja siedettyjä lähipiirissä. Itselläni fyysinen sairaus jota harva ymmärtää. Huonosti tutkittu ja hoidettu ja tulee vaikuttamaan psyykeen myös lopulta. 

No eihän siinä mitään jos käyttäytyy edes kutakuinkin nätisti muita kohtaan. Ymmärrän hyvin senkin että tekee vaikka vähän hitaammin tms, mutta sellainen psyykesairas joka on ilkeä ja kokoajan keksii kaiken maailman seko juttuja, riitelee millon mistäkin työkavereiden kanssa, puuttuu joka asiaan, juoruaa pahansuovasti, jos ei tiedä kaikkea, niin keksii itse loput. Eli käyttää kaiken tarmonsa johonkin konfliktin luomiseen, sitten itse uhriutuen työpaikkakiusatuksi ja syyttelee omasta ajojahdista. Uhkailee heti työnantajaa / esihenkilöä, jos ei hänen pillin mukaan toimita, kirjoittelee kaiken maailman pöljiä työnantajan moittimis kommentteja omaan someen, mutta kuitenkin sillä rajalla ettei häntä voida siitä rangaista. Jos käytökseen yrittää puuttua hän heittäytyy syytetyksi ja uhriksi eikä ota mitään vastaan, ahdistuu ja saa jonkun kohtauksen (tai näyttelee sitä), hänessä ei ole mitään vikaa, kaikki muut haluavat hänelle pahaa. Haluaa olla töissä, mutta ei kestä edes 6 h työpäivää eikä oikeastaan muita ihmisiäkään. Saikuttaa ihan jatkuvasti, työllistää kaikkia lähellä olijoitaan ihan hirveästi. Ja näitä pitää vaan raahata perässä työpaikoilla.

Monesti tulee mieleen, että monet lievät psyykesairaudet olisivat ehkäistävissä tai ainakin ilmentymisensä jälkeen kurissa pidettävissä oikealla ravinnolla, liikunnalla, unirytmillä, unen määrällä ym sellaisilla elämän perusasioiden kuntoon laittamisella. Ihminen pitäisi ikään kuin ohjelmoida takaisin ihan perusjuttuihin ja poistaa kaikki ne häiriötekijät jotka saattavat aiheuttaa psyykesairautta. Sitten vasta lääke tms hoito.

Ei ole mitään hyötyä popsia jotain lääkkeitä jos muut elementit eivät ole sinne päinkään mitä ihmisen keho ja mieli vaatii (listan kirjoitin yllä). Erityisesti painottaisin ravintoa ja kevyttä ulkoliikuntaa, ne ovat mielen paras lääke.

JOS sen sijaan popsii pillereitä masennukseen, istuu päivät / viikot vaan sisällä tietokoneen ääressä pelaamassa jotain peliä, vailla mitään oikeita ihmiskontakteja, verhot kiinni ettei edes tiedä onko yö vai päivä, syö mitä sattuu lisäaineiden täyttämää hiilarimössöä jossa ei ole mitään ravintoaineita aivoille, niin eipä siinä ole mitään tehtävissä. Ihan turhaa edes syödä niitä pillereitä kun elinolot ja tavat on ihan väärät siihen mitä keho ja mieli tarvitsee.