Syöpä ja parisuhde

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde, avoliitto ja avioliitto ovat vapaaehtoisia. Jos edes se ei herätä että sairastuu syöpään ja joutuu siitä huolimatta olemaan toisen kotiorja, niin mikä herättää. Miksi ihmiset sinnittelevät alistavissa ja epäreiluissa suhteissa. Jos pahin virhe oli alkaa suhteeseen puolisonsa kanssa niin toiseksi pahin virhe on jäädä suhteeseen.

Kyllä. Ite potkisin eukon pihalle, jos tälle tulis syöpä. En aio kattoo sairas ihmist omas himas. Rippakivist on hankituttava nopeesti eroo.

On se ikävää jos puolisot eläneet yhdessä vuosikymmeniä ja yhdessä päivässä tulee diaknoosi se yhteinen aika olikin tässä ja maaliviiva saavutetaan muutamassa vuodessa. Sitten odotellaan sitä loppua kun se tiedetään, muistellaan menneitä, välillä nauretaan, itketään, riidellään, nähdään painajaisia ja taas yritetään jaksaa mutta loppu lähenee ja omasta tulevaisuudesta ei mitään tietoa. Yhtä tunteiden vuoristorataa.

Vierailija kirjoitti:

Ero on paras ratkaisu molemmille, jos terve osapuoli ei osaa olla sairaan kanssa eli tavallaan ei hyväksy toisen sairautta. 

Voin kokemuksesta sanoa, että tuo satuttaa ihan hitosti tulla jätetyksi vakavan sairauden takia mitä ei itse ole aiheuttanut, mutta tavallaan ymmärrän jotenkin vaikka on siinä ristiriitaakin helkkarin paljon.

Itse en ole syöpää sairastanut eikä puolisoni. Äitini kylläkin. Minulle jäi mieleen se, miten sairastunutta vastuutettiin jo terveydenhuollon puolesta. Sieltä annettiin ihan joku lipare, missä neuvottiin ottamaan huomioon sek-su-aa-li-suus (en tiedä mitä sanoja palsta sensuroi, niin siksi kirjoitin noin). Ja nimenomaan siitä puolison näkökulmasta!! Miten voi olla, että ihminen, jonka elämä on vaakalaudalla, laitetaan miettimään että mites se siipan bimbsin puute.

Synttäri hattu 🥳 ja TelesKineettisKineettis parapsykolooogookiaa kehiin 🌹🌹🌹🌹🌹🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴

Vierailija kirjoitti:

Puolison sairastuttua parantumattomasti ja elinajanodote muutama vuosi vähän ennen eläkkeelle pääsemistä tuntui vitsiltä. Oltiin aina ladattu paljon aikaan kun olemme eläkkeellä teemme sitä ja tätä ja matkustamme vaikka minne ja nyt kun se olis mahdollista puoliso viruu sängyssä että jaksaa käydä taas seuraavassa hoidossa. Mitään matkoja ja hankintoja se ei enää jaksa tehdä. Yhteinen matka olikin tässä ja joudun kohta olemaan yksin eläkkeellä ja aloittamaan kaiken alusta, kun vaan tietäisi mistä alkaa. Nuoruutta ei voi elää uudestaan, kuka kiinnostuisi mummosta ja yksin on ikävää kun olen eloisa, sosiaalinen ja liikkuvainen. Ei tää näin pitänyt mennä.

Tämän kirjoittaja on läheisriippuvainen.

Jos puolisosta ei apua sairauden keskellä,  niin monoa vaan heti. Niin myötä- kuin vastamäessä vai miten se olikaan? Sairastaessa tarvitsee kaiken tuen eikä riippakiviä.

Isäni on vakavasti sairas, mutta koko ajan kaikkien muiden pitäisi huomioida äitiä, miltä hänestä tuntuu, miten hän jaksaa, jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Kun isäni sai syöpädiagnoosin (ja kuoli siitä 3 kk kuluttua), niin kaikkein eniten piti sääliä ja tukea äitiäni.

No niin. Hän sitä sääliä varmasti tarvitsi enemmän. 

Ei kuolleita tarvitse sääliä. Vaan Niitä jotka jää suremaan. 

Kuoleva tai vakavasti sairas kyllä tarvitsee sääliä enemmän kuin terve. 

Vierailija kirjoitti:

Miten olettekin onnistuneet valitsemaan noin empatiakyvyttömiä miehiä? Ja miksi? Nytkö se vasta tuli esiin että hän ei tee kotitöitä eikä tunne sääliä? Kun minä sairastuin, ei olisi tullut mielen viereenkään että olisin joutunut passaamaan miestä, tai että hän ei tekisi kaikkeaan että minun olisi parempi olla. Tietysti tein kotitöitä vointini mukaan, mutta mies teki varmasti 80 %. Plus oli kaikin tavoin rakastava ja auttavainen. 

Tämä teksti on kuin suoraan omalta näppikseltäni. Jaksan ihmetellä millaisia kammotuksia niin monen miehet ovat. Minäkin sain sairastuttuani täyden tuen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde, avoliitto ja avioliitto ovat vapaaehtoisia. Jos edes se ei herätä että sairastuu syöpään ja joutuu siitä huolimatta olemaan toisen kotiorja, niin mikä herättää. Miksi ihmiset sinnittelevät alistavissa ja epäreiluissa suhteissa. Jos pahin virhe oli alkaa suhteeseen puolisonsa kanssa niin toiseksi pahin virhe on jäädä suhteeseen.

Kyllä. Ite potkisin eukon pihalle, jos tälle tulis syöpä. En aio kattoo sairas ihmist omas himas. Rippakivist on hankituttava nopeesti eroo.

0/5

Vierailija kirjoitti:

Synttäri hattu 🥳 ja TelesKineettisKineettis parapsykolooogookiaa kehiin 🌹🌹🌹🌹🌹🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴🏴

Ei vappupilliä sentäs maanantaiaamuun. 😄

(Mun sp oli kesäkuussa jo..)

Otsikko koskettaa kovin montaa 

liittoa. Syövän saa jo joka kolmas 

suomalainen. Lapsuudessani tuo luku

oli joka neljäs. 

Minä tapailin mistä vuoden verran ennen kuin hänellä todettiin syöpä. Olin tukena hoitojen ajan ja kun sai terveen paperit, kävi pettämässä. No, se taru jäi siihen

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole syöpää sairastanut eikä puolisoni. Äitini kylläkin. Minulle jäi mieleen se, miten sairastunutta vastuutettiin jo terveydenhuollon puolesta. Sieltä annettiin ihan joku lipare, missä neuvottiin ottamaan huomioon sek-su-aa-li-suus (en tiedä mitä sanoja palsta sensuroi, niin siksi kirjoitin noin). Ja nimenomaan siitä puolison näkökulmasta!! Miten voi olla, että ihminen, jonka elämä on vaakalaudalla, laitetaan miettimään että mites se siipan bimbsin puute.

Samaa ihmettelin. Siinä akuutti vaiheessa, se seksi ei nyt oikeasti ole päällimmäisenä mielessä. Sytostaattien aikana limakalvot siinä kunnossa, että ei olis edes mahdollista. 

Oli jotenkin todella nurinkurista saada joku lipare seksuaaliterapeutille, mutta hoitoapua ei saa esim. lapsille. Vaikka olis ihan vauva. Huomattavasti stressaavampaa parisuhteelle oli miehen työn ja omien hoitojen yhteensovittaminen vauvan hoidon kanssa. Ja se stressi siitä, että onhan sen veriarvot nousseet, että ne hoidot ovat nyt eikä ens viikolla. Tähän kun sitten vielä kombos kaikki tutkimukset, johon ei voi ottaa tietenkään lasta mukaan.

Ihan omituisesti käyttäytyviä miehiä teillä! En katselisi..! Millainen EMPATIAKYVYTÖN pöljä oikein on, jos ei osaa omaa puolisoa tukea ja edes tehdä osaansa kodinhoidosta, kun tilanne sitä vaatii? Eivät ansaitse ketään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sinä joudut kannattelemaan sitä tervettä niin kumppanisi on täysin kelvoton. 

Olen niin tottunut siihen, että teen kotityöt yksin (vaikka myös käyn töissä ja tienaan omat rahani), mutta enemmän tuntuu taakalta se, että joutuu käymään tunteita läpi ihan yksin. Esimerkiksi kun oli lääkäriaika, jotta saisi tietää syövän etenemistilanteen ja siten elinaikaodotetta, niin olisin tosi hermostunut ja ennen sitä. Puoliso piti koko päivän mykkäkoulua, kun en ollut ollut hänelle tarpeeksi mukava äänensävyltäni.

Mun exä olis varmaan ollut juuri tuollainen, jos olisin sairastunut, kun jo raskauteni ja siitä johtunut kuukausien pahoinvointi ja väsymys oli henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Ja juurikin äänensävyt, katseet ja ajatuksenikin hän tulkitsi itseään vastaan ja siitä seurasi päivien mykkäkoulut. Jaksamista sinulle, helpommalla pääsisit ilman häntä! 

Olemme tavanneet mieheni kanssa niin että olin jo vakavasti sairas. Jos sairastuisin syöpään, tietäisin hänen hoitavan ja auttavan minua. Tällaisista on puhuttukin. Kun tarvitsin pyörätuolia mutta asia oli minulle ahdistava, kantoi mieheni minua paljon, vei ajelulle kun en voinut käydä kävelyllä, kantoi autoon ja haettiin jätskit ja käytiin rannalla istumassa. 

Olen nähnyt niin muunkinlaista. Olen hänelle ehdottoman uskollinen, enkä tarkoita vain että en koskaan pettäisi vaan jos hän sairastuisi vakavasti, tekisin kaikkeni mitään resursseja säästämättä että hänen olisi hyvä olla. Olen nätti ja hauska eikä sairauteni usein näy päällepäin mutta moni mies menetti kiinnostuksensa täysin kuullessaan diagnoosista ja exän kanssa erosimmekin kun hänellä ei pää kestänyt että sairastuin nuorena. Hyvä niin, koska nykyinen mieheni on aivan ihana enkä ollut tajunnutkaan miten vähään tyydyn aiemman kanssa. 

Hirveä ajatus että sairastuneen pitää juurikin paapoa ja lohduttaa sitä tervettä joka ei kestä toisen diagnoosia, aivan sama kummin päin sukupuolet on tai vaikka olisi homopari. Käsittämätöntä mutta liian yleistä. 

Kun vaimo sairastui syöpään, niin mies alkoi seurustella kollegan kanssa. Vaimo tiesi tästä. Kun vaimo kuoli, niin kollega muutti tilalle. Raaka peli.

Vierailija kirjoitti:

Puolison sairastuttua parantumattomasti ja elinajanodote muutama vuosi vähän ennen eläkkeelle pääsemistä tuntui vitsiltä. Oltiin aina ladattu paljon aikaan kun olemme eläkkeellä teemme sitä ja tätä ja matkustamme vaikka minne ja nyt kun se olis mahdollista puoliso viruu sängyssä että jaksaa käydä taas seuraavassa hoidossa. Mitään matkoja ja hankintoja se ei enää jaksa tehdä. Yhteinen matka olikin tässä ja joudun kohta olemaan yksin eläkkeellä ja aloittamaan kaiken alusta, kun vaan tietäisi mistä alkaa. Nuoruutta ei voi elää uudestaan, kuka kiinnostuisi mummosta ja yksin on ikävää kun olen eloisa, sosiaalinen ja liikkuvainen. Ei tää näin pitänyt mennä.

Olen pahoillani, että teille kävi näin. Olkoon muille muistutuksena, että eläkää nyt, eikä sitten kun.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se ole niin nykyisin, että puolison sairastaessa tavalla tai toisella se jätetään.

Iän myötä kaikki sairastelevat tavalla tai toisella 😒