Nykykulttuuri: Ihmisten hylkääminen, jos he "vievät energiaa"

Nuoruudessani ihailtiin sitä, että ollaan vaikeuksia kokevan ystävän tai muun läheisen tukena ja paheksuttiin sitä jos hylkää ystävän erityisesti silloin kun hänellä on vaikeaa.

Nykyäänkin tunnustetaan että ystävän tukena oleminen on hienoa, mutta korostetaan, että jokaisella on oikeus vetää rajat ja pitää huoli omasta jaksamisestaan. Tämä on hyvä muutos. Muistan lapsuudestani perhetuttuja ja sukulaisia, yleensä naisia, jotka kantoivat jotakuta toista ihmistä ja kestivät tältä hirveää kohtelua niin että itse olivat uupuneita (eivätkä silti lopettaneet).

Mutta ystävän kutsuminen "energiasyöpöksi" ja hylkääminen vaikeuksien takia on omien rajojen vetämisen filosofian äärimmäinen aste ja mielestäni kielteinen ilmiö.

Lapsuuden ja varhaisten kiintymyssuhteiden emotionaalinen vaille jääminen on yksi suurimmista mt-obgrlmien suurisyistä. Koska kyse on inhimillisestä tarpeesta tulla nähdyksi ja hoivstuksi, ei tällainen ongelma välttämättä ratkea edes pitkässä psykoterapiassa.

Jossain vaiheessa on hyvä jättää traumat taakseen ja keskittyä tässä hetkessä siihen, että voisi rakentaa aikuisia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Tämä edellyttää, että ihmisen psykologinen kehitys etenee siihen pisteeseen, että hän kykenee siirtymään minäkeskeisyydestä kohti ajattelua, jossa omat tarpeet nähdään yhtenä osana itseä ja itseä voidaan tarkastella ikään kuin ylhäältä käsin osana laajempaa kokonaisuutta. "Mulla on omat tarpeeni, mutta tässä maailmassa on muutakin kuin mun tarpeet".

Narsistisen itsekeskeiset tietää, että valmiiksi kiusattua on helppo hyväksikäyttää. Nämä on helvetillisiä kuvioita, jos on oikeasti sairas ja mies fyysisesti vahvempi.

Normaali suhteita voi miettiä kuin hirsitaloa: Jos on liian tiivis, mätänee ja lahoaa eli täytyy olla ilmarako. Terveessä suhteessa ymmärretään ettei toinen voi koko aika olla käytettävissä. 

"Minulla on aikoinaan diagnosoitu PTSD sekä dissosiaatiohäiriö ja olen käynyt pitkät traumaterapiat, että tiedän kyllä, mitä on olla traumatisoitunut. Sulla vain ei näytä riittävän ymmärrystä kuin tietyille traumatisoituneille, jotka hädissään tarrautuvat toisiin ihmisiin ja hakevat näistä jotain pelastajaa. Niiden, joihin tarraudutaan, pitäisi mielestäsi osata täydellisesti vetää rajat tarrautujille. No, tiedän omasta kokemuksesta, että rajojen opettelu on prosessi. Liian kauan tuli itsekin otettua vastuuta toisista ihmisistä ja toisaalta odotettua, että toiset ottaisivat vastuuta minusta. Jokaisella on vastuu itsestään. Toiset opettelevat vetämään rajat, toiset käsittelemään traumansa asianmukaisten tahojen tuella."

Minulla riittää ymmärrystä aivan yhtä hyvin vain "lievempiä" rajojen rikkoontumisia kohtaan, kuin myös aidosti vakavasti traumatisoituneiden ongelmille. Molemmat ovat rajattomia ja rikkoutuneita omalla tavallaan, mutta on täysin eri asia puhua vaikka ihmisestä,joka lapsuudessaan ei saanut vaikkapa olla itse mitään mieltä mistään ja joutui aina myötäilemään muita, kuin ihmisestä, joka on vuosikausia joutunut esim raiska tuksi ja pahoinpidellyksi lähisuhteissaan. Jokainen ymmärtää, että näillä on merkittävä ero. Sanot itsekkin, että vastuu on jokaisella itsestään,mutta silti väität minun olevan kohtuuton sanoessani, että se on todellakin omasta itsestä lopulta kiinni, haluaako olla kynnysmatto vai ei. Kaikilla ei todellakaan ole mahdollisuutta terapiaan ja vakavissa traumoissa pelkkä jutustelu psykiatrian sairaanhoitajan kanssa ei todellakaan riitä ja siksi syntyy näitä epäterveitä ihmissuhteita, joiden dynamiikka lopulta on täysin toimimaton. Ei kenenkään tule joutua olemaan ystävilleen terapeutteina,mutta jos on itse antanut tällaiseen mahdollisuuden vaikka tiedostaakin oman rajattomuutensa ja kärsii siitä, tilanteen korjautuminen ei lopulta ole kenenkään muun päätettävissä. Jos itsensä suojelemiseen eli vastuunkantoon omista valinnoistaan ei kykene ajoissa, on vain mentävä vaikeimman opin kautta, eikä sen ääneen sanominen ole ilkeyttä,vaan realismia. Tärkeää on kuitenkin huomata myös se, että rajat voi vetää ja asiansa käsitellä tavalla,joka ei loukkaa muita eikä itseä.

On eri asia olla kaverin tukena henkilökohtaisen tragedian aikana kun jatkuvana terapeuttina jollekkin elämäntapa kiukuttelijalle.

Tässäkin keskustelussa tulee hyvin esille tää takertuva käytös ja uhrautuva asenne, jossa kaikki on aina jonkun muun vika. Jos ikinä joutuu tilanteeseen jossa joku laittaa välit poikki niin olisi hyvä tehdä vähän itsereflektiota, jos näin käy monesti niin sitten ei tarvitse lähteä etsimään yhdistävää tekijää kaukaa

Tokihan ystävät ovat huonoina hetkiä toistensa tukena, mutta se taikasana on TOISTENSA tukena. Samoin huono hetki.

Ongelmia tulee siinä,kun yksi henkilö on vain toisen tukena ja kyseessä ei ole enää huono hetki, vaan kroonistunut pazka tilanne, jolle se ongelmassa oleva ei edes yritä tehdä mitään. Silloin kyseessä on enemmän hoitajan ja potilaan välinen suhde, tai vanhempi ja lapsi suhde eikä kahden tasaväkisen aikuisen aikuinen suhde ylämäkineen ja alamäkineen.

En minä ainakaan ihan rehellisesti jaksa työntää ylämäkeen vuosikausia ketään, joka on heittäytynyt jalattomaksi ja odottaa, että minun jaloilla ja eväillä kävellään se Mount Everest ylös.

Vierailija kirjoitti:

On eri asia olla kaverin tukena henkilökohtaisen tragedian aikana kun jatkuvana terapeuttina jollekkin elämäntapa kiukuttelijalle.

Ja auta armias kun julkeat asettaa tälle elämäntapakiukuttelijalle ne rajat ja niin että mahdollisimman vähän loukkaisivat niin loukkaantuvat verisesti kuitenkin ja tulee niskaan ryöppytolkulla kuraa ja syyllistämistä. 

Jotta tästä aiheesta voisi käydä edes hiukan asiallista keskustelua, olisi ensin erotettava se, mitä tarkoittaa "energiasyöppö" ja mikä ero siinä on suhteessa vaikka traumakäytöksiseen ja siksi raskaalta tuntuvaan, mutta vain satunnaisesti tavattavan henkilön suhteen. Täällä niputetaan aivan erilaiset ihmiset ja käytösmallit yhteen ja samaan läjään. Miksi?

Miksi pitäisi olla väkisin ystävä jollekkin, joka ei aiheuta sinulle muutakun huonoa oloa ja väsymystä? Miksi pitäisi tuhlata oma elämä ja mielenterveys siihen?

Vierailija kirjoitti:

"Minulla on aikoinaan diagnosoitu PTSD sekä dissosiaatiohäiriö ja olen käynyt pitkät traumaterapiat, että tiedän kyllä, mitä on olla traumatisoitunut. Sulla vain ei näytä riittävän ymmärrystä kuin tietyille traumatisoituneille, jotka hädissään tarrautuvat toisiin ihmisiin ja hakevat näistä jotain pelastajaa. Niiden, joihin tarraudutaan, pitäisi mielestäsi osata täydellisesti vetää rajat tarrautujille. No, tiedän omasta kokemuksesta, että rajojen opettelu on prosessi. Liian kauan tuli itsekin otettua vastuuta toisista ihmisistä ja toisaalta odotettua, että toiset ottaisivat vastuuta minusta. Jokaisella on vastuu itsestään. Toiset opettelevat vetämään rajat, toiset käsittelemään traumansa asianmukaisten tahojen tuella."

Minulla riittää ymmärrystä aivan yhtä hyvin vain "lievempiä" rajojen rikkoontumisia kohtaan, kuin myös aidosti vakavasti traumatisoituneiden ongelmille. Molemmat ovat rajattomia ja rikkoutuneita omalla tavallaan, mu

Voi pyrkiä ystävällisyyteen, mutta ei estää toista loukkaantumasta. 

 

Nuorena aikuisena sain ystäväni raivostumaan, kun kerroin, että keskityn maisterintutkintoni loppuun saattamiseen enkä ehdi tavata tai puhua pitkiä puheluita muutamaan viikkoon.  Seurauksena oli kymmeniä yöpuheluita ja haukkumaviestejä, myös yhteiset ystävämme saivat kuulla tästä rikkomuksestani. 

 

Tutkinto tuli, ystävyys meni. Ihan hyvä niin. 

Itse olen todella tyytyväinen, että olen saanut energiasyöpöt kaverit pois elämästäni.

Nuorempana olin jossain vaiheessa aivan puhki ja puristuksissa sellaisten kanssa, mutta tajusin onneksi hankkiutua eroon niistä ihmissuhteista. Kummasti lähti oma masennus kohinalla pois eikä ole tullut takaisin, kun pääsi energiasyöpöistä rajattomista ihmissuhteista eroon.. nykyään olen tarkempi ketä päästän elämääni, ja oppinut tunnistamaan millaisia tyyppejä en jaksa. 

Vierailija kirjoitti:

Jotta tästä aiheesta voisi käydä edes hiukan asiallista keskustelua, olisi ensin erotettava se, mitä tarkoittaa "energiasyöppö" ja mikä ero siinä on suhteessa vaikka traumakäytöksiseen ja siksi raskaalta tuntuvaan, mutta vain satunnaisesti tavattavan henkilön suhteen. Täällä niputetaan aivan erilaiset ihmiset ja käytösmallit yhteen ja samaan läjään. Miksi?

Tulee enkun kielteisestä energy vampire ideasta:

An energy vampire is someone who sucks the energy from you or from the group in a social interaction, explains Dr. Markley. They may create a negative or depleting experience during the connection, and they may or may not be aware of how their relational dynamic is impacting others.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotta tästä aiheesta voisi käydä edes hiukan asiallista keskustelua, olisi ensin erotettava se, mitä tarkoittaa "energiasyöppö" ja mikä ero siinä on suhteessa vaikka traumakäytöksiseen ja siksi raskaalta tuntuvaan, mutta vain satunnaisesti tavattavan henkilön suhteen. Täällä niputetaan aivan erilaiset ihmiset ja käytösmallit yhteen ja samaan läjään. Miksi?

Tulee enkun kielteisestä energy vampire ideasta:

 

An energy vampire is someone who sucks the energy from you or from the group in a social interaction, explains Dr. Markley. They may create a negative or depleting experience during the connection, and they may or may not be aware of how their relational dynamic is impacting others.

Energia vamppyyri on parempi termi, koska se kuvastaa paremmin miten nää henkilöt imee muiden sosiaaliset energiat itseensä jatkuvalla valituksella tms.

Vierailija kirjoitti:

Minulla riittää ymmärrystä aivan yhtä hyvin vain "lievempiä" rajojen rikkoontumisia kohtaan, kuin myös aidosti vakavasti traumatisoituneiden ongelmille. Molemmat ovat rajattomia ja rikkoutuneita omalla tavallaan, mutta on täysin eri asia puhua vaikka ihmisestä,joka lapsuudessaan ei saanut vaikkapa olla itse mitään mieltä mistään ja joutui aina myötäilemään muita, kuin ihmisestä, joka on vuosikausia joutunut esim raiska tuksi ja pahoinpidellyksi lähisuhteissaan. Jokainen ymmärtää, että näillä on merkittävä ero. Sanot itsekkin, että vastuu on jokaisella itsestään,mutta silti väität minun olevan kohtuuton sanoessani, että se on todellakin omasta itsestä lopulta kiinni, haluaako olla kynnysmatto vai ei. Kaikilla ei todellakaan ole mahdollisuutta terapiaan ja vakavissa traumoissa pelkkä jutustelu psykiatrian sairaanhoitajan kanssa ei todellakaan riitä ja siksi syntyy näitä epäterveitä ihmissuhteita, joiden dynamiikka lopulta on täysin toimimaton. Ei kenenkään tule joutua olemaan ystävilleen terapeutteina,mutta jos on itse antanut tällaiseen mahdollisuuden vaikka tiedostaakin oman rajattomuutensa ja kärsii siitä, tilanteen korjautuminen ei lopulta ole kenenkään muun päätettävissä. Jos itsensä suojelemiseen eli vastuunkantoon omista valinnoistaan ei kykene ajoissa, on vain mentävä vaikeimman opin kautta, eikä sen ääneen sanominen ole ilkeyttä,vaan realismia. Tärkeää on kuitenkin huomata myös se, että rajat voi vetää ja asiansa käsitellä tavalla,joka ei loukkaa muita eikä itseä.

Oliko tämä viesti, johon alunperin kommentoin, sinun kirjoittamasi:

"Tässä ketjussa on läjäpäin ystävää teeskenteleviä valheellisia ihmisiä. Jos sinä näet apua tarvitsevan ihmisen,voit kulkea rinnalla hetken jos jaksat ja sitten ohjata hänet paremman avun piiriin. Ongelma teillä uhrutujilla on juurikin se,ettette ymmärrä,mikä on terve tapa vetää omat rajat -sensijaan keskitytte haukkumaan niitä,jotka saattavat olla ties miten traumatisoituneita ja hädissään tarraavat sinuun kuin hukkuva pelastajaansa. Ette tajua,miten teidän tulisi toimia,jotta ette loukkaa jo haavoittunutta ihmistä enempää ja sitten päälle haukutte heitä,koska ette näe omassa toiminnassanne mitään väärää. Valheellista."

Tuossa ainakaan ei "riitä ymmärrystä" "uhriutujille", jotka eivät ole osanneet vetää rajoja oikein ja ajoissa. Opastaakin voi tavalla, jonka tarkoitus ei ole loukata ketään.

Ihminen ei valitettavasti nöyrry ennen kuin joutuu itse kokemaan vastaavaa hylkäämistä. Tuollakin radiojuontajalla on hieman miettimistä sitten, kun on itse vaikeassa tilanteessa ja muut hylkäävät. Itse taas haluan toimia eri tavalla. Jos joku läheiseni vaikka sairastuu, niin pyrin olemaan hänen kanssaan entistä tiiviimmin tekemisissä. Totta kai se on ajoittain hyvinkin raskasta myös itselle, mutta omasta kokemuksesta tiedän, että myös hylkääminen on todella raskasta. En halua, että läheiseni joutuu kokemaan sellaista.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden ja varhaisten kiintymyssuhteiden emotionaalinen vaille jääminen on yksi suurimmista mt-obgrlmien suurisyistä. Koska kyse on inhimillisestä tarpeesta tulla nähdyksi ja hoivstuksi, ei tällainen ongelma välttämättä ratkea edes pitkässä psykoterapiassa.

Jossain vaiheessa on hyvä jättää traumat taakseen ja keskittyä tässä hetkessä siihen, että voisi rakentaa aikuisia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Tämä edellyttää, että ihmisen psykologinen kehitys etenee siihen pisteeseen, että hän kykenee siirtymään minäkeskeisyydestä kohti ajattelua, jossa omat tarpeet nähdään yhtenä osana itseä ja itseä voidaan tarkastella ikään kuin ylhäältä käsin osana laajempaa kokonaisuutta. "Mulla on omat tarpeeni, mutta tässä maailmassa on muutakin kuin mun tarpeet".

Joo ja jos aikuinen ihminen vuodesta toiseen elää tuota minäminää jossa omat tarpeet ja toistuvat itse valitut draamat ja niillä toisten kuormittaminen on ainoa mitä aidosti kykenee käsittämään, eikä mitään muutosta ole näkyvissä eikä edes halua muutokseen, niin kyllä sellainen energiasyöppönä hyljätään ja se on ihan ok.    

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on lähinnä se, että tietyt ihmiset tekevät jatkuvasti typeriä päätöksiä ja näitä pitäisi sitten kuunnella ja ymmärtää. Kun tälle ihmistyypille satut avautumaan omista ongelmista saat takaisin vain kylmän katseen, hetken hiljaisuuden ja sitten he rupeavatkin puhumaan omista ongelmistaan. Ei kiitos.

Paljon on ottajia mutta vähän antajia.

Minulla on ollut erittäin raskasta viime aikoina läheisen äkillisen kuoleman sekä työpaikan menetyksen takia. Olen ollut välillä aika surkeaa apaattista ja mykkää seuraa, onneksi kaverit ovat ymmärtäneet.

Mutta ei tähän päälle kauheasti jaksa kuunnella ihmisiä jotka inisevät loputtomasti jostain masennuksestaan (itse diagnosoitu, apua ei tietenkään ole haettu taikka olla hakemassa) tai siitä miten kauheaa on kun äiti on joskus ollut ilkeä kun on kehottanut menemään töihin ja muuttamaan omilleen. Tällaiset ihmiset jotka haluavat että puhutaan vain hänestä ja hänen (usein itseaiheututeista) ongelmistaan ja koko ajan pitäisi olla lohduttamassa milloin mistäkin. En yhtään ihmettele jos tällaisia ihmisiä "hylätään". Itse olen tässä viime aikoina joutunut karsimaan näitä tapauksia pois elämästä, en jaksa.

Aloituksesta tuli mieleen se kuinka kurjaa kun ihmiset kuuntelevat radiojuontajia ja ottavat koppia heidän näkemyksistä. Yksi radiojuontaja on puolituttuni ja hän on oikeasti todella karsea tyyppi.

Ja mitä olen radion kautta oppinut tuntemaan, niin samaa voin sanoa monesta muustakin juontajasta.