Miehen ADHD ja olen aivan loppu

Mieheni on 34-vuotias ja saanut vasta keväällä ADHD-diagnoosin ja siihen lääkityksen. Meillä on 3,5-vuotias lapsi. itse olen 40v. Miehelläni on mielestäni ollut aina ADHD-oireita, mutta ennen lapsen tuloa ne eivät häirinneet elämää vielä niin paljon, että olisin kokenut sen ongelmaksi kovin usein. Vielä hoitovapaalla ollessanikin homma pyöri aika hyvin, koska kykenin käyttämään niin paljon aikaa ja jaksamista kodinhoitoon yms. En halunnut painostaa miestä hakemaan diagnoosia saati syömään lääkkeitä, mutta olen onnellinen, että viime vuonna tapahtuneen burnoutin seurauksena hän vihdoin hakeutui tutkimuksiin ja sai diagnoosin sekä aloitti lääkityksen.



Mutta nyt kun aikaa on tässä kulunut jo lääkityksen aloittamisesta, huomaan että olen itse aivan uupunut. Koen siis joutuneeni monella tavalla kannattelemaan perhettämme lapsen syntymästä saakka. Mieheni ei siihen pysty, tai ehkä enemmänkin ei halua ottaa vastuuta tietyistä asioista. Koen sen epäreiluna ja kohtuuttomana minua kohtaan. Lyhyesti siis arkipäivän rutiineissa, yleisessä aikataulujen ja päivittäisten askareiden pyörittämisessä miehelläni on todella isoja vaikeuksia. Hän ei kykene esim. viemään lasta ajoissa päiväkotiin, vaikka on sovittu että lapselle olisi helpompaa jäädä aina samaan aikaan ja tuttuun tilanteeseen.



Mies ei onnistu huolehtimaan että meillä on ruokaa kotona, joten minä hoidan ruokaostokset ja pääosin myös ruuanlaiton. Tai jos mies menee kauppaan, hänellä kuluu 30 min. sijaan 2 tuntia ja puolet tarvittavista unohtuu kauppaan. Varmaan jokainen tajuaa, että käytännössä yhtälö ei toimi, jos vaikka minun vapaailtanani (ollaan sovittu että joka toisena päivänä on kummallakin vapaailta, jolloin toinen huolehtii lapsesta ja kodista jne.) miehen kauppareissu vie koko illan. Mielestäni on ihan järkevää siis jakaa töitä molempien vahvuuksien ja mieltymysten mukaan, mutta minulla on tosi paljon päivittäistä "pientä" työtä, kuten juuri vaatehuolto ja ruuanlaitto, jotka on pakko hoitaa ja joita ei voi siirtää myöhemmäksi jos ei vaikka jaksasisi tai vain huvittaisi.



Viikonloppuisin esim. lapsen ulosvienti on aivan toivotonta. Lapsemme on tosi vilkas ja tykkää sekä tarvitsee päivittäistä ulkoilua ja liikkumista, mutta usein käy niin, että jollen itse ota ohjia käsiini, mies haahuilee ja vitkuttelee ympäri kämppää, kunnes on enää puoli tuntia aikaa lounaaseen. Sen seurauksena lapsen päiväunet siirtyvät ja hän alkaa olla liian väsynyt, mikä johtaa kiukutteluun ja huonoon syömiseen sekä päiväunille nukahtamisen vaikeutumisena ja pitkittymisenä. 



Miehelläni on myös isoja vaikeuksia olla päättäväinen ja napakka kasvatuksessaan. Hän on tosi hyvä innostamaan, kannustamaan ja rohkaisemaan, mutta rajojen asettaminen, jämäkkyys ja lapselta jonkin vaatiminen tai pettymysten tuottaminen on aivan onnetonta. Enkä siis tarkoita, että lasta pitäisi itkettää ehdoin tahdoin, mutta esimerkiksi joskus herkkujen syömisen rajaaminen tai leikkien lopettaminen ja pukemaan lähtö aiheuttaa kiukkukohtauksen, joka on ihan normaalia ja jossa pitäisi mielestäni vain sanoa lapselle että ymmärtää harmituksen, mutta että nyt puetaan.