Sinä 50+ -vuotias, ajatteletko että olet elämäsi puolivälissä, loppupuolella, vai miten?

Loppupuolella.

Voi toki hengissä olla pitkään, mutta eihän se enää jännää ole.

Ei tätä kauaan voi enää kestää. Kroppa alkanut piiputtaa ja hajoilla aivan koomisella tavalla ympäriinsä ja kaikki vain parin vuoden sisällä. Ainoa hyvässä jamassa oleva on lihaskunto mutta kaikki muu on ihan haurasta roskaa eikä kestä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Oon 50. Ajattelin synttäreiden aikaan, että loppu ei oo kaukana. Sitten tajusin, että äitini on nyt 78 v ja porskuttaa menemään täyttä elämää. Kaikkea voi tietty tulla eteen, sairauksia tai vaikka onnettomuus. Mutta voi tulla toisaalta pitkä aika, jos seuraavat noin 30+ vuotta keskittyy vaan odottamaan, että kuolema korjaa. Ajattelin elää niin kauan kuin tätä elämää riittää. Tehdä töitä, harrastaa ja nauttia läheisten seurasta. Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän  haluaisin olla täällä.

Sukupuolten ero näkyy siinä, että kun miehet alkaa hiipua, naiset valmistautuu nauttimaan ns. kolmannesta elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Loppupuolella.

Voi toki hengissä olla pitkään, mutta eihän se enää jännää ole.

Voi olla liiankin jännää 🥶.

Vierailija kirjoitti:

Olen 55v ja viime vuosina olen havahtunut siihen, että parhaat päivät ovat takana.

Tästä eteenpäin on vain ns alamäkeä, kremppaa, kipuja, kolotuksia, rähjäisyyttä jne

Ryppyjä, kasvot vääntäytyy alaspäin, uurteita, iholle nousee omituisia näppyjä ja ihomuutoksia.

Urheilusuoritukset eivät onnistu kuten ennen, jaksaminen on erilaista.

Näkö ja kuulo heikentyvät.

Lähestyvä elämän loppusuora pelottaa, niin paljon jäi tekemättä ja kokematta. Nuorena monista asioista ajatteli: sitten joskus kokeilen tuota ja tätä 

En ymmärtänyt miten vuodet vieri ja aika suorastaan lensi; nyt olen tässä ja tunnen oloni huijatuksi. Minun piti olla ikuisesti nuori tai ainakin nuorekas.

En haluaisi antaa periksi, mutta ajankulumiselle ja kehoni vanhenemiselle en voi mitään.

Jos tunnet olosi hyväksi niin mielestäni voit tehdä vielä mitä vaimn haluat

Ajattelen useimmiten, että on nyt vasta alkanut..Olen lähentymässä  50-vee:tä. Tärkeintä on tuju hkorvaushoito. Ilman sitä elämäni olisi todellakin loppusuoralla!

Itse ajattelin olevani puolivälissä jo kolmekymppisenä, sen verran huonot geenit. Vaikka elintavat ovatkin suht hyvät.

Loppupuolella. Ei ole enää mitään odotettavissa paitsi kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon 51 v. ja mielestäni selkeästi elämäni loppupuolella. Ei mitään kroonisia sairauksia, ylipainoa tai muutakaan, mutta tunnen itseni selkeästi vanhaksi. Milloin mitäkin paikkaa särkee, vanhat vammat on alkaneet vuosien jälkeen muistutella itsestään ym. Mummuni kuoli 70 v. ja äitini 62 v.

Olen 52 ja viikon päälle. Ja uudelleen nuori!

Mitä te alapeukutatte? Nautin elämästä, hetkestä kiitävästä. Työelämä kusee, perimenopaussi vaivaa, avioliitto päättyi. Yritän silti puskea eteenpäin. Otan ilon irti, kun voin.

Loppusuoralla. Oon tosi masentunut ja pettynyt että tässäkö tää tosiaan oli.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen useimmiten, että on nyt vasta alkanut..Olen lähentymässä  50-vee:tä. Tärkeintä on tuju hkorvaushoito. Ilman sitä elämäni olisi todellakin loppusuoralla!

Mä en käytä (aika helpot vv:t) ,mutta ainahan mulla on ollut tietyt krempat. Niihin on tottunut. Osa on hävinnytkin tai lievittynyt. 

Kamalaa kuulun jo yli viisikymppisinä boomereihin.

Ite oon miettinyt et miksi joillaki vanhuksilla säilyy sellainen elämänilo ja sellainen lapsenmielisyys ihan sinne loppuvanhuuteen. Tiedän yhdenkin joka on menettänyt poikansa joten aika traaginen kokemus, pahin varmasti. Silti jaksaa hymyillä ja olla ystävällinen muille ja jaksaa ulkoilla jaa tehdä kaikenlaista jne. Miten voi "valmistautua" nuorempana siihen että pysyiisi elämäniloisena vanhuuteen saakka, vai voiko siihen vaikuttaa?

Vielä kaksi kuukautta sitten ajattelin, että onhan mulla edessä vielä ainakin 10 työvuotta ja sitten parikymmentä vuotta eläkkeellä. Sitten sain aika yllättäen syöpädiagnoosin, joten jää nähtäväksi, mitä siitä seuraa. Näin se menee.

Onpas tämä ankea ketju. Kyllä kuusikymppisenä on kivaa, jos on suurin piirtein terve.

Lapset yleensä omillaan, moni jo melkein eläkkeellä, ja arki omannnäköistä. :)

En mieti sitä, kuinka kauan täällä vielä elän. Keskityn enemmän siihen, että elämäni olisi hyvää. Eli keskityn enemmän laatuun kuin määrään.

Onpa teillä surkeaa. Mulla on 30 vuotta vielä jäljellä jos elän yhtä pitkään kuin yhä elossa ja suht hyvässä kunnossa oleva äitini. Jotenkin sekin aika pitää käyttää mutta valittamaan en aikonut ryhtyä.

Kaikkea kivaa voi vielä tehdä jos terveenä pysyy. Siitähän se paljon riippuu.

Mutta aika on tosiaan mennyt ihan älyttömän nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen useimmiten, että on nyt vasta alkanut..Olen lähentymässä  50-vee:tä. Tärkeintä on tuju hkorvaushoito. Ilman sitä elämäni olisi todellakin loppusuoralla!

Mä en käytä (aika helpot vv:t) ,mutta ainahan mulla on ollut tietyt krempat. Niihin on tottunut. Osa on hävinnytkin tai lievittynyt. 

Ei se korvaushoito ole pelkkiin vv oireisiin. Vaan jotta terveys säilyy, ja hyvinvointi ja ulkonäkö. Estrogeeni pitää verisuonet terveinä jne. Rypytön naama, seksihalut tulivat kuntoon jne.

Minä olen nyt 53-vuotias ja mielestäni sekä fyysisesti, että henkisesti oikein hyvässä kunnossa.  Olen aloittanut uuden harrastuksen. Tänäänkin askelmittariin on tullut 21.000 askelta. Työ- ja yksityiselämässä menee hienosti. Lainat on maksettu, joten on varaa tehdä mitä haluan. Matkustella ja harrastaa. Tuntuu todella oudolta, että jo 12 vuoden päästä pääsen eläkkeellekin.

Vierailija kirjoitti:

Loppusuoralla. Oon tosi masentunut ja pettynyt että tässäkö tää tosiaan oli.

Tuu mun luokse, keksitään jotain.