Tiesitkö haluavasi lapsia alle kolmekymppisenä?

Halusin ja sain kaksi, toisen kun olin 30. Ihanaa ja raskastakin oli ajoittain, ihanaa pääosin. Nyt molemmat jo aikuisia.

Tiesin. Ja sain lapseni alle 3-kymppisenä.

Luulin haluavani lapsia parikymppisenä sitten kun opiskelut on opiskeltu ja töitä saatu. Sitten kolmenkympin tienoilla alkoi epäilyttää asia. Reilu kolmekymppisenä vähän lämpenin asialle, mutta tuli ero miehestä. Nyt suhtaudun asiaan neutraalisti. Tuskin uutta  miestä lapsen isäksi löydän ajoissa ja yksin en halua lasta hankkia. Jos kuitenkin löytyisi sopiva mies joka lapsen haluaisi niin olisin valmis yrittämään. Toisaalta minulle sopiva lapsia haluamaton mies kävisi myös hyvin. 

En erityisesti halunnut alle enkä yli kolmekymppisenä. Pari tuli kuitenkin tuli hankittua.

Ei ollut ihanaa eikä kamalaa, vaan ihan tavallista.

Tiesin, että EN halua lapsia. Elämäni rikas sisältö on tullut aivan muualta.

Nyt jo tyytyväinen eläkeläinen.

Tiesin jo lapsena etten halua lapsia eikä mieli ole koskaan muuttunut. N60+

En tiennyt, olin pitkässä parisuhteessa ja elämä oli mielestäni ihan hyvää niinkin. Miehelle asialla ei ollut oikeastaan väliä. Sitten tapahatui jotain ja aloin haluamaan lasta vasta n.31-32 vuotiaana ja saatiinkiin sitten kerralla kaksoset ja myöhemmin  vielä yksi.

Lasten kanssa elämä on ollut paljon helpompaa ja hauskempaa kuin ajattelin. Jotenkin parisuhdekin on syventynyt. Mutta ei kaduta että sain esikoiset vasta 33-vuotiaana, sitä ennen ehdin opiskella ja elää muutenkin vähän nuoruutta niin siirtymä tuntui luonnolliselta.

Sain lapsia vähän alle 3-kymppisenä ja hyvin on mennyt. Mistä tämä kysymys tuli?

Tiesin, että en halua lapsia, mutta 30 v täytettyäni aloin miettimään, että entä jos sittenkin. En halunnut katus myöhemmin, joten hankin kaksi lasta, 32 v ja 34 v.

en osaa vastata, onko kaikki mennyt, kuten kuvittelin. Koska en kuvitellut mitään.

Tiesin jo ihan pienestä, että haluan lapsia. Mutta sain vasta viime hetkillä. Onneksi kuitenkin ehdin vielä.

Tiesin etten halua.

Tiesin jo 15 vuotiaana että haluan lapsia, mjtta 40 vuoden ikään mennessä yksikään nainen ei ole halunnut edes seurustella kanssani.

Tiesin jo alle kaksikymppisenä. Pari poikakaveria lähti lätkimäänkin kun kaupassa vauvan vaatteita ihastelin ja kyselin niiltä että eikös ookkiin söpöjä.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin, että en halua lapsia, mutta 30 v täytettyäni aloin miettimään, että entä jos sittenkin.

Minulla meni juuri päinvastoin. Parikymppisenä olin vielä avoin ajatukselle lapsista, joskaan en silloinkaan kokenut mitään palavaa halua tulla äidiksi. 30 tuli hiljattain mittariin ja nyt olen jo sataprosenttisen varma, etten halua lapsia.

Tiesin että ehdottomasti en halua. Matkustelin, opiskelin, juhlin, harrastin. En kadu. Oli hauska nuoruus. N64

Nuorin syntyi kun olin 28v. Tiesin noin nelikymppisenä etten halua lapsia. Ex muistutti, että ne on minun vuokseni olemassa, minä niitä halusin, johon totesin että hän on helposti manipuloitavissa ja että olisi kasvattanut selkärangan. Hänen tossuilun vuoksi ollaan nyt tässä tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

En erityisesti halunnut alle enkä yli kolmekymppisenä. Pari tuli kuitenkin tuli hankittua.

Ei ollut ihanaa eikä kamalaa, vaan ihan tavallista.

Näin. 

Lasten kanssa tulee tietenkin uudenlainen elämä, omine tunteineen, vaikeuksineen ja huippuhetkineen. Ne ovat kuitenkin niin yleisiä, että ne voi sanalla sanoen kuvata ihmisyyden ydinkokemukseksi - tavalliseksi elämäksi.

Tiesin jo nuorena, että haluan tuhat lasta missien ja mallien kanssa, mutta eivät antaneet pimsaa. T Mies

En. Aloin hitaasti pohdiskella lasten saannin haluamisen mahdollisuutta aikaisintaan 32-vuotiaana. Sitä ennen ajattelin, etten hanki lapsia lainkaan. Ensimmäisen lapsen sain 36-vuotiaana, toisen 39- ja kolmannen 41-vuotiaana.

Olin aina (siis varhaisesta teini-iästä nuoreen aikuisuuteen) ollut sitä mieltä, etten halua lapsia enkä naimisiin, vaan vietän "vapaan intellektuellin" elämää. Kuinkas kävikään, olin tuttavapiirin ensimmäinen, joka meni naimisiin ja sai ekana lapset. Tuli vain vastaan sellainen ihminen, jonka kanssa kaikki tuntui luontevalta ja raskaaksi tulin heti, 26-vuotiaana, kun kirjoitin väikkäriä, mies on vuoden vanhempi kuin minä. 

Kaikki meni hienosti, olen iloinen siitä, etten jäänyt lapsettomaksi. Mutta tiedostan senkin, miten raskasta olisi, jos lapsi olisi vammainen tai muuten ongelmainen. Yksi tuttu sai vammaisen lapsen vanhemmalla iällä (isäkin vanhempi, yli nelikymppinen) ja toisen lapsella on tarkkaavaisuushäiriö, jonka takia aikuinen lapsi on syrjäytynyt. Ei ole helppoa sellaisen vanhemmalla. Kaikki on tehty "oikein", mutta silti lopputulos on huono, sillä lapsesta on ikuinen huoli. Vammainen ei tervehdy normaaliksi eikä kolmekymppinen syrjäytynyt välttämättä milloinkaan päädy tavalliseksi palkansaajaksi. 

Tiedostan olevani onnekas sekä lapsen että mieheni suhteen.