Lue keskustelun säännöt.
"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!
08.12.2024 |
Olen seurannut aivan hämilläni erästä keskustelua, jossa on noussut useampikin otsikon kaltainen kommentti. Ihmiset toteavat, että ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, vaan lähinnä määräaikaisia. Ystävyys on ok niin kauan, kun ystävyydestä tulee hyvä mieli ja ystävyys ei millään tavalla kuormita. Jos ystävä jossain pikkuasiassa ärsyttää/hän on jonkin aikaa raskasta seuraa tms, on täysin ok lopettaa ystävyys sen takia. On myös täysin ok lopettaa ystävyys, jos ystävien elämäntilanne muuttuu.
Olen tästä aivan ihmeissäni. Minulle ystävyys on lähtökohtaisesti sitä, että toivoisin aikuisena solmitun ystävyyden kestävän eliniän. Aikuisena sitä kuitenkin jo tietää, millainen ihminen ja persoona on eikä ole samanlaista suurta muutosta kuin lapsena/teininä. Ajattelen, että ystävän kanssa ollaan iloissa ja suruissa, eikä toista hylätä silloin, jos ystävällä on vaikka vaikeaa ja hän kaipaisi tukea. Hyvässä ystävyydessä puolin ja toisin jaetaan ilot ja surut, molempien tunteille ja elämäntilanteille on tilaa.
En myöskään ymmärrä, miksi ystävästä pitäisi luopua elämäntilanteen muuttuessa. Mihin ne hyvät keskinäiset välit häviää, jos vauvavapaalta palataan työelämään/työelämästä siirrytään eläkkeelle tms? Eikä hyvät välit ole nyt synonyymi usein näkemiselle. Monilla on ystäviä, joita näkee harvoin, mutta juttu jatkuu aina siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Minulla on ystäviä, jotka ovat hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä itse ja ei se millään lailla ole este ystävyydelle. Päinvastoin on hyvin virkistävää, kun toisella on ihan eri-ikäiset lapset tai muuten erilainen elämäntilanne.
Missä vaiheessa ystävyydestä on tullut tällaista itsekeskeistä kauppatavaraa, jossa ystävyys kuopataan milloin minkäkin syyn takia?
Kommentit (478)
No, tavallaan he ovat oikeassa. Tuollaisilla ihmisillä ystävyys ei tosiaan ole elinikäistä.
Minä en kyllä edes jaksaisi hankkia uusia ystäviä joka elämäntilanteeseen. Ei minulla taida olla yhtäkään ystävää, joka olisi täysin samanlaisessa elämäntilanteessa kuin minä. Minusta elämäntilanteet voivat toimia lähtölaukauksena ystävyydelle, mutta ovat sen verran pinnallisia asioita kuitenkin, ettei aito ystävyys perustu niille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikki ystävyydet kestä elinikää. Elämäntilanteet ja asuinpaikat muuttuvat. Ei se tarkoita että toinen hylättäisiin. Tiet vain eroavat.
Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.
Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.
Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aiheuttaa näin sille toiselle kenties loppuelämän haavan?
En keksi muuta selitystä kuin itsekeskeisyys.
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.
Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.
Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aiheuttaa näin sille toiselle kenties loppuelämän haavan?
En keksi muuta selitystä kuin itsekeskeisyys.
Ehkäpä syy on se että nykyään maantieteellinen välimatka ei ole este ystävyydelle. Ennen piti hyväksyä huonokin ystävä koska vaihtoehtoja ei ollut. Nykyään voi valita ystävän sellaisesta kenen kanssa tulee hyvin toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikki ystävyydet kestä elinikää. Elämäntilanteet ja asuinpaikat muuttuvat. Ei se tarkoita että toinen hylättäisiin. Tiet vain eroavat.
Kuitenkin tosi eri asia kuin tietoisesti lopettaa ystävyys. Tietenkin ystävyys voi katketa tai jäädä tauolle, mutta jos tietoisesti päättää että lopetanpas tämän ystävyyden koska muutan toiselle paikkakunnalle, niin kyllä se kertoo paljon ihmisestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Öööö. Voin olla vihainen, mutta ei minun silti tarvitse haukkua ystävää. Voin olla surullinen, muttei minun silti tarvitse vaatia, että ystäväkin on. Voin olla onnellinen, muttei minun tarvitse silti vaatia samaa ystävältä. Jos on ilkeä tai vaativa muita kohtaan, niin sellaisesta yleensä halutaan eroon.
Itse olen uskollinen ystävä, ja tukenut ystäviäni aina. Se ei kuitenkaan valitettavasti ole ollut kaksisuuntaista. Olen lopettanut ystävyyden ns ystävän kanssa, joka ei ollut oikea ystävä, joka pilkkasi ja painoi minua alaspäin, aina, kun kykeni. Sitten on ystävyyssuhteita, jotka ovat loppuneet siihen,kun se toinen on lopettanut yhteydenpidon. Yksipuolinen ystävyys on yhtä tyhjän kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ystävyyssuhteet voivat loppua aivan kuten parisuhteetkin. Toisaalta ihmiset saattavat kasvaa ja kehittyä eri tahtiin, asiat jotka yhdisti eivät enää olekaan niin tärkeitä tai toinen ei välttämättä ajatuksiltaan kehity vaan jämähtää. Monihan lähtee omista lapsuuden ja nuoruuden piiristä kaupunkiin jotta voisi kasvaa ja kehittyä omana persoonanan eikä sellaisena mitä muut olettaa sinun olevan. Toki on ystävyyssuhteita, jotka kasvavat samaan tahtiin kuin ihmiset siinä. Mutta turha pitää ystävyyttä pyhänä asiana jota myöten kantaa jotain mitä itse asiassa ei ole olemassakaan.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä ahdistava ajatus, että lähtökohtaisesti ystävyyden täytyy kestää eliniän. Missä vaiheessa tutustumista tämä vaade astuu kuvaan? Kun ensimmäisen kerran käydään yhdessä kahvilla?
Ei se ole vielä ystävyyttä, vasta kaveruutta tai tuttavuutta. Sitten kun se on kehittynyt ystävyydeksi voi ajatella niin että se kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä ahdistava ajatus, että lähtökohtaisesti ystävyyden täytyy kestää eliniän. Missä vaiheessa tutustumista tämä vaade astuu kuvaan? Kun ensimmäisen kerran käydään yhdessä kahvilla?
Ei se ole vielä ystävyyttä, vasta kaveruutta tai tuttavuutta. Sitten kun se on kehittynyt ystävyydeksi voi ajatella niin että se kestää.
Miten niin? Yli puolet avioliitoistakin kaatuu ja siinä on sentään tunteita, talous, lapsia ym pelissä ja silti siitä lähdetään kävelemään. Niin miksi ystävyys on pyhä eikä sitä saa päättää koskaan? Vaikka kuinka kasvettaisiin erilleen tai vaikka kuinka se toinen rupeaisi vaikka manipuloivaksi juopoksi joka soittaa jatkuvasti ja toisen on vastattava 24/7, niin sitäkö ei saa päättää ikinä?
Minä en pidä enää ystävinäni sellaisia jotka vähättelevät, valehtelevat tai kadehtivat minua. Siedin sitä vuosikymmeniä, en tiedä mikä tuli, vanhuus vai viisaus. N 60v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käsittämättömän naiivi käsitys ystävyyssuhteista. Valitettavasti totuus on paljon, paljon raadollisempi.
On täysin luonnollista että ihmissuhteet kärsivät ja katkeavat opintojen, paikkakunnalta muuton, avioitumisen, perheen perustamisen, eron, työpaikan vaihtumisen ja muiden elämänvaiheiden, kuten menestysten ja menetysten, seurauksina.
Kysy sitä niiltä ystävikseni luulemiltani ihmisiltä jotka hylkäsivät minut kun lapseni kuoli enkä enää jaksanut kannatella heitä enkä olla heille hyvä ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ärsyttää näissä keskusteluissa aina se, että se jätetty ystävä leimataan jotenkin kamalaksi. Tyyliin, että kyllä saa juopoksi/patologiseksi valehtelijaksi tms muuttuneen ystävän jättää. Todellisuus on kuitenkin se, että äärimmäisen harva osoittautuu ihan kamalaksi. Suurimmalla osalla muuttuu arki elämänmuutosten myötä ja osalla saattaa muuttua arvot samalla. Ei se ole kamaluutta, jos toisella muuttuu vaikka elintavat tai arvomaailma vanhemmaksi tulemisen/läheisen menettämisen tai muun muutoksen myötä. Se on elämää. Osa ystävyyksistä kestää sen, että ihminen tai hänen arvonsa muuttuvat, toiset eivät kestä.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus on ollut, että monien on vaikea sietää toisissa epätäydellisyyttä, heikkoutta ja tarvitsevuutta. Epäilen, että tämä juontuu kasvatuskulttuuriin. Moni on saanut kasvatuksen, että vaikeissa tilanteissa on jätetty yksin ja lapset/nuoretkin ovat jääneet vaikeissa tilanteissa omilleen. Vaikeiden tunteiden kohtaamisessa ei ole autettu, ei ole lohdutettu ja tuettu. Sitten ei aikuisena osata kohdata muissa inhimillisyyttä, kun sitä ei ole kukaan kohdannut omalla kohdalla silloin, kun sitä olisi tarvinnut.
Tätä epäilen itse syyksi. Ihan hirveän moni ihminen on sisältä ihan rikki, kun lapsena ja nuorena on jäänyt vaille aitoa rakkautta, huolenpitoa ja hoivaa. Elämää yritetään kovasti suorittaa ja ihmetellään, miten se ei tee ehjäksi. Suorituskeskeiseen elämään ei sovi sekään, jos joku näyttää tarvitsevaisuutensa.
Ei voi kuin toivoa, että tulevissa sukupolvissa olisi heitä, jotka ovat saaneet rakkautta, huolenpitoa ja hoivaa niin, että kykenevät jakamaan sitä toisille.
Tuokin on amerikasta omittua. Tyypillistä keskustelua amerikkalaisilla keskustelusaiteilla. Instagram-amerikansuomalaiset sitten matkivat kaiken rapakon takaa. Surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kyllä ahdistava ajatus, että lähtökohtaisesti ystävyyden täytyy kestää eliniän. Missä vaiheessa tutustumista tämä vaade astuu kuvaan? Kun ensimmäisen kerran käydään yhdessä kahvilla?
Ei se ole vielä ystävyyttä, vasta kaveruutta tai tuttavuutta. Sitten kun se on kehittynyt ystävyydeksi voi ajatella niin että se kestää.
Miten niin? Yli puolet avioliitoistakin kaatuu ja siinä on sentään tunteita, talous, lapsia ym pelissä ja silti siitä lähdetään kävelemään. Niin miksi ystävyys on pyhä eikä sitä saa päättää koskaan? Vaikka kuinka kasvettaisiin erilleen tai vaikka kuinka se toinen rupeaisi vaikka manipuloivaksi juopoksi joka soittaa jatkuvasti ja toisen on vastattava 24/7, niin sitäkö ei saa päättää ikinä?
No saahan sitä olettaa ystävyyssuhteiden kestävän. Ei se tarkoita, että niiden lopettamisen pitää olla ehdottomasti kiellettyä.
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.
Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.
Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aiheuttaa näin sille toiselle kenties loppuelämän haavan?
En keksi muuta selitystä kuin itsekeskeisyys.
Siinä ketjussa riehui yksi (tai muutama) äärimmäisen itsekeskeinen (ehkä jopa naristinen) tyyppi joka tuputti jatkuvasti tuota samaa kuinka ihmiset ovat vain käyttötavaraa eti elämän vaiheisiin.
Sillä tai niillä ei varmaan elämässään ole kaikki ollut vuosikymmeniin vakaalla pohjalla.
Vierailija kirjoitti:
Minua ärsyttää näissä keskusteluissa aina se, että se jätetty ystävä leimataan jotenkin kamalaksi. Tyyliin, että kyllä saa juopoksi/patologiseksi valehtelijaksi tms muuttuneen ystävän jättää. Todellisuus on kuitenkin se, että äärimmäisen harva osoittautuu ihan kamalaksi. Suurimmalla osalla muuttuu arki elämänmuutosten myötä ja osalla saattaa muuttua arvot samalla. Ei se ole kamaluutta, jos toisella muuttuu vaikka elintavat tai arvomaailma vanhemmaksi tulemisen/läheisen menettämisen tai muun muutoksen myötä. Se on elämää. Osa ystävyyksistä kestää sen, että ihminen tai hänen arvonsa muuttuvat, toiset eivät kestä.
Tuo leimaaminen kertoo enemmänkin niistå ketkä sitä leimaamista tekevät. Hyvin usein äärimmäisen rikkinäisiä ihmissuhteissaan parisuhteitaan myöten. Heidän on pakko projisoida syy muihin koska peiliin eivät pysty kunnolla katsomaan,
Tämähän se. Monessa muussa kulttuurissa tarjoudutaan heti tukemaan ja auttamaan, tarjoudutaan vaikka nukkumaan kaverin sohvalla jonkin aikaa ja hoitamaan ruoanlaitot jos kaveri on kovin huonona. Suomessa on erittäin vahva yksinpärjäämisen kulttuuri, sitä ei edes kunnolla tajua ennen kuin näkee vähän muutakin muailmoo