"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!

Nykyaikaa tämä, että kaiken pitäisi olla helppoa, kevyttä ja hauskaa ja jos ei ole, niin vika on siinä toisessa. Enää ei kestetä toisissa inhimillisyyttä, kun ollaan itse niin ahdistuneita ja rikki.

Oma kokemus on ollut, että monien on vaikea sietää toisissa epätäydellisyyttä, heikkoutta ja tarvitsevuutta. Epäilen, että tämä juontuu kasvatuskulttuuriin. Moni on saanut kasvatuksen, että vaikeissa tilanteissa on jätetty yksin ja lapset/nuoretkin ovat jääneet vaikeissa tilanteissa omilleen. Vaikeiden tunteiden kohtaamisessa ei ole autettu, ei ole lohdutettu ja tuettu. Sitten ei aikuisena osata kohdata muissa inhimillisyyttä, kun sitä ei ole kukaan kohdannut omalla kohdalla silloin, kun sitä olisi tarvinnut.

Monille on iskenyt ystävyyssuhteissa hyötyajattelu. Toisen kanssa ollaan niin kauan, kun toisesta voi hyötyä jotenkin. On se sitten se, että toinen auttaa/kuuntelee/on hauska tms. Jos toinen ei enää täytä tuota tehtävää (tai pahimmillaan alkaa vaatia itselleen jotain, esimerkiksi lohdutusta raskaassa elämäntilanteessa), niin irti päästetään nopeasti. Pahimmillaan vielä syyllistetään sitä jätettyä, että mitäs muutuit tylsäksi/tarvitsevaksi tms.

Nykytrendi tuntuu siis olevan että on ok ghostata ja jättää ystävä mikäli kokee ystävyyssuhteen "negatiiviseksi" ym. En ymmärrä. Tuntuu että ihmisiä oikein kehotetaan jättämään ihmissuhteet joita ei sillä hetkellä koeta positiivisiksi.  

Minä sairastuin vakavasti ja pysyvästi. Sain tuntea nahoissani sen, miten yksin jäin. Olin siis ensin puoli vuotta sairaana, ennen kuin diagnoosi oireille löytyi. Harva kyseli vointia, kun olin sairas ja ei tiedetty syytä. Osa katosi jo tuolloin, kun elämä rajoittui neljän seinän sisään. Kun kerroin diagnoosista, niin lähes kaikki loputkin häipyivät elämästäni.

Minä olin siis ollut se, joka oli toisten tukena vastoinkäymisissä. Sitten kun itselleni kävi näin, niin eipä kiinnostanut samanlainen tuki minun suuntaani. Eiköhän tuossa ole myös sitä, että sairaana ihmisenä en ole jännittävää seuraa ja muistutan toisia olemuksellani jo siitä, että hekin saattavat tuosta noin vain sairastua.

En ole itse tajunnut sitä, miksi elämästä pitää eliminoida ystävä, jonka kanssa nyt ei ehkä ole paras vaihe. Onhan parisuhteessakin erilaisia vaiheita, ylä- ja alamäkiä, eikä silti tarvitse puolisoa pistää mäkeen, vaikkei rakkaus nyt roihua. 

Itse olen ottanut logiikan, että jos jonkun ystävän kanssa ei ole paras vaihe, niin nähdään vähän vähemmän. Ajan kanssa fiilis menee ohi ja sitten voi taas nähdä useammin.

Aika monella voi olla myös kokemusta siitä, että ystävyys ei ole vuosiin tuntunut vastavuoroiselta vaan jatkuvasti joutuu venymään eikä saa vastineeksi juuri mitään muuta kuin lisää vaatimuksia tai lisää joustamista.

Tämä on vähän samaa ällistelyä kuin se kun hoetaan että parisuhteista erotaan liian helposti. Kukaan ei voi tietää millaista muiden ihmissuhteissa on ollut eikä voi tietää miten työlääksi tai raskaaksi ihmissuhde voi muuttua.

Jos ystävyys on ollut hyvä, joku yksittäinen takapakki ei sitä kaada. On suuri helpotus että työlään ihmissuhteen voi myös lopettaa. 

Ei nykyisin ole ystävyyttä. Pääosin ne on kaverisuhteita eli loppujen lopuksi aika pinnallisia ja juuri tuota, että ollaan kamuja niin kauan kun  on kivaa. 

Aika harvalla kai on mitään kovin syviä ystävyyksiä. Tämäkin palsta on lähinnä valitusta yksinäisyydestä. Kulttuuriin ei kuulu tuppautua muiden elämään ja jos tulee vaikeuksia, niin annetaan olla omissa oloissa, että toinen saa rauhassa parantua/selvittää asiansa. Jos joku takertuu liikaa ja odottaa vielä vastavuoroisuutta, niin pettyy karvaasti. Ei ole nykyaikaa, vaan aina on ollut näin karua. Jos haluaa seuraa, niin se on se puolison löytäminen ja perheen perustaminen se juttu.

Kun ainoana yhdistävänä tekijänä on lapsena ollut sama lähiö ja koululuokka, niin ehkä sitä viimeistään aikuistuessaan huomaa kuinka erilaiset elämänarvot sillä toisella onkaan. Vaikka persuus tms niin en todellakaan jää väittelemään sellaisen kanssa yhtään enempää, oli sitten kuinka läheinen tuttava tahansa.

Onhan elinikäinen ystävyys kaunis ajatus, ja on itselläkin sellaisia.

Mutta sitten on myös ihmisiä, joiden kanssa saatetaan olla vuosiakin läheisiä ja sitten vaan kasvetaan erilleen. Toinen tai molemmat kyllästyy, ei ole enää oikein yhteistä jne. Elämäntilanteet ei mielestäni liity ystävyyteen mitenkään, sillä ystävyys on sitä kun on hyvä olla yhdessä ja niin sanotusti synkkaa. Elämäntilanne voi olla samankaltainen tai olla olematta, mutta kyse on siitä ollaanko samanhenkisiä. Sitten on myös niitä joiden kanssa ei tarvitse olla niin samanhenkinen, mutta sosiaaliset yhteydet on olemassa esim. kyläyhdistysten ja tapahtumien kautta. Ihmisen elämässä on monenlaista sosiaalista lokeroa. 

Ja vaikka pidänkin elinikäistä ystävyyttä kauniina ajatuksena ja asiana, niin vastustan kyllä sellaista, että pitäisi väkisillä jumittaa jossain vain sen vuoksi, että joskus ystävystyttiin.

Toisilla myös enempi tuuria siinä, että löytävät oikeat ihmiset ympärilleen jo nuorena, kun taas toiset ei ja on enempi hakemista. 

Näin juuri. Ystävyys harvoin on koko elämän pituinen. On tunnettu koulussa, opinnoissa, töissä, harrastuksissa, asuinpaikassa. Ihmiset muuttuvat  ja tilanteet vaihtuvat, silloin monesti myös ystävyydet voi haaleta ja jäädä taakse. Ihan normaalia elämän kulkua. 

Joskus myös havahtuu, että joku ei ole todellinen ystävä. Arvostelee ja juoruaa seläntakana kaikki yksityiset asiasi tms. Silloin on viisasta jättää koko suhde taakseen. 

Mä arvostan pitkäaikaisia ystävyyksiä. Kaksi ystävää on kulkenut rinnalla pitkään ja todella toivon, että ne jatkuvat, " kunnes kuolema meidät erottaa".

Mutta elämä on opettanut, että harvat ystävyyssuhteet kestävät elämäntilanteiden, asuinpaikkoja, kiinnostuksekohteiden ja luonteiden muuttumista. Aika suuri osa ystävistä on ns.elämänvaiheystäviä.

Lukioikäinen ystävyys lakkasi mulla tosiaan siihen, että toinen alkoi höperrellä jotain "so malit kelan jonossa kurahousuja hakemassa" -persuläppää. Toinen kaveriporukan tyyppi yritti hyssytellä, että "puhukaa sitten jostain muusta", mutta kunnioitus meni täysin. Feidasin hissukseen tapaamisemme, eli ei mitään suurta draamaa ollut mihinkään suuntaan. En ole edes vasemmistolainen, vaan ihan vain sivistystä hankkinut ihminen, joka kannattaa markkinataloutta ja yrittämistä oikein mielellään. 

Jos ei yhtään välitä ystävästään, niin silloin ystävyys on parempi lopettaa. Mutta jos ystävä on tärkeä, niin ei tietenkään sitten kannata.

Minusta on kyllä ahdistava ajatus, että lähtökohtaisesti ystävyyden täytyy kestää eliniän. Missä vaiheessa tutustumista tämä vaade astuu kuvaan? Kun ensimmäisen kerran käydään yhdessä kahvilla?

Suosittelen aloittajalle vähemmän vauvapalstaa ja enemmän eloa netin ulkopuolella. Ihan älytöntä vaivata päätään joidenkin mystisten muiden ihmissuhdeasioilla.

Eli maalaat jostain ystävästäsi mieleesi tietynlaisen kuvan etkä anna hänen olla oma itsensä?

Mun kaveri on manipuloija, henkinen hyväksikäyttäjä sekä selkäänpuukottaja ja vaatii käytännössä välitöntä vastausta puheluihin tai viesteihin. Tinkaa myös asiani muilta/muuta kautta.

Ei kiitos, sellaiselle ei ole tilaa.

Vierailija kirjoitti:

En ole itse tajunnut sitä, miksi elämästä pitää eliminoida ystävä, jonka kanssa nyt ei ehkä ole paras vaihe. Onhan parisuhteessakin erilaisia vaiheita, ylä- ja alamäkiä, eikä silti tarvitse puolisoa pistää mäkeen, vaikkei rakkaus nyt roihua. 

Itse olen ottanut logiikan, että jos jonkun ystävän kanssa ei ole paras vaihe, niin nähdään vähän vähemmän. Ajan kanssa fiilis menee ohi ja sitten voi taas nähdä useammin.

Mutta se avioliittokin joskus voi päättyä. Joten miksei ystävyyssuhdekin. Siihen en osaa sanoa, kuinka herkästi näin käy. Itsellä on ystävyyssuhteita päättynyt, kun arvomaailmat ovat muuttuneet aivan erilaisiksi. Avioliittokin kastui oikeastaan siihen samaan. Mielestäni tällaiset ovat ihan normaaliin elämään kuuluvia juttuja, että jotkus ihmiset on vaan "käymässä". Sitten on ne, jotka on ja pysyy. Yhteinen sävel pysyy, vaikka olisi taukoakin.