Mistä syystä jotkut ovat sukurakkaita eli pitävät tärkeänä yhteydenpidon serkkuihin, täteihin ym
Kommentit (11)
Vierailija kirjoitti:
Isä piti ahkerasti yhteyttä sisaruksiinsa ja he olivat meillä tosi usein tai me heillä. Kiinnyin jo lapsena muutamiin serkkuihin ja pysyneet ystäväni 40 vuotta. On helpottavaa jakaa monet sukua koskevat asiat heidän kanssaan niin kuin nyt vanhempiemme kuolemat, joista voimme puhua ja itkeä yhdessä. Tai muistella lapsuuden juttuja sekä seurata seuraavan sukupolven edesottamuksia. Mielestäni hyvin arvokkaita ihmissuhteita.
Myös veljeni ovat minulla läheisiä, mutta emme roiku toisissamme. Apua saa, jos hätä tulee. Tai jos mieltä painaa jokin, niin kuin periytyvät sairaudet, niin veli on ehdottomasti paras jakamaan sen tunteen kun saa diagnoosin. Meitä on sitten kaksi samassa jamassa.
Mitään kahvikekkerisukua emme ole niin kuin puolisoni suku. En edes ota osaa niihin kaakatuksiin, joita anoppi rakastaa kermakinuskikakkuineen kerran kuukaudessa. Anoppi on noin 60 plus ja edustaa sellaista sitovaa, kontroloivaa sukulaissuhdetta, johon en ole tottunut.Hä
Niin että se oma suku on kuitenkin se paras?
Ihmiset viihtyy seurassa, jossa ollaan samalla aallonpituudella. Joillain onnekkailla niitä ihmisiä on heti syntymästä saatavilla, ne omat sukulaiset.
Periaatteessa voi ajatella kaiken mikä liittyy omaan hyvään oloon on itserakasta. Terve itserakkaus onkin hyväksi.
Minä olen sukurakas, nyt enää yksi täti ja äiti vanhemmasta sukupolvesta elossa, myös enon leskelle soittelen satunnaisesti. Serkkuni tunnen hyvin myös, meillä on yhteinen isovanhempien talo omistuksessa.. En koe itserakkautta asiassa.
Ehkä on osunut ok-sukulaiset. Ei ole epäselvyyksiä. Osalla suku ei pidä yhteyttä.
Minun kokemukseni mukaan se opitaan kotoa vanhemmilta ja isovanhemmilta, riippuu siis perheen kulttuurista ja historiasta, ja millaiset välit on. Ihmisen oma sosiaalisuus vaikuttaa myös. Jos oman suvun historia tunnetaan pitkälle ja on jokin yhdistävä tekijä, kuten sukutila, niin se tuo ihmisiä yhteen (tai joskus riitojen tapauksessa erottaa). Jotkut pitävät yhteyttä ihan vaan velvollisuudesta, koska niin kuuluu heidän mielestään tehdä.
Minulla on ollut sosiaalinen suku ja lapsuudessa oli isoja perhe- ja sukujuhlia. Toinen isoäitini oli semmoinen matriarkka, hyvin sosiaalinen ja aktiivinen ihminen. Toisella puolella sukua taas yhdistävä tekijä oli Karjalan evakkous, ja erilaiset sukutapaamiset liittyi vahvasti siihen. Tämä ei kuitenkaan ollut nuoremmalle polvelle enää niin läheinen asia, niin siltä puolen sukua ei nuorempi serkkupolvi tunne enää toisiaan niin hyvin.
Evoluution kannalta totta kai on järkevää suosia omaa verisukua yli muiden. Verisukulaiset kantavat osin samaa geeniperimää kuin itse.
Suku on rikkaus, laaja suku vielä arvokkaampi. Mull on n 50 serkkua, toisen puolen serkkukokous on kerran vuodessa, toisia tuskin enää näen, kun asuvat kaukana, osa ulkomailla.
Lapsena oltiin enemmän tekemisissä kaikkien kaa
Evoluutio. Halu pitää huolta geeneistä ja niiden kantajista.
Isä piti ahkerasti yhteyttä sisaruksiinsa ja he olivat meillä tosi usein tai me heillä. Kiinnyin jo lapsena muutamiin serkkuihin ja pysyneet ystäväni 40 vuotta. On helpottavaa jakaa monet sukua koskevat asiat heidän kanssaan niin kuin nyt vanhempiemme kuolemat, joista voimme puhua ja itkeä yhdessä. Tai muistella lapsuuden juttuja sekä seurata seuraavan sukupolven edesottamuksia. Mielestäni hyvin arvokkaita ihmissuhteita.
Myös veljeni ovat minulla läheisiä, mutta emme roiku toisissamme. Apua saa, jos hätä tulee. Tai jos mieltä painaa jokin, niin kuin periytyvät sairaudet, niin veli on ehdottomasti paras jakamaan sen tunteen kun saa diagnoosin. Meitä on sitten kaksi samassa jamassa.
Mitään kahvikekkerisukua emme ole niin kuin puolisoni suku. En edes ota osaa niihin kaakatuksiin, joita anoppi rakastaa kermakinuskikakkuineen kerran kuukaudessa. Anoppi on noin 60 plus ja edustaa sellaista sitovaa, kontroloivaa sukulaissuhdetta, johon en ole tottunut.Hänen yhteydenpitosta on läheisriippuvuuteen perustuvaa ja jota taas oma sukuni ei onneksi ole.