Lue keskustelun säännöt.
Tätä minä inhoan "omat rajansa" löytäneissä ihmisissä
07.12.2024 |
Siinä ei mitään, jos omat rajat löytäessään sanoo selvän ei:n kaikenlaiselle yksipuoliselle palvelemiselle. Tuollaiselle kuuluukin sanoa ei. Kenenkään tehtävä ei ole olla toisten kynnysmatto, likaämpäri tai apupoika.
Oma kokemus taas on ollut, että osa näistä omien rajojensa löytäjistä muuttuu ihan kamaliksi ihmisiksi. En tarkoita sellaista tavallista rajojen pitämistä (kieltäytymistä esimerkiksi ikävistä asioista), vaan ihan hirveää vaativuutta toisia kohtaan. Toisissa ei kestetä enää mitään huonoja puolia ja katkaistaan välit vedoten omiin rajoihin. Kokemusta on esimerkiksi ihmisistä, jotka ovat katkaisseet pitkäaikaisiin ystäviin välit, koska yksi kylään tullut ystävä kehtasi istua sohvan käsinojalla, toinen ei antanut kummilapselle kyllin kallista syntymäpäivälahjaa ja kolmas ei kestänyt ystävänsä sairastumista. Jos toinen ihminen on millään tavalla vajavainen tai tarvitseva, niin heti lyödään liinat kiinni ja katkaistaan välit. Katoaa siis täysin käsitys siitä, millaiset omat rajat ovat kohtuullisia ja millaiset eivät. Ei kukaan ole täydellinen, eikä kaikista pikkuasioista tarvitse vetää jumalatonta palkokasvia nenäänsä.
Kommentit (479)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi itkette noiden rajat vetäneiden perään, jos he mielestänne ovat valheellisia, persoonallisuushäiriöisiä kiukuttelijoita? Eivätkö he ole tehneet teille palveluksen, kun ottavat itse etäisyyttä?
Tätä samaa ihmettelen. Itsetunto saanut luultavasti kolauksen, kun joku ei enää haluakaan olla näiden ihanien ihmisten ystävä. Ne toistuvat tekosyyt tarkoittavat, että älä ota enää yhteyttä.
Ja jälleen kerran ilmentyy piilottelu. Ei kyetä sanomaan asioita suoraan ja rehellisesti vaan piiloudutaan tekosyiden taakse.
Ja edelleen, mistä lähtien ystävyys on kuin avioliitto, että ihan pariterapiaan pitäisi lähteä ennen kuin voi sanoa ystävyyden irti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No häh, ei voi piiloutua juu mutta vaikeaa se on oppia aikuisenakaan enää niitä käytöstaitoja jos lapsena on ollut traumaa. Sitä ei vaan tiedä siitä normaali elämästä.
Itse olin aivan hukassa pitkän aikaa ja terapiassa kävin monta vuotta. Se ei korvaa niitä lapsuuden normi kokemuksia. Kovaa työtä joka päivä ja silti onnistun huomaamattani loukkaamaan joskus ihmisiä niin että en tiedä mitä tehnyt väärin. Rajoja minulla ei ollut pienenä ollenkaan, vaikea asettaa niitä omille lapsille vaikka parhaani yritän. Armoa nyt vähän traumoja kärsineille, harvat täällä kuitenkaan selviää ilman kolhuja.
Tietenkin sellaisille ihmisille löytyy empatiaa ja armollisuutta jotka sen ansaitsevat.
Mutta pitääkö sellaista antaa niille jotka loukkaavat kanssaihmisiään toistuvasti, tietoisesti ja tahallisesti? Minusta ei.
Vierailija kirjoitti:
Pakko olla lopulta kamala, kun vähemmällä ei uskota, että ei on ei. Vängätään ja uhriudutaan, kun ei enää päästäkään pyyhkimään jalkoja kynnysmattoon.
Tämä. Kynnysmaton sanoma "Ei" ei hänet pitkään tunteneen ja häneen jalkojaan pyyhiskelleen näkökulmasta oikeasti tarkoita ei, se tarkoittaa "Taivuttele minut.", "Haluan loukata sinua verisesti!" tai "Olen pahoillani, mutta ei onnistu. Miten voin hyvittää tämän?".
Siksi tämä yksinkertainen kieltosana täytyykin sanoa erityisen tiukasti ja mielellään usein, että se menisi perille ilman muttia
Oman itsensä voi löytää vasta Intian tai Nepalin matkalla. Muuten ei kannata yrittääkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi itkette noiden rajat vetäneiden perään, jos he mielestänne ovat valheellisia, persoonallisuushäiriöisiä kiukuttelijoita? Eivätkö he ole tehneet teille palveluksen, kun ottavat itse etäisyyttä?
Tätä samaa ihmettelen. Itsetunto saanut luultavasti kolauksen, kun joku ei enää haluakaan olla näiden ihanien ihmisten ystävä. Ne toistuvat tekosyyt tarkoittavat, että älä ota enää yhteyttä.
Ja jälleen kerran ilmentyy piilottelu. Ei kyetä sanomaan asioita suoraan ja rehellisesti vaan piiloudutaan tekosyiden taakse.
Ja edelleen, mistä lähtien ystävyys on kuin avioliitto, että ihan pariterapiaan pitäisi lähteä ennen kuin voi sanoa ystävyyden irti?
Mistä sä jonkun pariterapian tähän vedät? Miten se liittyy asiaan millään tavalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin alistetun lapsuuden takia pitkään liian kiltti, otin vastaan kaiken nälvinnän. Kun sitten aloin vetää rajoja jäi ihmisiä taakse. Aina erittäin painavin perustein kuten jatkuva pilkkaaminen, hyötymisyritykset tai aggressiivinen asioihini puuttuminen. Yhdistävänä tekijänä se, etten enää voinut hyvin heidän seurassaan. En tosiaan ole katunut tätä tai kaivannut heitä hetkeäkään.
Jos joku käyttää rajoja tekosyynä itsekkäälle ja epäkohteliaalle käytökselle ei se poista sitä tosiasiaa että rajojen veto on monille elämän parempaan suuntaan muuttava päätös
Vierailija kirjoitti:
No häh, ei voi piiloutua juu mutta vaikeaa se on oppia aikuisenakaan enää niitä käytöstaitoja jos lapsena on ollut traumaa. Sitä ei vaan tiedä siitä normaali elämästä.
Itse olin aivan hukassa pitkän aikaa ja terapiassa kävin monta vuotta. Se ei korvaa niitä lapsuuden normi kokemuksia. Kovaa työtä joka päivä ja silti onnistun huomaamattani loukkaamaan joskus ihmisiä niin että en tiedä mitä tehnyt väärin. Rajoja minulla ei ollut pienenä ollenkaan, vaikea asettaa niitä omille lapsille vaikka parhaani yritän. Armoa nyt vähän traumoja kärsineille, harvat täällä kuitenkaan selviää ilman kolhuja.
Kynnysmatot on kuule kyllästyneitä kannattelemaan huonosti kasvatettujen aikuisten tunteita, eikä kenelläkään ole velvollisuutta olla sinulle loukkauksista huolimatta uskollinen läheinen, vaikka itseltäsi tuota toivomaasi lojaaliutta tuskin löytyisi. Ikävä juttu että olet kokenut traumoja mutta aikuisena sun on itse opeteltava käsittelemään ne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olin alistetun lapsuuden takia pitkään liian kiltti, otin vastaan kaiken nälvinnän. Kun sitten aloin vetää rajoja jäi ihmisiä taakse. Aina erittäin painavin perustein kuten jatkuva pilkkaaminen, hyötymisyritykset tai aggressiivinen asioihini puuttuminen. Yhdistävänä tekijänä se, etten enää voinut hyvin heidän seurassaan. En tosiaan ole katunut tätä tai kaivannut heitä hetkeäkään.
Jos joku käyttää rajoja tekosyynä itsekkäälle ja epäkohteliaalle käytökselle ei se poista sitä tosiasiaa että rajojen veto on monille elämän parempaan suuntaan muuttava päätös
Ilman mutta juuri noin. Mutta kaipa aloitus koski juuri niitä jotka käyttävät rajojensa löytämistä tekosyynä. Ja sen huomaa kyllä ketjun tietyistä kommenteista kilometrien päähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No häh, ei voi piiloutua juu mutta vaikeaa se on oppia aikuisenakaan enää niitä käytöstaitoja jos lapsena on ollut traumaa. Sitä ei vaan tiedä siitä normaali elämästä.
Itse olin aivan hukassa pitkän aikaa ja terapiassa kävin monta vuotta. Se ei korvaa niitä lapsuuden normi kokemuksia. Kovaa työtä joka päivä ja silti onnistun huomaamattani loukkaamaan joskus ihmisiä niin että en tiedä mitä tehnyt väärin. Rajoja minulla ei ollut pienenä ollenkaan, vaikea asettaa niitä omille lapsille vaikka parhaani yritän. Armoa nyt vähän traumoja kärsineille, harvat täällä kuitenkaan selviää ilman kolhuja.
Tietenkin sellaisille ihmisille löytyy empatiaa ja armollisuutta jotka sen ansaitsevat.
Mutta pitääkö sellaista antaa niille jotka loukkaavat kanssaihmisiään toistuvasti, tietoisesti ja tahallisesti? Minusta ei.
Ei tarvitse. Siksipä on hyvä asettaa ne rajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus on todella ikävä ja itsessään muiden rajoja tallova sekä väheksyvä. Jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä, ihan mistä syystä vaan, oli se syy minun mielestäni ihan kuinka typerä, tai vähäpätöinen tahansa, niin sitten hän ei halua. Toisella ihmisellä on oikeus itse valita seuransa ja päättää asioistaan, ilman että minä käyn sitten kostona selän takana anonyymisti haukkumassa lyttyyn jollain nettifoorumilla.
Oikeasti kertoo AP:sta ja hengenheimolaisistaan ihan kaiken tarpeellisen. Joskus voi myös antaa tilaa ja kunnioitusta sekä empatiaa muille. Jos se ihminen on koko ikänsä ollut kynnysmatto ja vasta harjoittelee omien rajojen vetämistä aikuisiällä, niin tietenkin se on hänelle vaikeaa ja voi tulla liian tiukasti ja joustamattomasti pidettyä niistä kiinni, mutta hän harjoittelee!
Vierailija kirjoitti:
Tämä yhdistää kaikkia tuntemiani "löysin rajani ja katkaisen välit suhun (ainakin hetkeksi, sitten kun päätän palata)" -tapauksia:
Kukaan heistä ei _kertaakaan_ ole sanonut sille välien katkaisun kohteelle, että joku asia toisen käytöksessään nyppisi ja antaisi toiselle mahdollisuuden korjata tapansa. Sen sijaan ärtymystä kerätään hiljaa mielessä ja lopuksi todetaan, että yhteydenpito loppui nyt. Ei edes anneta toiselle mahdollisuutta korjata asiaa.
Minusta on todella törkeää, jos toisen dumppaa ilman, että antaa toiselle mitään mahdollisuutta muuttaa tapaansa. Mistä se toinen voi tietää, että joku asia vaivaa sinua, jos et hänelle sitä kerro? Ja onko sekään kovin reilua, että jättää toisen eikä anna mahdollisuutta korjata käytöstä? Ja en nyt tarkoita mitään "lupaan etten p ahoinpitele sua enää" tyylisiä juttuja, vaan just näitä "istuit väärälle tuolille kotonani/et kysynyt mummoni kuulumisia" tms.
entä kun niitä tilaisuuksia on annettu elämän varrella useita? Jos ei asia noin 50 vuodessa muutu, niin koska se muuttuu? Jos ei 50 vuotta riitä, niin kuinka paljon pitää kestää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on todella ikävä ja itsessään muiden rajoja tallova sekä väheksyvä. Jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä, ihan mistä syystä vaan, oli se syy minun mielestäni ihan kuinka typerä, tai vähäpätöinen tahansa, niin sitten hän ei halua. Toisella ihmisellä on oikeus itse valita seuransa ja päättää asioistaan, ilman että minä käyn sitten kostona selän takana anonyymisti haukkumassa lyttyyn jollain nettifoorumilla.
Oikeasti kertoo AP:sta ja hengenheimolaisistaan ihan kaiken tarpeellisen. Joskus voi myös antaa tilaa ja kunnioitusta sekä empatiaa muille. Jos se ihminen on koko ikänsä ollut kynnysmatto ja vasta harjoittelee omien rajojen vetämistä aikuisiällä, niin tietenkin se on hänelle vaikeaa ja voi tulla liian tiukasti ja joustamattomasti pidettyä niistä kiinni, mutta hän harjoittelee!
Miksi on ollut koko ikänsä kynnysmatto? Eikö se ole loppu viimein oma syy jos näin on tehnyt? Elämä on valintoja.
Tällaisen "omat rajat" löytäneen ihmisen "uhriksi" joutunut luulee että jokin yksittäinen juttu johti heidän välirikkoonsa. Todellisuudessa kyse on usein siitä että teidän suhde on rikkonut hänen rajojaan toistuvasti jo pidemmän aikaa tai aina. Tämä yksittäinen tapahtuma on vain viimeinen pisara. Toinen ei usein tiedosta olleensa rajoja rikkova ja siksi tulee täysin yllätetyksi. Hän saattaa olla vain todella tyytyväinen ystäväänsä joka aina auttaa, aina lähtee mukaan kaikkeen ja aina jaksaa kuunnella huomaamatta että on tosiasiassa aina itse saamapuolella eikä tarjoa toiselle samaa kuin harvoin jos koskaan.
Omat "rajat löytänyt" ihminen ei heitä menemään hyviä tasavertaisia ihmissuhteita. Usein niitä voi olla vain aika vähän. Vaikka "rajat löytänyt" ihminen ei itse katkaisisi tällaisia suhteita, niin katkeaa ne usein jossakin vaiheessa kuitenkin kun hän alkaa pitämään puoliaan eikä suostu enää hyväksikäytettäväksi. Hyväksikäyttäjä kun ei enää tykkää "itsekkääksi" heittäytyneestä kaverista tajuamatta että todellisuudessa hän on ollut suhteessa se itsekäs osapuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erikoista. Kun minä löysin rajani niin ei mun tarvinnut katkaista välejä keneenkään vaan muut katkoi ne minuun. Ja ei, en todellakaan muuttunut ilkeäksi tai mitään erilaisuutta sietämättömäksi vaan ainoastaan ihmiseksi, jolle ei enää käynyt kaikki mitä muut ehdotti ja keksi vaatia.
No kyllähän se minullakin tavallaan meni noin. Mutta se ei ollut niin yksinkertaista. Että kuinka nämä asiat sitten ottaa? Minä katkaisin välit yhteen ihmiseen ja sillä seurauksella kaikkiin muihinkin. Koko kaveripiiri katosi kertaheittämällä. Ja se oli ainakin mun kohdalla ihan hyvä juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Olin itsekin ihan kohtuuton siinä vaiheessa kun vihdoinkin uskalsin vetää rajat. Itse asiassa potkaisin oikeastaan kaikki ihmiset elämästäni siinä vaiheessa pois.
Elin 20 vuotta täysin erakkona, kunnes opettelin taas olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, tällä kertaa terveeltä pohjalta. Tiedän, kuulostaa todella creepyltä, mutta mun piti oikeasti mennä itteeni ja opetella ymmärtämään muitakin. Toki olin työelämässä koko tuon ajan, eli ihmisten kanssa tekemisissä, enkä elänyt yksin luolassa.
Mutta minusta tuli täysin mahdoton siinä vaiheessa kun tajusin tämän "rajojen vetämisen". En nyt jaksa selittää sitä sen enempää, koska en tykkää muistella niitä asioita, mutta tunnistan ilmiön. Liian kilttinä olemisen ja siitä purkautumisen. Siinä vaiheessa ihmisestä tulee todella hankala kapinoija.
Yleensä aikuisena aloitettu uusi elämäntapa voi mennä överiksi mutta kyllä tuo käytös tasoittuu kun kumpikin osapuoli oppii olemaan. Ei ylikiltti heti osaa löytää kultaista keskitietä heti koska hänelle kaikki rajojen laitto tuntuu alussa ihmisoikeusrikkomukselta, oli se ystävällistä tai jyrkkää. He vasta opettelevat, vähän armoa, empatiaa ja kärsivällisyyttä heitä kohtaan, hei
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi itkette noiden rajat vetäneiden perään, jos he mielestänne ovat valheellisia, persoonallisuushäiriöisiä kiukuttelijoita? Eivätkö he ole tehneet teille palveluksen, kun ottavat itse etäisyyttä?
Tätä samaa ihmettelen. Itsetunto saanut luultavasti kolauksen, kun joku ei enää haluakaan olla näiden ihanien ihmisten ystävä. Ne toistuvat tekosyyt tarkoittavat, että älä ota enää yhteyttä.
Ja jälleen kerran ilmentyy piilottelu. Ei kyetä sanomaan asioita suoraan ja rehellisesti vaan piiloudutaan tekosyiden taakse.
Mitä sitten? Miksi sinua niin kovasti harmittaa muiden ihmisten vajavaisuus?
Se on kiintoisa sosiologiselta kulmalta katsottuna.
-eri
Se on tosiaan jännä että kynnysmatonkaan ei tarvitse vetää rajoja _kaikkien_ kanssa vaan ainoastaan ne ylittäneiden. Niinpä niin. Meillä on terveitäkin ihmissuhteita, ettekö sitä ole tajunneet? Ei meillä ole mitään kiinnostusta jäädä vetämään sinun puolestasi omaa kivirekeäsi, tee se itse!
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on todella ikävä ja itsessään muiden rajoja tallova sekä väheksyvä. Jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä, ihan mistä syystä vaan, oli se syy minun mielestäni ihan kuinka typerä, tai vähäpätöinen tahansa, niin sitten hän ei halua. Toisella ihmisellä on oikeus itse valita seuransa ja päättää asioistaan, ilman että minä käyn sitten kostona selän takana anonyymisti haukkumassa lyttyyn jollain nettifoorumilla.
Oikeasti kertoo AP:sta ja hengenheimolaisistaan ihan kaiken tarpeellisen. Joskus voi myös antaa tilaa ja kunnioitusta sekä empatiaa muille. Jos se ihminen on koko ikänsä ollut kynnysmatto ja vasta harjoittelee omien rajojen vetämistä aikuisiällä, niin tietenkin se on hänelle vaikeaa ja voi tulla liian tiukasti ja joustamattomasti pidettyä niistä kiinni, mutta hän harjoittelee!
Mä olen eri kuin tuo jonka kanssa olet pallotellut, mutta halusin vain sanoa, että vaikka harjoittelu onkin ok, niin ei asia ole niin yksinkertainen. Minulle tuli esimerkiksi yllätyksenä, että ennen niin rauhallinen ja ystävällinen ystäväni oli vuosikymmeniä patonut sisäänsä kaikenlaista, eikä ollut sanonut minulle mistään mitään. Sitten terapian kautta alkoi tosiaan harjoitella tuota rajojen vetämistä, ja se olisi ollut muuten ok, mutta kun tosiaan selvisi, että hänellä on tällainen todella herkästi loukkaantuva ja suuttuvat puoli jonka oli pitänyt aina ennen piilossa.
Eli hän on nyt kuin eri ihminen, kun on paljastanut tuon piilotetun puolensa, ja valitettavasti en tykkää siitä puolesta lainkaan, vaan se on mielestäni pikkumainen ja yliherkkä. Eli en halua olla enää hänen ystävänsä vaikka hän oppisikin sanomaan asioita diplomaattisemmin, koska nyt tiedän mitä hän sisimmässään minusta ajattelee, eikä ne ole kivoja ne ajatukset, vaan hyvin katkeria ja vihaisia.
Koskaan en ole häntä tarkoituksella loukannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on todella ikävä ja itsessään muiden rajoja tallova sekä väheksyvä. Jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä, ihan mistä syystä vaan, oli se syy minun mielestäni ihan kuinka typerä, tai vähäpätöinen tahansa, niin sitten hän ei halua. Toisella ihmisellä on oikeus itse valita seuransa ja päättää asioistaan, ilman että minä käyn sitten kostona selän takana anonyymisti haukkumassa lyttyyn jollain nettifoorumilla.
Oikeasti kertoo AP:sta ja hengenheimolaisistaan ihan kaiken tarpeellisen. Joskus voi myös antaa tilaa ja kunnioitusta sekä empatiaa muille. Jos se ihminen on koko ikänsä ollut kynnysmatto ja vasta harjoittelee omien rajojen vetämistä aikuisiällä, niin tietenkin se on hänelle vaikeaa ja voi tulla liian tiukasti ja joustamattomasti pidettyä niistä kiinni, mutta hän harjoittelee!
Miksi on ollut koko ikänsä kynnysmatto? Eikö se ole loppu v
Hohhoijakkaa! Kun jotkut on jo lapsuudesta saakka tallottu, traumatisoitu ja kasvatettu liialliseen kiltteyteen. Siitä on todella vaikeaa opetella pois, koska ne mallit ovat alitajuisia ja ainoa, mitä tietää.
Olisikin omia valintoja, millaisille vanhemmille syntyy ja millaisessa ympäristössä joutuu kasvamaan ja kuinka kauan siitä kestää parantua.
Mitä sitten? Miksi sinua niin kovasti harmittaa muiden ihmisten vajavaisuus?