Pelokkaat ja stressaantuneet nuoret naiset

aloitin työt 7-vuotiaana maatilalla. Ei siinä ollut aikaa ahdistua kun työt oli tehtävä. Päivän olen ollut 65-vuotisen työurani aikana saikulla. Silloin leikattiin umppari ja lääkärin ohjeen mukaan lepäilin. Hiihdän 30 kilometriä helposti.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin 2000-luvun alussa hirvittävän pelokas ja ahdistunut oltuani vuosikausia koulukiusattu. Kyllä sitä ahdistusta silloinkin oli monella. Erona nykyiseen oli se, että omista ongelmista ei voinut puhua juuri kenellekään vaan itse piti selvitä. 

 

Eikö ole ihan hyväkin, jos nykynuoret puhuvat vaikeuksistaan? 

No ei automaattisesti. Voi toki olla, että kun niitä haasteita saa sanoitettua ja käytyä läpi keskustellen, niin ne helpottaa. Tai niihin saa uutta perspektiiviä, jolloin niiden työstämisessä pääsee etenemään.

Mutta vaikeuksista puhuminen voi olla myös vellomista ja samojen asioiden toistelua. Tai ahdistuksen lietsomista, jos niitä ahdistavia asioita vaan pyörittelee keskusteluissaan. Ja uhrikuvan rakentamista itsestään, joka saattaa hetkellisesti tuntua helpottavalta.

Vierailija kirjoitti:

Tätä lietsotaan heille jo pienestä pitäen. Sanoitetaan, että ymmärrän, että ahdistaa, pelottaa, jännittää jne sen sijaan, että rohkaistaisiin, että sinne vaan, kivaa siitä tulee. Jäävät sitten hämmentyneenä ihmettelemään, että ai nyt ahdistaa, en voi mennä vaikka leikkimään. Koulussa ahdistaa, ei voi olla ryhmässä, joku katsoi päin tai kynä jäi kotiin. Helpompi jäädä kotiin peitonalle. Uutisissa sanotaan, että nuoret on niin ahdistuneita. Sota tulee ja me kuollaan kaikki. Jengi ryöstää ja rai s k aa sut jos meet ulos. Ympäristötuho etenee. Tätä tulee joka tuutista ja sitten vapistaan kotona kun ei uskalleta tehdä mitään vaan tunnustellaan vaan itseä koko ajan, ettei vaan olis ahdistus tulossa taas.

Tämä. Yksilöä ja joka asian ymmärtämistä liikaa korostava nykymaailma aiheuttaa pahimmillaan sen, että ei uskalleta tai haluta tehdä mitään ja sitten kaikki ahdistaa, kun tuntee vähän epämukavia tuntemuksia. Elämä pyörii oman navan ympärillä, luullaan, että kaikki johtuu siitä mitä itse on tehnyt tai millainen on. Siis jos joku katsoo vähän pidempään tai "pahasti" tai sanoo yhdenkin väärän sanan, kuvitellaan heti, että se johtuu minusta, minussa on jotain vikaa ja sitten taas ahdistaa. Ei myöskään oikein kestetä mitään epämukavuutta, arvostelua tai kritiikkiä, vaan elämän pitäisi koko ajan olla kivaa. Toisaalta tietoa on nykyisin (liikaa) saatavilla, koko ajan ja reaaliajassa ja joka tuutista rummutetaan kurjuutta ja huonoja uutisia. Joka asiaan ei kuitenkaan vaan pysty yksilötasolla vaikuttamaan ja tätä ei varmaan monikaan nuori oikein tahdo käsittää, kun elämänkokemus ja sen tuoma realiteetti on vielä hakusessa.

Vierailija kirjoitti:

Olin samanlainen, mutta silloin asioista ei puhuttu. 

Joo, olen itse 1985 syntynyt. En sitten tiedä kumpi on pahempi, se että ongelmia hävetään ja niiden kanssa ollaan ihan yksin, vai se että joukolla uhriudutaan ja oikein lietsotaan ahdistusta ja kaikkea negatiivisuutta. Molemmat on todella huonoja juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin 2000-luvun alussa hirvittävän pelokas ja ahdistunut oltuani vuosikausia koulukiusattu. Kyllä sitä ahdistusta silloinkin oli monella. Erona nykyiseen oli se, että omista ongelmista ei voinut puhua juuri kenellekään vaan itse piti selvitä. 

 

Eikö ole ihan hyväkin, jos nykynuoret puhuvat vaikeuksistaan? 

No ei automaattisesti. Voi toki olla, että kun niitä haasteita saa sanoitettua ja käytyä läpi keskustellen, niin ne helpottaa. Tai niihin saa uutta perspektiiviä, jolloin niiden työstämisessä pääsee etenemään.

Mutta vaikeuksista puhuminen voi olla myös vellomista ja samojen asioiden toistelua. Tai ahdistuksen lietsomista, jos niitä ahdistavia asioita vaan pyörittelee keskusteluissaan. Ja uhrikuvan rakentamista itsestään, joka saattaa hetkellisesti tuntua helpottavalta.

Samaa mieltä. On hyvä, että vaikeista asioista ja tunteista voi puhua, mutta moni tuntuu jäävän vellomaan niihin. Ei nuorella ihmisellä ole vielä taitoa ja iän tuomaa kokemusta käsitellä vaikeita asioita samalla tavalla kuin aikuisella. Ihan varmaan moni meistä tietää, että jokin nuorena maailmanlopulta tuntunut asia on nyt aikuisena yksi kärpäsenpaska valtameressä.

Kahvilassa oli nuorten naisten porukka tapaamassa toisiaan niin eiköhän yks heti kysynyt eräältä että oletko töissä, varmaan tiesi ettei ole ja pääsi näin tilanteen herraksi. Seurasi pitkä hiljaisuus ja kysytty alkoi sitten änkyttään vastausta tuskaisen naurahtelun säestämänä. Veikkaan että ahdistus lisääntyi.

Vierailija kirjoitti:

Kahvilassa oli nuorten naisten porukka tapaamassa toisiaan niin eiköhän yks heti kysynyt eräältä että oletko töissä, varmaan tiesi ettei ole ja pääsi näin tilanteen herraksi. Seurasi pitkä hiljaisuus ja kysytty alkoi sitten änkyttään vastausta tuskaisen naurahtelun säestämänä. Veikkaan että ahdistus lisääntyi.

Jonkun pitäisi opettaa sille ahdistuneelle miten kuspäiden kuspäisyyteen kannattaa vastata/suhtautua. Niitä kun valitettavasti riittää.

Vierailija kirjoitti:

aloitin työt 7-vuotiaana maatilalla. Ei siinä ollut aikaa ahdistua kun työt oli tehtävä. Päivän olen ollut 65-vuotisen työurani aikana saikulla. Silloin leikattiin umppari ja lääkärin ohjeen mukaan lepäilin. Hiihdän 30 kilometriä helposti.

Siinä on kyllä totuuden murunen, että fyysinen työ ehkäisee ahdistusta. Maatila nyt ympäristönä on aivan eri kuin luonnoton kaupunkiympäristö, ja työt aivan erilaisia kuin näyttöpäätteen klikkailuhommat. Fyysinen työ on ihmiselle luontaista, ja jos sitä on paljon, niin ihmisaivot ei tosiaan kerkeä ahdistua niin kuin paikalla ollessaan tai sen jälkeen.

Itse ahdistun koulussa siitä, kun saan tietyiltä vierailta miehiltä ja välillä naisiltakin liikaa tahtomattani epätoivottua huomiota osakseni. Kateutta, flirttiä yms. Ja joo kyllä, tämä on se keissi mistä moni tietää. Se ahdistaa. En tykkää olla huomion keskipisteenä vaikka tykkään keskustella ajankohtaisista aiheista ja tuoda mielipiteitä esiin. En ole esine, minua ei voi ostaa eikä myydä. Vapaa-ajallani vietän ihan tyytyväistä elämää, nyt vielä enemmän kun opinnot ovat myös etänä.

 

Olen huomannut samaa, ja surettaa näiden nuorten ihmisten puolesta. Nuori aikuisuus oli elämäni parasta aikaa, todella sääli, jos nuoruus menee ahdistuessa. En muista paljoa stressanneeni lukio- ja opiskeluaikana, vaikka rahasta olikin tiukkaa, kävin samalla töissä ja pyörin tiedostavissa hippiporukoissa. Ei kellään kaverillakaan ollut rahaa tai mitään hienoa opiskelijakämpässään, toisaalta niillä hipeilläkään ei ollut suurta maailmantuskaa. Olen nyt 36-vuotias. Korona varmaankin pilasi monelta tärkeitä vuosia. Muutama sukulaistyttö on niin ahdistunut, ettei halua tulla sukujuhliin, koska suuressa kokoontumisessa voi saada vaikka flunssan.

Vierailija kirjoitti:

aloitin työt 7-vuotiaana maatilalla. Ei siinä ollut aikaa ahdistua kun työt oli tehtävä. Päivän olen ollut 65-vuotisen työurani aikana saikulla. Silloin leikattiin umppari ja lääkärin ohjeen mukaan lepäilin. Hiihdän 30 kilometriä helposti.

😅 Eipä tuolla työelämässä nykyään hiihtämisellä pärjää. Sinun ikäluokkasihan pääsi kouluihinkin sisään heittämällä, ellei nyt täystahvo ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin 2000-luvun alussa hirvittävän pelokas ja ahdistunut oltuani vuosikausia koulukiusattu. Kyllä sitä ahdistusta silloinkin oli monella. Erona nykyiseen oli se, että omista ongelmista ei voinut puhua juuri kenellekään vaan itse piti selvitä. 

 

Eikö ole ihan hyväkin, jos nykynuoret puhuvat vaikeuksistaan? 

No ei automaattisesti. Voi toki olla, että kun niitä haasteita saa sanoitettua ja käytyä läpi keskustellen, niin ne helpottaa. Tai niihin saa uutta perspektiiviä, jolloin niiden työstämisessä pääsee etenemään.

Mutta vaikeuksista puhuminen voi olla myös vellomista ja samojen asioiden toistelua. Tai ahdistuksen lietsomista, jos niitä ahdistavia asioita vaan pyörittelee keskusteluissaan. Ja uhrikuvan rakentamista itsestään, joka saattaa hetkellisesti tuntua helpottavalta.

 

Ei, kyse on siitä, että nuorikin voi laittaa rajat. Tiedän läsnäoloni voiman eikä se ole mikään itsestäänselvyys. Silloin kun rajojani ei kunnioiteta, poistun paikalta.

Ei, kyse on siitä, että nuorikin voi laittaa rajat. Tiedän läsnäoloni voiman eikä se ole mikään itsestäänselvyys. Silloin kun rajojani ei kunnioiteta, poistun paikalta.

Olen huomannut työpaikan nuorissa naisissa. Pelätään miehiä, ahdistelua, syrjintää, työssä potentiaalisia vaaroja (tyyliin kynnys). Ja siis ilman syytä, ihan vaan varmuuden vuoksi ja etukäteen. 



Minusta esim. hirveää että jos on jotenkin sosiaalisesti kömpelö, vähemmän viehättävä tms. mies, niin se muka on pelottava. Siis miten niin? Itse olen oppinut että aikuisena siedän vähän erilaisuutta ja kohtelen kaikkia ystävällisesti. Yritän ymmärtää just sitä erilaisuutta, ja sillä tavalla ihmiset yleensä saakin kuorestaan. Nämä eivät todellakaan edes yritä.

Toinen asia on se, että töissä ei tehdä hommia jotka ei ole kivoja. Ei siis, vaikka on itse hakenut ja on valittu siihen hommaan. Kyllä näiden kanssa saa olla ihmeissään. Jos jollain on vielä tervettä järkeä niin tervetuloa meille töihin.

Nykypäivänäkin aikuiskoulut ovat kuin aikuispäiväkoteja, jossa nuoret ovat niitä vanhoja ja vanhat niitä nuoria...

Vierailija kirjoitti:

Itse väitän että tämä johtuu siitä ettei lapset saa olla rauhassa aikuisiltä missään. Koko ajan joku valvoo, ohjaa, tuomaroi, hallitsee.. 

Kodeissakin vanhemmat kopteroi. Huh uuvuttavaa lapsille, nuorille, vanhemmille, isovanhemmille. 

Relatkaa! 

Olen miettinyt tätä samaa. Miten lapset oppivat ikinä kantamaan vastuuta itsestään kun myöhästyy koulusta 5min niin menee wilma viestiä vanhemmille ja vanhemmat seuraa lasten sijainteja tai ainakin pitää vastata viestiin 5min sisällä. Kun itse oltiin lapsia niin vanhempien piti vaan luottaa lapseen ja päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

aloitin työt 7-vuotiaana maatilalla. Ei siinä ollut aikaa ahdistua kun työt oli tehtävä. Päivän olen ollut 65-vuotisen työurani aikana saikulla. Silloin leikattiin umppari ja lääkärin ohjeen mukaan lepäilin. Hiihdän 30 kilometriä helposti.

Siinä on kyllä totuuden murunen, että fyysinen työ ehkäisee ahdistusta. Maatila nyt ympäristönä on aivan eri kuin luonnoton kaupunkiympäristö, ja työt aivan erilaisia kuin näyttöpäätteen klikkailuhommat. Fyysinen työ on ihmiselle luontaista, ja jos sitä on paljon, niin ihmisaivot ei tosiaan kerkeä ahdistua niin kuin paikalla ollessaan tai sen jälkeen.

Hyvä pointti!

Vierailija kirjoitti:

Jos kysyit yhdeltä helsinkiläiseltä mt-porukalta, kysy joltain normaaliporukalta. Maalta tulleilta on terveempi meno eikä tarvi hipsutella.

Tämä on totta. Maalta tulevat ovat nykyään paljon järkevämpiä eivätkä kieriskele angsteissaan.

Mulla ainakin äitinä on täysin voimat loppu oman tyttäreni kanssa. Aivan sama, kuinka yritän luoda uskoa tulevaisuuteen, kun koko porukka on tuota samaa. Esim. eilen tyttäreni maailma mureni, kun myöhästyi koulusta. Ei kertakaikkiaan pääse näin pienestä asiasta yli.

Ja tämä omista ongelmista kaikkien syyllistäminen. Aikuisen pitää kestää erilaisuutta ja erilaisia mielipiteitä, ilman että se "triggeröi."

Vaaditaan ihan älyttömyyksiä välillä. Kirjallisuuden historiassa ei saisi puhua klassikkoteoksista koska se ahdistaa. Ei saisi käyttää sanoja, jotka ovat jollekin tietylle yksilölle ahdistavia. Ei maailma pyöri kenenkään navan ympärillä. Johonkin se raja pitäisi vetää. Jos joku pelkää koiria pitäisikö ne kaikki poistaa vai kyseisen henkilön totuttautua siihen, että maailmassa on myös eläimiä. Jotkut on kasvaneet pumpulissa ja nyt se näkyy.