Kannattaako tutkijan ura?

Näin tutkimuslaitostutkijana kokemukset ovat vähän erilaisia - yleensä työpaikat ovat "vaikituisia" ja palkkaus ainakin ihan tutkijatasolla ehkä parempia. Peruskuvio on kuitenkin aikalailla sama eli suurin osa rahoituksesta tulee rahoitushakemusten kautta eivätkä YTeet ole mitenkään vieras asia.

Tutkimuslaitoksessa yksi tapa luovia eteenpäin on olla hyödyllinen puurtaja, joka vain odottelee aina seuraavan projektin putoamista syliin. Ongelmaksi voi muodostua oman ammattitaidon ylläpito, mutta jos tässä jotenkin onnistuu eikä omaa erikoisalaa leikata strategiauudistuksessa tms. pois, niin aika rauhassa voi elellä vuosikausia puuhastelemassa. Tosin aika pian palkkakehitys jää jälkeen oikeastaan kaikista muista saman alan työntekijöistä.

Ongelmana tuossa on sitten se, että voi joutua tekemään kaikenlaista tylsää tai jopa täysin turhalta tuntuvaa tuubaa. Jos tämä tuottaa ongelmia (kuten minulle), niin sitten ei auta muuta kuin ruveta itse juoksemaan projektikonsortioita kasaan, kirjoittamaan rahoitushakemuksia ja vetämään kokonaisia projekteja tai ainakin isoja työpaketteja. Näin tietysti pääsee vaikuttamaan siihen mitä joutuu/pääsee tekemään, mutta käytännössä päällimmäiseksi jää helposti tunne, että kaikkea kivaa ja mielenkiintoista voisi tehdä, mutta byrokratian pyörittäminen vie suurimman osan ajasta.

Oli paikka sitten yliopisto tai tutkimuslaitos, niin tärkeintä olisi löytää hyvä tiimi - paikka, jossa tulokas otetaan heti mukaan ja voi oppia kokeneemmilta tutkimuksen tekemisestä, julkaisujen kirjoittamisesta, tutkimussuunnitelmien laatimisesta jne. Itselle kävi aikoinaan vähän päinvastoin aloittaessani tutkimusharjoittelijana - tapaamisia oli oikeasti jotain parin-kolmen kuukauden välein, projektissa muut tekivät omiaan ja sitten kun sain ensimmäisiä omia ideoita, niin ne siivuutettiin. Tällainen jatkui vuosikausia, mutta tyhmänä ajattelin, että onpa hyvä paikka kun voi tehdä mitä itseä huvittaa.

Noiden kokemusten jälkeen olen jo pitkään ajatellut, ettei minusta tullut tutkijana sitä mitä olisi paremmassa ympäristössä voinut - ja että olisi pitänyt jo varsin pian tajuta vaihtaa paikkaa.

No, olenko tyytyväinen tällä hetkellä? Kyllä ja ei - monet kokemukset uran varella olisi voinut jättää väliin ja toisaalta aikapaljon mahdollisesti hyödyllisiä kokemuksia jäi väliin. Tällä hetkellä on n. 10 m€ projektikanta vedettävänä ja saman verran tulossa valmisteluun - kaikkien vuosien jälkeen tuntuu, että vihdoinkin on onnistunut olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja vielä niin, että on itse hoksannut mahdollisuudet - joten kai tässä mielessä voi olla tyytyväinen. Paineita tulee ehkä siitä epävarmuudesta, joka kumpuaa aiemman "heittellejätön" ja puuttuvan kokemuksen kautta - ja tietysti se harmittaa, ettei pysty oikeasti kunnolla paneutumaan tutkimukseen vaan kaikki jää vähän raapaisuiksi, koska manageeraus vie suurimman osan ajasta.

Sanoisin että jos tutkijan ura kiinnostaa hieman, ja ensimmäinen kysymys on, että kannattaako se, niin en lähtisi kokeilemaan. Tutkijalla pitäisi olla niin suuri intohimo asiaansa kohtaan, ettei mikään muu ole tärkeää. Edes toimeentulo.

Se riippuu siitä, voiko tutkimusta kaupallistaa. Se taas on aikalailla tuuripeliä. Suomalaiset tutkijat keskittyvät pääasiassa näpertelyy, eikä heillä ole businessälyä. Hyvä keksintö ei riitä hyvään tuotteeseen.

Tutkijan työ taas on suhteellisen matalapalkkaista, usein taistelua seuraavista apurahoista. Toki professorina saa jo ihan hyvää palkkaa.

Jos akatemiasta joutuu ulos ja ei ole tutkijana tehnyt mitään kovin hyödyllistä tutkimusta, voi olla hankalaa löytää ns. "oikeaa työtä". Akatemian työtavat ei välttämättä aina sovi suoraan bisnesmaailmaan, mutta virkamiespaikkaan niillä meriiteillä kyllä voi päästä helpostikin.

Jos tutkimus on mielekästä ja sen kokee arvokkaaksi niin sittenhän työstä saa muutakin hyvää kuin palkkaa, joten tämä on varsin subjektiivinen asia.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että jos tutkijan ura kiinnostaa hieman, ja ensimmäinen kysymys on, että kannattaako se, niin en lähtisi kokeilemaan. Tutkijalla pitäisi olla niin suuri intohimo asiaansa kohtaan, ettei mikään muu ole tärkeää. Edes toimeentulo.

Moni nuori idealisti ajattelee, että tekee väitöskirjan millä vain ehdoilla ihan rakkaudesta tieteeseen, mutta siinä nyt ei ole mitään järkeä.

Jos keksit itse tähän vastauksen, niin sinä olet selvästi tutkija-ainesta.

Teistä yhdelle tuhannesta se kannattaa taloudellisesti. Muut saa vain mielihyvää, mikä on tärkeä asia elämässä.

Jos aidosti tykkäät tutkimuksesi aiheesta, olet oma-aloitteinen, pystyt itsenäiseen ja pitkäjänteiseen työhön, sinulla on hyvät elämänhallintataidot ja siedät stressiä ja painetta niin silloin tutkijan ura voi olla sinua varten.



Osissa koulutusohjelmissa voit joutua itse hakemaan rahoituksesi, joka voi tuoda epävarmuutta ja epäsäännöllisyyttä tuloihin. Sukupuolella ei ole väliä toisin kuin tuolla joku mainitsi. Etenkin monilla miesvaltaisilla aloilla on hyvät mahdollisuudet edetä jos olet nainen. Itse toimin naistutkijana metsätieteissä.

Ei, ainakaan nyky- yliopistoissa, " koko"  tiede on kuolemassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen vajaan vuoden toiminut osa-aikaisena tutkijana. Meidän alalla rahoitusta on tavallista helpompi saada, mutta toisaalta aloittelevalle tutkijalle hyvä tutkimusryhmä ja asialleen paneutunut ohjaaja on a ja o, ilmeisesti vielä enemmän kuin muilla aloilla aiemmista vastauksista päätellen. Tällä hetkellä tuntuu, että kyllä se väitöskirja sieltä ilman kohtuutonta kärsimystä tulee, mutta sen jälkeen pitäisi osata jo olla aika itsenäinen tutkija, että voisi jatkaa postdoc-vaiheeseen. Haluaisin kyllä tehdä tutkimusta koko loppu-urani ajan jos minusta vain kuoriutuu sellainen tutkimusongelmansa itse keksivä ja nuorempiaan ohjaava senioritutkija. 

Olet onnellinen. Minä jouduin tehdä koko väitöskirjani ilman hyvää tai huonoa tutkimusryhmää, eikä asialle paneutuneita ohjaajiakaan ollut, vaan tein lähes kaiken yksin ja itsenäisesti. Hirveetä ole. Ihme, että edes selvisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut ulkopuolista säätiörahoitusta yhteensä neljän vuoden ajan, tosin ei yhtäjaksoisesti vaan kolmessa erässä. Tämän aikana olen saanut aikaan neljä artikkelia. Nyt rahoitusta ei enää heru, ei edes omalta laitokselta. Väikkärin viimeistely pitäisi tehdä vapaa-ajalla, mutta aikaa siihen ei yksinkertaisesti ole työn ja perheen vuoksi. Mistä enää löytää motivaatiota tähän tilanteeseen?

Outoa, varsinkin jos olet tekemässä artikkeliväitöskirjaa. Luulisi, että myös oppiaineen ja yliopiston etu olisi se, että saisit viimeistelyrahoituksen. Tietysti rahatilanne voi olla niin kurja, että mitään ei löydy. Kannattaisi kokeilla vielä eri säätiöitä.

Minä sain kulttuurirahastolta puolen vuoden viimeistely apurahan.

Konsta Pylkkänen oli tutkija ja hyvin pärjäsi, ei ollut liiemmin koulujakaan käynyt.

Kannattaako on kovin suhteellinen käsite. 

Itse töiden ohessa tein artikkeliväikkärin ja harkitsin, jos siirtyisi tutkijan/yliopisto-opettajan hommiin. Mutta yhden vuoden kokeiltua totesin, että minulle se oli aivan liian tylsää ja byrokraattista. Työkaveritkin olivat enimmäkseen pystyyn kuolleita käytävillä raahustajia.

Siirryin opetuspuolelle yksityiseen kouluun, jossa vapausasteet ovat aivan toista ja tuntee sentään elävänsä.

Jatkoin julkaisujen tekemistä senkin jälkeen muutaman yhteisreferee-artikkelin verran, kunnes nykyään mieluummin lenkitän koiraa silläkin ajalla.

Itse vastaisin, ei kannata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliopisto-opettajan palkat on aivan hanurista. Lehtorilla sentään alkaa olla sinne päin, mutta yliopisto-opettajan palkan eka numero on 3, ilman mahdollisia lisiä, joita yleensä ei edes makseta. Ainakaan köyhemmillä aloilla.

Olen yliopistonlehtori teknillisessä yliopistossa. Palkkani eka numero on 6. Tosin minulla onkin yli 20 vuoden työkokemus näistä hommista väittelyn jälkeen ja isot vastuut opetuksessa.

Mutta kyllä minun käsittääkseni meillä uransa alkuvaiheessakin olevien yliopisto-opettajien palkka alkaa vähintään nelosella. Ilman tohtorin tutkintoa näihin hommiin ei kuitenkaan ole asiaa.

Kuuden tonnin palkka tohtorin tutkinnolla ja 20v kokemuksella on, anteeksi vaan, surkea. Etenkin kovien tieteiden aloilla. Yksityisellä sektorilla tuolla kokemuksella palkka voisi olla tuplat. Samoin neljän tonnin palkka on yksityisellä maisterin tason palkka. Eli sä vain vahvistit pointin, että taloudellisesti Akatemiaura ei missään nimessä kannata. 

Suurimmalle osalle väitöskirjan tehneistä tutkijan ura ei sikäli "kannata", että se ei tuo varmaa urapolkua ja takeita taloudellisesta turvallisuudesta. Puhun luonnontieteistä, mutta humanisteilla taitaa olla samoin. Lääketieteellisessä kannattaa, koska voi tehdä lääkärin töitä. Ongelma väikkärin jälkeen on se, että voit päästä vain muutamien vuosien ajaksi postdoc-tutkijaksi. Sitten et enää kelpaa tutkijaksi, vaan kaikkien väitelleiden kuvitellaan perustavan oman ryhmän ja hankkivan sille rajoituksen. Näin päästään huijaamaan taas uusia nuoria tutkijan "uralle". Suurin? osa tutkijoista on introverttejä yksin puurtajia, joille ryhmän pyörittäminen ja tutkimustulostensa kauppaaminen rahoittajille ei ole sitä ydinosaamista. Itse hortoilin väitöksen jälkeen useammassa tutkimusryhmässä ja etsin turhaan omaa paikkaani. En ymmärtänyt, että tutkijan kannattaa pysyä yhden teeman ympärillä. Kyllästyin, opettelin ohjelmistoalaa ja tein urani IT-alalla. Nyt eläkkeellä. En kadu yliopistovuosiani, koska siellä tapasin briljantteja ihmisiä ja ajoittain koin suurta löytämisen riemua. Turvallisuushakuisena minua alkoi ahdistaa epävarmuus ja ajoittain epäreiluuden kokemus nimityksissä. E

Vierailija kirjoitti:

Suurimmalle osalle väitöskirjan tehneistä tutkijan ura ei sikäli "kannata", että se ei tuo varmaa urapolkua ja takeita taloudellisesta turvallisuudesta. Puhun luonnontieteistä, mutta humanisteilla taitaa olla samoin. Lääketieteellisessä kannattaa, koska voi tehdä lääkärin töitä. Ongelma väikkärin jälkeen on se, että voit päästä vain muutamien vuosien ajaksi postdoc-tutkijaksi. Sitten et enää kelpaa tutkijaksi, vaan kaikkien väitelleiden kuvitellaan perustavan oman ryhmän ja hankkivan sille rajoituksen. Näin päästään huijaamaan taas uusia nuoria tutkijan "uralle". Suurin? osa tutkijoista on introverttejä yksin puurtajia, joille ryhmän pyörittäminen ja tutkimustulostensa kauppaaminen rahoittajille ei ole sitä ydinosaamista. Itse hortoilin väitöksen jälkeen useammassa tutkimusryhmässä ja etsin turhaan omaa paikkaani. En ymmärtänyt, että tutkijan kannattaa pysyä yhden teeman ympärillä. Kyllästyin, opettelin ohjelmistoalaa ja tein urani IT-

Ylempänä kirjoittaneena tutkimuslaitostutkijana voin vahvistaa, että introvertille homma voi olla välillä tuskaa. Välillä on ollut kausia, jolloin ei tunnu saavan mitään kontakteja muihin tutkimusosapuoliin (väärään aikaa liikkeellä, epäkiinnostava aihe), tuskastuu kun ei millään jaksaisi yrittää etsiä uusia kontakteja ja sitten masentuu itsesyytösten vallassa - kun on niin huono. Toisessa ääripäässä - kuten itsellä nyt - yhteydenottoja tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista, mikä rasittaa taas siinä, että pitäisi luoda (ja ylläpitää) uusia suhteita - mikä taas introvertille on aika raskasta. Välillä resurssit tämän suhteen tuntuvat loppuunkulutetuilta ja ei vain jaksaisi enää edes avata sähköposteja.

Jotenkin sitä on kateellinen kolleegoille, joille sosiaalisuus ei ole mikään ongelma...

Jatko-opintoihin voi saada 9 kuukauden ajalta opintotukea, jos tukikuukausia on vielä jäljellä maisterivaiheesta. Useimmilla ei kuitenkaan ole, koska enimmäistukiaikaa on rajattu niin, että tukikuukaudet on käytetty 5-6 vuodessa etenkin, jos opiskelee myös kesäisin.

Jäljelle jää vielä apurahat. Ensinnäkään useimmilla yliopistoilla ei enää ole omaa apurahasysteemiä laisinkaan, eli et voi hakea yliopistolta apurahaa esim. väitöskirjatyön aloittamiseen tai viimeistelyyn muutamaksi kuukaudeksi. Säätiöt muodostavat huomattavan osan suomalaisen tutkimuksen rahoituksesta, mutta samalla myöntöprosentit ovat jatkuvasti pienentyneet. Toisin sanoen apurahoja myönnetään koko ajan yhä harvemmalle, ja työskentelyapurahan saa alle yksi kymmenestä hakijasta. Todella vaikea tie.

Kuten todettua, jos taloudellinen turvallisuus on tärkeää, se on huono valinta. Loputtomasti rahanhakua ja pätkätöitä, johon itse uuvuin jo väitöskirjavaiheessa ja lähdin yksityiselle, koska halusin suuremman varmuuden työsuhteen jatkuvuudesta perheenperustamisiässä. Äitiyslomat ja asuntolaina painoivat vaakakupissa enemmän.

Tutkijanurasta puhuttaessa on hyvä muistaa, että ne, jotka siitä eniten omakohtaisesti valittavat, ovat juuri niitä, joilla on mennyt ura pieleen.

Tohtorin tutkintoa ei Suomessa todellakaan arvosteta yrityselämässä (toisin kuin Keski-Euroopassa, jossa tohtorintutkinto on perustutkinto ja tohtorit haluttuja yrityksissä). Suomessa mieluumminkin niitä, että tutkinnosta voi olla haittaa. Saatetaan ajatella, ei osaa käytännön töitä, ei pärjää yrityksessä työssä.

Tohtorintutkinto voi olla melkoinen umpikuja tai ainakin hukkaan heitettyä aikaa uran tai työllistymisen kannalta. Mutta niinhän sitä aina sanotaan, että väitöskirja tehdään itseään varten. Ainutlaatuinen kokemus, jota ei muuten voi saavuttaa. Mutta saako siitä sitten oikeaa uraa itselleen? Ei välttämättä.

Vierailija kirjoitti:

Suojatyötä tuo on oikeita töitä vältteleville. Yhteiskunnan elättejä.

Kummasti ne oikeiden töiden välttelijöiden turhat tutkimustulokset vain kelpaavat sille oikean työn sankarille silloin kun sairastuu syöpään, MS-tautiin tai muuhun vastaavaan. Eikä kyse ole vain lääketieteen tutkimuksen tuloksista, kuvantaminen, sädehoidot tai vaikka lääkehoidot ovat vaatineet lääketieteen tutkimustuloksien lisäksi matematiikan, kemian, fysiikan, insinööritieteiden kehitystä että ylipäätään joku kuvantamis- tai sädehoitolaite on mahdollinen.

Lisäksi se että ylipäätään kirjoitat Vauvafoorumilla on vaatinut sitä että jotkut on koko elämänsä kelanneet matematiikkaa, joka aikanaan vaikutti siltä että sillä ei ole mitään tekemistä tosielämän kanssa. Niin se turha matematiikka sitten vain mahdollisti tietokoneet ja internetin. Mutta keskimäärinhän ihmiset ovat sen verran yksinkertaisia että eivät kykene ajattelemaan asioita näin pitkälle eli varsin tavallinen näkemys tuo sinun näkemyksesi.  

Jos ei muutakaan ole, niin sitten tutkijaksi. Tai jos oikeasti koet valtavaa paloa ja intohimoa tutkimusalaasi kohtaan. Usein sinne kyllä vain ajaudutaan ja jämähdetään, jos ei oikeita töitä ole.