Oletteko te lapsena vanhemman menettäneet joutuneet käsittelemään asiaa aikuisena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Mun kokemus yhdestä äitinsä lapsena menettäneestä on, että hän etsii äitihahmoa ja parisuhteesta ja infantilisoituu. Orpoutuminen ei siis välttämättä tarkoita, että ihmisestä tulisi autonominen.

Totta. Esimerkiksi siskolleni kävi näin, hänestä tuli todella riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä ja hän oli suoraa

Kuulin joskus tältä palstalta väitteen, että joidenkin ihmisten henkinen kypsyys ikään kuin tyssää traumaan ja jää sille ikätasolle, minkä ikäisenä trauma on tapahtunut. En tiedä onko tässä oikeasti tieteellistä perää, mutta esim. itsestäni ja parista kaverista tunnistan tätä ilmiötä jossain määrin. 

En. Tosin, olin kuullut aiemmin juttuja siitä, miten moni alkaa surra kuollutta vanhempaansa vasta teini-ikäisenä, nuorena aikuisena tai tullessaan itse vanhemmaksi, mutta minulle ei käynyt niin. Olin tapahtuma-aikaan 10v ja kuolema oli yllättävä. Ehkä käsittelin asiaa jollain tavalla silloin. Kun nyt ajattelen sitä, niin elämä tuntui kuitenkin jatkuvan suht normaalina senkin jälkeen, lähellä oli turvallisia aikuisia ja kotona kaikki hyvin. Totta kai olen joskus ajatellut millaista elämä olisi jos tämä vanhempi ei olisi kuollut, mutta samalla se ajatus tuntuu aika hassulta ja epätodelliselta.

Miksi olisin?

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Ettei suinkaan olisi kateutta ja katkeruutta ilmassa?

Tein pitkän työn, nuoruudessa, käsitelläkseni äitini kuoleman. Olin liian pieni ymmärtämään, totuus iski vasten kasvoja vasta koulussa kun muilla oli äidit. Äitienpäiväkorttien teko oli vuosittainen helvetti, kunpa koulut lopettaisi tämän ettei yksikään lapsi jonka äiti kuollut enää johtuisi kärsimään tästä. Nuorena seurasin sivusta kun ystävät kävi äitiensä kanssa shoppailemassa ja pitivät äiti-tytär hetkiä, tuntui kohtuuttomalta ettei minulla ollut samaa mahdollisuutta. Lopulta aloin tietoisesti viilentää välejä sellaisiin joilla oli hyvin läheinen suhde äitiinsä, minua ei ymmärretty vaan syytettiin tästä. Omia lapsia en ole hankkinut koska ei ole ollut sitä tukea mitä olisin äidiltäni tarvinut.

Kyllä. Jouduin käsittelemään äidin itsemurhan ennen kin olin valmis itse äidiksi. Äidiltä jäi 4 alaikäistä lasta.

Miten sitä pitäisi käsitellä? Eihän se tapahtunut mihinkään muutu.

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Kuulostaapa asenteesi muihin ihmisiin ikävältä. Olisikohan kuitenkin vielä käsiteltävää? Siis kun kerran muiden vanhemmiltaan saama apu pahoittaa mielesi. Äitienpäivästä ja joulustakin voi tehdä positiivisen juhlan niin halutessaan.

Menetin isäni, kun olin 2-vuotias, veljeni oli 3-vuotias ja vanhin veljeni 4-vuotias. Isäni kuolemalla oli epäsuoria vaikutuksia esim. äitini sairastui henkisesti, kun olin 4- ja 9-vuotias. Lisäksi vanhin veljeni sairastui skitsofreniaan 18 v täytettyään. Olen halunnut elää taloudellisesti riippumattomana miehestäni, asuimme mm. yli 20 v eri paikkakunnilla mieheni työn takia, tämä ei häirinnyt minua lapsuuteni vuoksi. 

Elämäni on painottunut taloudelliseen turvaan, siksi en halunnut yhtä lasta enempää. 

Äitini yksinhuoltajuudessa oli hyviäkin puolia: meitä ei kasvatettu tyypilliseen, kuritusta painottavaan tapaan ja meille annettiin, ainakin henkisesti vapauksia, jotka eivät olleet tyypillisiä 60-70-luvulla. Saimme sanoa mielipiteemme asioista, kasvatus ei siis ollut autoritääristä ja sain opiskella niin kauan kuin halusin. Kotitöitä tein vain viikonloppuisin naisena, pääpaino oli opiskelussa. Äitini oli feministi ennen kuin sen sanan merkitys oli tvan ihmisille selvillä.

Identifioidun enemmän 70-80-luvulla syntyneisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Kuulostaapa asenteesi muihin ihmisiin ikävältä. Olisikohan kuitenkin vielä käsiteltävää? Siis kun kerran muiden vanhemmiltaan saama apu pahoittaa mielesi. Äitienpäivästä ja joulustakin voi tehdä positiivisen juhlan niin halutessaan.

Helppohan se on sanoa kun itsellä on äiti ja jouluna varmaan koko suku.

En tietenkään. Isäni kuoli kuin olin 11v ja elämämme oli tietenkin paljon köyhempää kun äidillä oli helmoissa monta alaikäistä lasta ja ainut tulo parista lehmästä tuleva maitotili. Kelleen ei tullut traumoja, mutta äitini joutui jo nuorena kantamaan aivan käsittämättömän kovan vastuun ja työtaakan. Siihen aikaan ei ollut yhteiskunnan tukiverkkoja kuten nykyisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Kuulostaapa asenteesi muihin ihmisiin ikävältä. Olisikohan kuitenkin vielä käsiteltävää? Siis kun kerran muiden vanhemmiltaan saama apu pahoittaa mielesi. Äitienpäivästä ja joulustakin voi tehdä positiivisen juhlan niin halutessaan.

Helppohan se on sanoa kun itsellä on äiti ja jouluna varmaan koko suku.

Ei kaikilla ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Kuulostaapa asenteesi muihin ihmisiin ikävältä. Olisikohan kuitenkin vielä käsiteltävää? Siis kun kerran muiden vanhemmiltaan saama apu pahoittaa mielesi. Äitienpäivästä ja joulustakin voi tehdä positiivisen juhlan niin halutessaan.

Helppohan se on sanoa kun itsellä on äiti ja jouluna varmaan koko suku.

Kaikilla on joku, tai ei ole. Moni äitinsä menettänyt juhlii äitienpäivää omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Kuulostaapa asenteesi muihin ihmisiin ikävältä. Olisikohan kuitenkin vielä käsiteltävää? Siis kun kerran muiden vanhemmiltaan saama apu pahoittaa mielesi. Äitienpäivästä ja joulustakin voi tehdä positiivisen juhlan niin halutessaan.

Helppohan se on sanoa kun itsellä on äiti ja jouluna varmaan koko suku.

Kuoli kun olin 10-vuotias.