Oletteko te lapsena vanhemman menettäneet joutuneet käsittelemään asiaa aikuisena?

En, mutta olen kertonut tietenkin lapsille isovanhempien kuolleen ja olevan taivaassa.

Olisi takaa käyttää omia lapsiaan jonkinlaisina itseterapiointivälineinään. Siitä omien vanhempien kuolemasta on niin kauan, että on ehtinyt jo aikoja sitten syntyä omilla jaloillaan seisovan ihmisen identiteetti.

Lisään vielä, että melkein helpompi näin kuin esimerkiksi selvästi ikääntyneiden ja monien sairauksien kiduttamien isovanhempien kanssa. 

Olen kelaillut että mitä kävisi lapselle jos minä kuolisin. Henkivakuutus hankittu. Lisäksi myös uudella tavalla itse prosessoinut. Olen vasta nyt tajunnut että olin lapsi ja tiukassa paikassa. Vanhemman menettäminen pakotti pärjäämään. Jäin vähän kovan pärjääjäroolin vangiksi. 

ei mitään maata mullistavaa, mutta jonkinlaista henkistä kehitystä. Ja hyvä niin. 

En oikeastaan.

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

En. Mua ahdistaa enemmän miksi jotkut kärsii sairauksista ja kuolee niihin. Tai miksi isä heilui remmin kanssa kerran, uhkasi tai oli vihakohtauksia jokunen. Vaikka muuten oli kiltihkö, avulias. En voi luottaa vanhempiini enää. Pelkään myös äitiäni.

En ole. Mutta minun kohdalla asiaan vaikutti se, että isäni oli minulle täysin tuntematon hahmo. Hän jätti perheemme, kun olin taapero, eikä pitänyt mitään yhteyttä. Eli hänen kuolema oli minulle vähän sama asia, kuin että joku kaukainen sukulainen, jonka on kerran tavannut jossain häissä, olisi kuollut; ikävä homma, mutta eipä se juurikaan liikuta.

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Ihan kuin se olisi negatiivista että ihmiset on läheisiä vanhempiensa kanssa.

Kyllä olen. Olen pohtinut esimerkiksi sitä, miten valtavaksi vastuuksi leskeksi jäänyt äitini mahtoi kokea pienen lapsen yksinhuoltajuuden. Arvostan häntä siltäkin pohjalta suuresti. Hänkin on jo kuollut, ja nyt kypsässä keski-iässä ajattelen häntä päivittäin. Hän olisi jo hyvin iäkäs, mutta yleisesti ottaen ajattelen, miten mukavaa olisi, kun vielä olisi vaikkapa 80-90 -vuotias, rakas äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kelaillut että mitä kävisi lapselle jos minä kuolisin. Henkivakuutus hankittu. Lisäksi myös uudella tavalla itse prosessoinut. Olen vasta nyt tajunnut että olin lapsi ja tiukassa paikassa. Vanhemman menettäminen pakotti pärjäämään. Jäin vähän kovan pärjääjäroolin vangiksi. 

ei mitään maata mullistavaa, mutta jonkinlaista henkistä kehitystä. Ja hyvä niin. 

Yleensä kai ensin kartoitetaan lapsen läheiset.

En. Isäni kuoli liikenneonnettomuudessa 1994 kun olin 4. En muista isästä mitään, äitikään ei hirveästi avautunut millainen isä oli. Ilmeisesti ei niitä helpommasta päästä

Olen tosiaankin.

Kipuilin ja käsittelin asiaa erityisesti siinä vaiheessa kun lapset oli saman ikäisiä kuin minä silloin eli 10 vee. Ajattelin lähinnä, että kuinka kamalaa se olisi omille lapsille. Edelleen huomaan ajattelevani, että kun vaan pysyisin hengissä siihen asti kun lapset aikuisia. Vaikuttaa siis itsellä ajatteluun koko ajan, sen verran on perusturvallisuus horjunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Ihan kuin se olisi negatiivista että ihmiset on läheisiä vanhempiensa kanssa.

Se leuhkiminen ärsyttää. Itselle ainakin tarvitse tulla naaman eteen hieromaan kuinka taas viikonloppuna käytiin synttärikahveilla. 

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Mun kokemus yhdestä äitinsä lapsena menettäneestä on, että hän etsii äitihahmoa ja parisuhteesta ja infantilisoituu. Orpoutuminen ei siis välttämättä tarkoita, että ihmisestä tulisi autonominen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Ihan kuin se olisi negatiivista että ihmiset on läheisiä vanhempiensa kanssa.

 

Se leuhkiminen ärsyttää. Itselle ainakin tarvitse tulla naaman eteen hieromaan kuinka taas viikonloppuna käytiin synttärikahveilla. 

Kyllä kuulostaa, ettet ole käsitellyt traumaasi ihan täysin, jos lähipiirin täytyy sensuroida itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Ihan kuin se olisi negatiivista että ihmiset on läheisiä vanhempiensa kanssa.

 

Se leuhkiminen ärsyttää. Itselle ainakin tarvitse tulla naaman eteen hieromaan kuinka taas viikonloppuna käytiin synttärikahveilla. 

Mikä leuhkiminen? Ihan normaaliahan tuo on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Mun kokemus yhdestä äitinsä lapsena menettäneestä on, että hän etsii äitihahmoa ja parisuhteesta ja infantilisoituu. Orpoutuminen ei siis välttämättä tarkoita, että ihmisestä tulisi autonominen.

Totta. Esimerkiksi siskolleni kävi näin, hänestä tuli todella riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä ja hän oli suoraan sanoen aika lapsellinen.

Paljon olen miettinyt varsinkin sen jälkeen, kun itse tulin vanhemmaksi, hän kuoli kun olin 9 v.. En ollut varmaan ikävöinyt äitiäni koskaan niin paljon ennen sitä, vaikka siis tietenkin olin kuolemaansa surrut.

Isäni oli aika lyttäävä ja fyysisiin rangaistuksiin tukeutuva. Kuoli kun olin 15v. Surukseni olen huomannut, että jostain selkärangasta minulla tahtoisi nousta vastaavaa toimintamallia. Sitä on pitänyt kovasti työstää, koska en todellakaan halua olla kuin isäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat kun oli ala-asteella. Lapsena yritin pärjätä, nuorena tunsin epäreiluutta ja vihaa. Vihasin ja inhoan edelleen äitienpäivää, isänpäivää, joulua ja muita juhlat mitä vietetään perheen kanssa. Halusin olla niin kuin muutkin, joilla oli omat vanhemmat turvana. Nykyään olen päässyt yli ja lähinnä ihmetyttää ja huvittaa miten jotkut aikuiset on kiinni vanhemmissaan. Jokaiselle tekisi hyvää olla aikuisena omillaan, eikä pyytää ja vastaanottaa kaikkea apua vanhemmilta.

Ihan kuin se olisi negatiivista että ihmiset on läheisiä vanhempiensa kanssa.

 

Se leuhkiminen ärsyttää. Itselle ainakin tarvitse tulla naaman eteen hieromaan kuinka taas viikonloppuna käytiin synttärikahveilla. 

Kuulostaa enemmän huolestuttavalta. Mikä niissä synttärikahveissa niin ärsyttää?

Vierailija kirjoitti:

Paljon olen miettinyt varsinkin sen jälkeen, kun itse tulin vanhemmaksi, hän kuoli kun olin 9 v.. En ollut varmaan ikävöinyt äitiäni koskaan niin paljon ennen sitä, vaikka siis tietenkin olin kuolemaansa surrut.

Isäni oli aika lyttäävä ja fyysisiin rangaistuksiin tukeutuva. Kuoli kun olin 15v. Surukseni olen huomannut, että jostain selkärangasta minulla tahtoisi nousta vastaavaa toimintamallia. Sitä on pitänyt kovasti työstää, koska en todellakaan halua olla kuin isäni.

Mitä sitten tapahtui kun isäsi kuoli?