Yläkoulun opettaja: jaksatko panostaa myös niihin oppilaisiin, joita opiskelu ei voisi vähempää kiinnostaa?

Itse olen 20 vuotta omaa työskentelyä seuranneena huomannut seuraavan kaavan: yläkoulun aluksi yritän mahdollisimman hyvin tukea myös heitä, jotka eivät motivoidu mistään. Huomattuani (tämän havainnon pystyy tekemään n. puolen vuoden tuttavuuden jälkeen), että millään toimenpiteillä ei ole merkitystä, lopetan rajallisten resurssieni tarjoamisen heille ja katson, että koska annettu apu ei kiinnosta, on opiskelu omalla vastuulla. Esim. juuri loppuneella tunnilla kyllä huomasin, että oppilas ei tehnyt yhtään annettua tehtävää, mutta koska hän ei myöskään häirinnyt, en puuttunut asiaan. Perustelen tämän toimintani itselleni sillä, että aina on olemassa tietty määrä oppilaita, joiden opiskeluun ei voi vaikuttaa millään toimenpiteillä ja jotka toisaalta eivät elämässään tule tarjoamaani sivistystä missään tarvitsemaan. Tottakai heitäkin pyrin muulla tavoin kasvattamaan ja olemaan inhimillinen, mutta koulutöiden osalta en jaksa loputtomiin auttaa.

Inhimillistä vai olisiko aihetta alanvaihtoon?