Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko ketään jota vaikeudet olisi vahvistaneet??
12.11.2024 |
Vaikka näin usein väitetään, itse en tunne. Se ei ole vahvuutta mitä heillä on.
Kommentit (170)
Vierailija kirjoitti:
En. Kyllä ne vaikeudet ovat ennemminkin katkeroittaneet ja kyynistäneet.
Sinulla on eheytyminen vielä kesken. Joku pysäyttää väistämättömän kasvun turvautumalla päihteiden turruttavaan vaikutukseen, jolloin ei ns. tarvitse piehtaroida omissa murheissa, vaan elämä on aikansa baila-bailaa. Kasvu ja eheytyminen jatkuu sitten jos ja kun raitistuu ja oppii ymmärtämään vastoinkäymisten merkityksen. Kuka sen on määrännyt, että meidän pitäisi antaa hyvän elämän mennä ohitse kyynisyyden ja katkeruuden vallassa? Mitä sellaisesta elämästä saa? Eikö se olekin vähän hukkaan heitettyä aikaa? Tarpeellista toki, koska siinä elämänvaiheessa emme muuta vaihtoehtoa näe. Mutta ei sen pitäisi antaa jäädä pysyväksi olotilaksi, vai mitä olet mieltä? Nosta kädet pystyyn jossain kohtaa, ja myönnä, ett okei, näin nyt sattui käymään, mutta haluan muuta. Sitten teet tarvittavia toimenpiteitä päästäksesi unelmiasi kohti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen, moniakin, mukaanlukien itseni.
Kyllä ne vaikeudet lisää resilienssiä, ei sitä oikein muuten pysty kehittämään.
Tietysti se menee vähän niin, että se joka ei tapa, vahvistaa. Vaikka ei tappaisi kirjaimellisesti, voi mennä henkisesti rikki, tai miksei ruumiillisesti. Mutta kyllähän ihmiset selviää ihan järjettömän pahoista vastoinkäymisistä. Ovat kyllä vahvoja.
Vaikeudet luovat ihmisiä, joita ei kiinnosta menneisyys, tulevaisuus saati tekojen seuraukset. Ei sellainen lannistu, joka ei enää ponnistele ja joka ei näe jatkuvuutta missään.
Isovanhempani selvisivät sodasta. Vanhempiani taas kuritti lama. Kai meillä kaikilla on joku taakka kannettavana.
On tieteellisesti todistettu, että mikä ei tapa, vahvistaa vain. Kärsimys jalostaa. Resilienssiä kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensin pitäisi tietää mitä ap tarkoittaa vahvistumisella.
En tunne. Itselläni ja parilla läheiselläni on vaikea menneisyys ja kyllä se on meistä jokaisen jollain tavalla arpeuttanut ja ne asiat kulkevat mukana, vaikka elämä nyt tasapainossa onkin. En ole katkera, mutta säännöllisesti mietin mitä minusta olisi voinut tulla jos asiat olisivat olleet toisin. Vallankin kun katson kumppaniani ja näen kuinka vahvan ja terve itsetuntoisen ihmisen hyvä ja rakastava koti on kasvattanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että vaikeudet automaattisesti vahvistaa tai kasvattaa. Kaikki on niin yksilöllistä. Esimerkiksi tuttavani menetti teini-ikäisenä vanhempansa. Siihen asti hän oli pitänyt koko elämäänsä ja kaikkea siinä itsestäänselvyytenä. Hän ei ollut kovinkaan kypsä, eikä osannut esimerkiksi elää hetkessä, luonne ja maailmankatsomus aika negatiivinen. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän koki itse vahvistuneensa. Mutta tosiasiassa hänellä edelleen on usein tapana vähätellä muiden ihmisten ongelmia ja vertailla niitä omiinsa. Onko se sitten vahvuutta? Todennäköisesti ei, mutta ehkä hänen näkökulmastaan kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen sairastanut aika paljon elämässäni. Mieluiten en olisi. Mutta on tässä se etu, että osaan hieman suhteuttaa asioita. Osaan nauttia hyvin pienistä asioista ja jokaisesta terveestä päivästä.
Toivottavasti voit jo paremmin ja elämäsi on hyvää ja seesteisempää. Mutta ei asioiden arvostaminen johdu vahvuudesta vaan arvojen ja ajatusmaailman muutoksesta ja "elämän haurauteen havahtumisesta": osaa arvostaa sairaana jokaista parempaa päivää ja vaikkapa liikkumista, joka ennen oli itsestäänselvyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi koettu väkivalta tai kidutus tuskin lisää resilienssiä.
Isäni hakkaama tässä. Kutsui minua kumpupääksi miten päässä oli kuhmuja lyöntien jäljellä. Tätä voisi kutsua molemmiksi noista. Aivan 100 kertaa kovempi henkisesti ja fyysisesti kuin eri universumissa jossa ei tapahtunut.
En kaavaile mitään oman lapseni pahoinpitelyä mutta pahassa tilanteessa ihminen joko vahvistuu tai murskautuu paineen alla. Voit valita.
Kuulostaa kamalalta. Mutta olet päässyt eteenpäin? Sulla oli kavereita ja ehkä tyttöystävä?
Minä taas koen, että vastoinkäymisiä on ollut keskivaikeasti vähän joka puolella. Nämä yhdessä ja kun ei ollut yhtä avointa vapaata ovea, mursi minut. Sama parisuhteiden osata. KaikkiNäköalattomassa paikassa käy tutustumassa kirjaston psykologia- osatoon. Etsi sieltä kirja, jonka otsikko puhuttelee sinua. Yksin olen minäkin joutunut ongelmani selättämään ja löytänyt avun self-help- oppaista. Ei se ystäviä ole tuonut, mutta kevyemmän mielen. Olen saanut ns. vertaistukea, kun olen huomannut, että joku muukin ajattelee kuten minä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perus uhrikulttuuri palstalla nähtävillä aloituksesta ja alapeukuista kommenteille jotka todella saivat vahvuutta kovista ajoista. Sopii täydellisesti kaavaan.
Minä itse. Sain potkut 2v ja 6kk sitten. Työttömänä pari viikkoa ja sain tämänhetkisen työni. Kyllä ravisuttaa hereille ja karistaa heikkoutta saada potkut.
Jos tuo on "elämäsi vaikeuksia" niin joo, ehkä ihan "terveellistä", että joskus tapahtuu joku vastoinkäyminen. Itse ymmärsin aloituksen tarkoittavan vähän eri tason vaikeuksia.
Työttömyys on tunnustetusti yksi elämän suurista kriiseistä.
Näin on. Siitä voi seurata syöksykierre.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On tieteellisesti todistettu, että mikä ei tapa, vahvistaa vain. Kärsimys jalostaa. Resilienssiä kaikille!
No ei ole. Lukuisat tutkimukset nimenomaa tukevat sitä, että traumat heikentävät ihmistä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lisäksi, jos tarkastelemme mitä tahansa ongelmaryhmää (päihdeongelmaiset, rikolliset jne.), taustalta löytyy aina haastava menneisyys. Vastaavasti menestyneiden ihmisten taustalla on usein varakas ja ehjä koti.
Minä itse myös. Selätin vaikean päihderiippuvuuden ja toimiva lääkitys mt-puoleen. Nyt olen hyvässä työssä, katto pään päällä ja terveys paremmalla tolalla. Ehkä joskus tarvitsee pohjan että pääsee näkemään elämää erilaisin silmin. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä. Yleensä ovat entistä enemmän suossa omien vaikeuksiensa kanssa, katkeria ja ymmärtämättömiä muiden ihmisten vaikeuksia kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen, moniakin, mukaanlukien itseni.
Kyllä ne vaikeudet lisää resilienssiä, ei sitä oikein muuten pysty kehittämään.
Tietysti se menee vähän niin, että se joka ei tapa, vahvistaa. Vaikka ei tappaisi kirjaimellisesti, voi mennä henkisesti rikki, tai miksei ruumiillisesti. Mutta kyllähän ihmiset selviää ihan järjettömän pahoista vastoinkäymisistä. Ovat kyllä vahvoja.
Ihminen voi sinun silmissäsi selvitä pahoistakin vastoinkäymisistä näennäisesti mutta et ikinä tiedä millaista kamppailua ihminen saattaa edelleen käydä. Monet traumat vaatii vuosienkin terapiaa, krooniset sairauden synnyttävät uusia liitännäissairauksia jne. Itse taistellut näiden molempien kanssa vuosia enkä millään mittapuulla koe olevani vahva vaikka sitä minulle joka puolelta koitetaankin toitottaa. Kun kroppa ja mieli on loppu niin en koe itse elämässä mitään järkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isommat vaikeudet kohdallani ovat suhteuttaneet "vaikeudet" omaan mittaluokkaansa
==> ei narinaa pienistä enää.
Miten tämä käytännössä toimii?
Itse en ole kokenut tätä. En tiedä, olisiko niin tarvettakaan. Toki en nyt ehkä varsinaisesti narise asioista, mutta eipä ne erilaiset asiat ole lakanneet harmittamasta.
Se toimii sillä tavalla, että toisten ihmisten kohdalla vaikeudet saattavat saada ihmisen arvostamaan normaalia elämää, ja normaaliin elämään kuuluvat erilaiset vastoinkäymiset. Ne saattavat sitten mennä ohi "aha"-asenteella, kun on itsellä sellainen tunne, että pahemmastakin on selvitty.
Eihän vaikeuksien vertailussa ole mitään järkeä. Varsinkin kun ne vaikeudet on ihan toisistaan riippuma
Mä olen kerran kuullut läheisensä menettäneeltä, että "surujen summa on vakio". Sitä olen vuosikaudet mielessäni pyöritellyt ja alan olla samaa mieltä. Asiat vain tapahtuvat ihmisille eri aikaan. Mietipä.
Minä varmaan itse. Köyhästä perheestä, missä on kasvatettu vyöllä ja huutamisella. Ylisukupolvien tapoja sieltä sota-ajoilta varmaan.
Onneksi pärjäsin koulussa hyvin laittamatta tikkua ristiin, olin paljon rästiläksyjä tekemässä ala-asteella ja ylä-asteella jälki-istunnoissa tupakan poltosta.
Ehkä se kirjojen lukeminen, minkä vanhemmilta omaksuin jo lapsena, pelasti minut väliinputoamiselta. Toki oma tie on varmaan aika perinteinen duunariperheen polku. Keskeytin lukion (missä pärjäsin helvetin hyvin), koska tajusin, että täytyy päästä työelämään nopeasti, että pärjää.
Heitin omat akateemiset haaveeni romukoppaan ja lähdin amikseen. Lomat ja viikonloput painoin töitä. Valmistuttuani ja oltuani puoli vuotta töissä lähdin amkiin.
Sama meno jatkui. Opiskelua ja töitä töitä töitä komessa vuorossa. Sanotaanko, että lukion lopetettuani 17-vuotiaana ja valmistuttuani amkista 24 v. olin pitänyt pisimmillään loma lomaa 2 viikkoa yhteen putkeen kaksi kertaa.
Voin sanoa, että vähän on vaikeudet vahvistaneet, mutta voin sanoa myös, että nyt nautin täysin rinnoin vakkari päiväduunista, ihana aviomies, lapsia en halua.
Tunnen- minä itse.
Muun muassa koulukiusaamista, uskonnollista-, henkistä-, ja fyysistä väkivaltaa lapsuudessa kokeneena olen myös aikuisena joutunut tilanteisiin joissa oikeuksiani on loukattu räikeästi työelämässä- jaksamisen äärirajoilla ja kuormittuneena jopa omista oikeuksistaan kiinni pitäminen vaatii ponnisteluja.
On ollut myös talous haasteita ja lapsen terveys haasteita sekä lapsen asiatonta kohtelua päiväkodissa.
Nykyään olen korkeasti arvostetussa työssä ja neuvottelijana hankalissakin tilanteissa.
Oma resilienssi on korkealla, olen terve ja lapset voi hyvin- koulussa ja harrastuksissa menestyvät myöskin. Asutaan omassa talossa, talous vaikeuksista huolimatta saimme sinniteltyä ja tulevaisuus näyttää valoisalta.
Kurjat kokemukset ovat kasvattaneet sietokykyä ja elämänasenne on nykyään positiivisempi- vastoinkäymisiin ei enää jaksa reagoida kovin voimakkaasti kun monista paskoista on selvitty.
Positiivisuus ja toiveikkuus kannattaa säilyttää vaikka se kuulostaakin kliseeltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen, moniakin, mukaanlukien itseni.
Kyllä ne vaikeudet lisää resilienssiä, ei sitä oikein muuten pysty kehittämään.
Tietysti se menee vähän niin, että se joka ei tapa, vahvistaa. Vaikka ei tappaisi kirjaimellisesti, voi mennä henkisesti rikki, tai miksei ruumiillisesti. Mutta kyllähän ihmiset selviää ihan järjettömän pahoista vastoinkäymisistä. Ovat kyllä vahvoja.
Ihminen voi sinun silmissäsi selvitä pahoistakin vastoinkäymisistä näennäisesti mutta et ikinä tiedä millaista kamppailua ihminen saattaa edelleen käydä. Monet traumat vaatii vuosienkin terapiaa, krooniset sairauden synnyttävät uusia liitännäissairauksia jne. Itse taistellut näiden molempien kanssa vuosia enkä millään mittapuulla koe olevani vahva vaikka sitä minulle joka puolelta koitetaankin toitottaa. Kun kroppa ja mieli on loppu niin en koe itse elämässä mitään järkeä.
Näinpä. Ulkoa päin katsottuna ei voi ikinä tietää mitä toinen kantaa ja mitä sen näennäisesti toimivan ulkokuoren alla on. Lisäksi, selviytyminen ei ole sama asia kuin vahvistuminen.
Ja minä. Olen nykyään kova kuin kivi!