Lue keskustelun säännöt.
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tyrmää vuoroviikkovanhemmuiden ja pitää sitä itsekkäänä tapana
Nyt tuli oikea asiaa pitkän linjan lastenpsykiatrilta.
https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/lukemisto/0d91a85c-e9b4-4a1b-b86e-9…
Mitä palstalaiset ovat mieltä? Asiallista keskustelua kiitos. Ei sepitettyjä tarinoita.
Kommentit (900)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turhaahan se on. Mutta siihen tämä "isien oikeuksien" jankkaaminen on mennyt.
Lapsi alkaa kiinnostaa isää vasta erotessa, kun hänestä saa lyömäaseen eksää vastaan. Sitten pitää saada 50/50 kun lapsi on muka maailman tärkein yhtäkkiä.
Lapset äidille kuten ennenkin ja isät suut suppuun.
Niissä harvoissa tapauksissa, joissa kelvoton vanhempi on äiti, isä saa lapset.
Tämä on ainoa järkevä kehityskulku.
Niin- mitä mä sanoinkaan niistä omista eroprosesseista, koston halusta, katkeruudesta, käytetään lasta aseena...puolin ja toisin. Ikävä kyllä, tämä taitaa olla melko tavallinen tilanne.
Tilannekohtaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ole vuoroasumista. Lapset ovat lähes koko ajan minulla, isänsä kanssa vähemmän. En pidä tätä ihanteellisena käytäntönä missään tapauksessa. Lapset ovat etääntyneet isästään, vaikka ennen eroa toinen lapsi oli isänsä kanssa jopa läheisempi kuin minun kanssani. Olisimme mieluummin kumpikin halunneet vuoroasumisen, mutta se ei lapsen isän elämäntilanteesta johtuen ollut mahdollinen - meillä ei siis ollut mitään riitaa lapsista ja olisin ihan mielelläni jakanut vanhemmuuden myös eron jälkeen. Itsestäni johtuvista syistä en kaipaa vuoroasumista. Nautin lasteni seurasta, mutta surettaa kyllä heidän ja isänsä puolesta, että heidän välinsä ovat etääntyneet. Oman kokemukseni perusteella en siis suosittelisi yhden kodin ja yhden vanhemman mallia kenellekään, vaan kyllä vuoroasuminen olisi lapsen ja toisen vanhemman suhteen säilymisen kannalta parempi.
Sitten taas ehdotettu kolmen kodin malli on useimmiten käytännössä mahdoton. Eipä meilläkään olisi ollut sellaiseen varaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin murhe tosiaan monelle tuntuu olevan se, että eron jälkeen se toinen vanhempi voisi olla onnellinen jonkun toisen kanssa ja saa omaa aikaa. Se vaan verhotaan huoleen lapsesta. Samalla tapaa kuin paheksutaan abortteja muka niiden abortoitujen sikiöiden vuoksi, vaikka oikeasti halutaan vain kontrolloida naisia.
Meillä viikko-viikko on eron jälkeen toiminut hyvin, koska se on kaikkein selkein malli, joka tuo lasten elämään rytmin, joka on ennakoitava. Molemmat lapset myös näkevät molempia vanhempia silloin yhtä paljon, koska se on tärkeää, jos molemmat vanhemmat ovat kutakuinkin järkipäisiä lasten kanssa. Mitään laukkuja heitä ei laiteta pakkaamaan vaan molemmissa kodeissa on omat huoneet ja kaikki tarvittavat tavarat. Onhan rikkaillakin kesä- ja talvikoteja, maaseutu ja kaupunkikoteja. Viikko-viikko-systeemi on nimittäin kyllä tosi kallis 😅 Paljon edullisemmin päästäis
Ai nyt olet sitä mieltä, että mun pitäisi se uusi mies raahata lasten elämään, että lapsille tulis liittymäpintaa siihen mitä puuhaan kun he ovat isän kanssa?
Hohhoijjaa. Lapset elää omaa normaalia lapsiperhearkea jokaikinen viikko. Ei he ole tietoisia, mitä äiti tai isä tekee silloin kun ei ole heidän kanssa. Heillä on samankaltaiset rytmit ja elämänmeno molemmissa kodeissa, välillä vaan ollaan isän kanssa ja välillä äidin.
Vierailija kirjoitti:
Vuodessa on 52 viikkoa. Miksi lapsen pitäisi muuttaa 26 kertaa? Miksi asioita ei voi katsoa lapsen kannalta?
Me sovimme exän kanssa, että se on 10 viikkoa ja 10 viikkoa. Ja se sen vuoron etävanhempi tapaa lasta joka toinen viikonloppu. Asumme 10km päässä toisistamme, minä jäin vanhaan asuntoomme. Lapsi käy samaa koulua kuin mihin olisi mennyt ilman eroa, kun siellä on tarhakaveritkin. Ja hän pääsee junalla tähän lähiön asemalle iskäviikoilla. Ja koulun jälkeen on voinut pyörähtää mua moikkaamassa, jos haluaa. Etätöissä kun olen kotona, konttorilla kerran viikossa. Eli käytännössä näen lasta harva se päivä, kun ei ole minun viikot.
Silloin kun hän oli tarhassa, ei vaihdettu tarhaakaan vaan hän jäi siihen ja iskäviikolla isä hoiti viennit ja minä hain tänne odottelemaan isän töistä pääsyä.
Meillä on viikko-viikko ja ihan samalla tapaa lapset voi pyörähtää mun luona koulun jälkeen.
En ihmettele että kodin vaihto tuntuu sun lapselle muuttoon verrattavalta operaatiolta, jos vaihtoväli on 10 viikkoa. En ikinä laittaisi omia lapsia vastaavaan kuvioon, tuossa se vasta muutolta tuntuukin kun 10 viikkoa kerrallaan ollaan toisesta kodista aina pois. Mun lapsilla on kaksi kotia, joissa molemmissa ollaan paljon ja tarvittaessa joustavasti. Ei vaadi edes mitään sopeutumista vaihtaa paikasta a paikkaan b.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin murhe tosiaan monelle tuntuu olevan se, että eron jälkeen se toinen vanhempi voisi olla onnellinen jonkun toisen kanssa ja saa omaa aikaa. Se vaan verhotaan huoleen lapsesta. Samalla tapaa kuin paheksutaan abortteja muka niiden abortoitujen sikiöiden vuoksi, vaikka oikeasti halutaan vain kontrolloida naisia.
Meillä viikko-viikko on eron jälkeen toiminut hyvin, koska se on kaikkein selkein malli, joka tuo lasten elämään rytmin, joka on ennakoitava. Molemmat lapset myös näkevät molempia vanhempia silloin yhtä paljon, koska se on tärkeää, jos molemmat vanhemmat ovat kutakuinkin järkipäisiä lasten kanssa. Mitään laukkuja heitä ei laiteta pakkaamaan vaan molemmissa kodeissa on omat huoneet ja kaikki tarvittavat tavarat. Onhan rikkaillakin kesä- ja talvikoteja, maaseutu ja kaupunkikoteja. Viikko-viikko-systeemi on nimittäin kyl
Sen siitä saa kun eroilee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle selvisi aikuisena, että äitini oli vieroittanut mut isästäni tahallisesti. Äiti aina väitti, ettei isä halunnut tavata minua, että ei isää kiinnostanut. Aikuisena löysin oikeuden paperin, jossa sanottiin äidin vaatineen yksinhuoltajuutta, isäni oli siihen suostunut. Isä laitettiin maksamaan elatusmaksuja. Aikuisena etsin isäni käsiini ja kuulin lopulta ihan toisen tarinan. Äitini oli siis kieltänyt isää olemasta yhteydessä minuun millään tavalla. Isäni oli perustanut uuden perheen ja minulla on kaksi puolisisarusta, poikia. Pojat saivat asua isämme kanssa, minä en. Enkä siis saanut isää edes tavata, enkä koskaan häneen ehtinyt kunnolla tutustua. Isä kuoli pari vuotta sitten. Niin että kiitokset äidilleni siitä, että olen koko elämäni surrut ja miettinyt isääni, miksi hän ei halunnut olla mun kanssa millään tavoin. Tätä isä- haavaa sitten olen hoitanut omien huonojen parisuhteideni kautta ja kärsinyt ahdistuksesta, hylkäämisen pelosta jne.
Vierailija kirjoitti:
Mulle selvisi aikuisena, että äitini oli vieroittanut mut isästäni tahallisesti. Äiti aina väitti, ettei isä halunnut tavata minua, että ei isää kiinnostanut. Aikuisena löysin oikeuden paperin, jossa sanottiin äidin vaatineen yksinhuoltajuutta, isäni oli siihen suostunut. Isä laitettiin maksamaan elatusmaksuja. Aikuisena etsin isäni käsiini ja kuulin lopulta ihan toisen tarinan. Äitini oli siis kieltänyt isää olemasta yhteydessä minuun millään tavalla. Isäni oli perustanut uuden perheen ja minulla on kaksi puolisisarusta, poikia. Pojat saivat asua isämme kanssa, minä en. Enkä siis saanut isää edes tavata, enkä koskaan häneen ehtinyt kunnolla tutustua. Isä kuoli pari vuotta sitten. Niin että kiitokset äidilleni siitä, että olen koko elämäni surrut ja miettinyt isääni, miksi hän ei halunnut olla mun kanssa millään tavoin. Tätä isä- haavaa sitten olen hoitanut omien huonojen parisuhteideni kautta ja kärsinyt ahdistuksesta, hylkäämisen pe
Surullista. Onneksi tuollainen on vähentynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuisena lapsille selviää totuus että joutuivat vanhempiensa heittopusseiksi, ei ihme että niin moni nuori kärsii nykyään mt-ongelmista, ahdistusta, adhd ym. vaivoista. Tätähän ei sais sanoa ääneen.
Olen kysynyt asiaa omilta nyt kolmikymppisiltä lapsiltani. 1. Ovat tyytyväisiä, kun erosimme. Loppui se kamala ahdistava tunnelma ja heidän ei tarvinnut pelätä enää puolestani. 2. Ovat ainakin toistaiseksi kaikilla keskeisillä hyvän elämän mittareilla oikein hyvin voivia.3. Pakkaaminen joskus rasitti, mutta katsoivat, että järjestely oli paras. Ex asui kyllä kilometrin päässä, joten kaverit yms. olivat lähettyvillä koko ajan.
Minäkin kysyin omilta aikuisilta lapsiltani. He olivat vuoroviikkolapsia 6-7 vuotta, asuimme kilometrin päässä toisistamme. Teineinä molemmat halusivat muuttaa minun luokseni samaan aikaan, kun minä perustin uusperheen. Isänsä perusti uusperheen heti eron jälkeen.
Nyt sanovat, että minun luonani oli koti, vaikka isä on oikein aktiivinen ja perhekeskeinen. Ajattelen sen johtuvan siitä, että isän luokse tuli uusi vaimo uusine tapoineen. Minun luonani säilyi kaikki se, mitä oli aina ollut.
Olen siis sitä mieltä, että lapsella voi olla vain yksi koti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisena lapsille selviää totuus että joutuivat vanhempiensa heittopusseiksi, ei ihme että niin moni nuori kärsii nykyään mt-ongelmista, ahdistusta, adhd ym. vaivoista. Tätähän ei sais sanoa ääneen.
Olen kysynyt asiaa omilta nyt kolmikymppisiltä lapsiltani. 1. Ovat tyytyväisiä, kun erosimme. Loppui se kamala ahdistava tunnelma ja heidän ei tarvinnut pelätä enää puolestani. 2. Ovat ainakin toistaiseksi kaikilla keskeisillä hyvän elämän mittareilla oikein hyvin voivia.3. Pakkaaminen joskus rasitti, mutta katsoivat, että järjestely oli paras. Ex asui kyllä kilometrin päässä, joten kaverit yms. olivat lähettyvillä koko ajan.
Tottakai jos väkivaltaa tai sen uhka niin asia erilainen. Mt-ongelmat ja ahdistus erolapsille tulevat hieman toisenlaisista tilanteista. Joiden esiintuominen tuntuu joitakuita todella pelottavan ja myös suututtavan.
Ketjun ekalla sivulla oli heti äänessä oletettuja "onnellisia" ydinperhevanhempia, jotka kovin sanoin haukkuvat "sinkkuviikkojen" viettämistä ja myllyttävät katkeruutta eronneita kohtaan.
Eroaminen omien lasten vanhemmasta on elämän hirveimpiä kokemuksia, siihen on yleensä painavat syyt ja lasten asiat painavat mielessä sen jälkeen joka päivä, joka tunti jopa. Eronneetkin tekevät parhaansa vallitsevien olosuhteiden mukaan, vaikka liitto ei kestänyt. Soisin empatiaa raskaita elämäntilanteita kohtaan.
Eroa pidetään jotenkin edelleen Suomessa "omana syynä" ja itsekkäänä ratkaisuna. Ero on kuitenkin oman tahdon vastainen katastrofi elämässä, ei mikään suuri valinta, joka tehdään sinkkuviikot silmissä kimaltaen.
Harjoitelkaa empatiaa, se on ihan hyvä taito ja ehkä sitten saatte sitä itsekin, kun joskus tarvitsette.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketjun ekalla sivulla oli heti äänessä oletettuja "onnellisia" ydinperhevanhempia, jotka kovin sanoin haukkuvat "sinkkuviikkojen" viettämistä ja myllyttävät katkeruutta eronneita kohtaan.
Eroaminen omien lasten vanhemmasta on elämän hirveimpiä kokemuksia, siihen on yleensä painavat syyt ja lasten asiat painavat mielessä sen jälkeen joka päivä, joka tunti jopa. Eronneetkin tekevät parhaansa vallitsevien olosuhteiden mukaan, vaikka liitto ei kestänyt. Soisin empatiaa raskaita elämäntilanteita kohtaan.
Eroa pidetään jotenkin edelleen Suomessa "omana syynä" ja itsekkäänä ratkaisuna. Ero on kuitenkin oman tahdon vastainen katastrofi elämässä, ei mikään suuri valinta, joka tehdään sinkkuviikot silmissä kimaltaen.
Harjoitelkaa empatiaa, se on ihan hyvä taito ja ehkä sitten saatte sitä itsekin, kun joskus tarvitsette.
Se on tietyissä tilanteissa oma syy itsekkäistä motiiveista ja siihen kritiikin kärki kohdistuu.
Olen Sinkkosen kanssa samaa mieltä. Eron jälkeen lapset jäivät asumaan kanssani perheen kotiin. Mies muutti pois. Nyt lapset näkeväät isäänsä joitain päiviä kuukaudessa. Yhteydessä ovat säännöllisesti. En olisi missään nimessä edes suostunut vuorovanhemmuuteen. Järjestelystä ei kuitenkaan tullut mitään riitaa, koska lasten isä oli samaa mieltä, että lapsilla täytyy olla yksi koti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisena lapsille selviää totuus että joutuivat vanhempiensa heittopusseiksi, ei ihme että niin moni nuori kärsii nykyään mt-ongelmista, ahdistusta, adhd ym. vaivoista. Tätähän ei sais sanoa ääneen.
Olen kysynyt asiaa omilta nyt kolmikymppisiltä lapsiltani. 1. Ovat tyytyväisiä, kun erosimme. Loppui se kamala ahdistava tunnelma ja heidän ei tarvinnut pelätä enää puolestani. 2. Ovat ainakin toistaiseksi kaikilla keskeisillä hyvän elämän mittareilla oikein hyvin voivia.3. Pakkaaminen joskus rasitti, mutta katsoivat, että järjestely oli paras. Ex asui kyllä kilometrin päässä, joten kaverit yms. olivat lähettyvillä koko ajan.
Lapsillahan on ollut vain se yksi kokemus. Ei heillä ole vertailukohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Ketjun ekalla sivulla oli heti äänessä oletettuja "onnellisia" ydinperhevanhempia, jotka kovin sanoin haukkuvat "sinkkuviikkojen" viettämistä ja myllyttävät katkeruutta eronneita kohtaan.
Eroaminen omien lasten vanhemmasta on elämän hirveimpiä kokemuksia, siihen on yleensä painavat syyt ja lasten asiat painavat mielessä sen jälkeen joka päivä, joka tunti jopa. Eronneetkin tekevät parhaansa vallitsevien olosuhteiden mukaan, vaikka liitto ei kestänyt. Soisin empatiaa raskaita elämäntilanteita kohtaan.
Eroa pidetään jotenkin edelleen Suomessa "omana syynä" ja itsekkäänä ratkaisuna. Ero on kuitenkin oman tahdon vastainen katastrofi elämässä, ei mikään suuri valinta, joka tehdään sinkkuviikot silmissä kimaltaen.
Harjoitelkaa empatiaa, se on ihan hyvä taito ja ehkä sitten saatte sitä itsekin, kun joskus tarvitsette.
Samaa mieltä siitä, että se on elämän hirveimpiä kokemuksia. Minäkin lopulta erosin juuri lasten takia. Tärkeintä on, että lapsilla on rauhallinen ja turvallinen tila, jossa kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
No näinhän se on. Vuoroviikkovanhemmuus palvelee aikuisten tarpeita. Saa olla lasten kanssa, mutta saa vastapainoksi omaa aikaa. Ja kumpikin joutuu tasapuolisesti kantamaan taakan. Ja saa tasapuolisesti myös ne hyvät asiat.
Mutta tätähän ei saa sanoa.
Erotessa molemmat ei voi pitää lapsia. Silloin väkisinkin on sitä omaa aikaa puolet ajasta. Moni ei haluaisi sitä, mutta se on ainoa vaihtoehto jos molemmat vanhemmat haluaa olla lastensa kanssa.
Miksi toisen vanhemman pitäisi luopua lapsistaan vain siksi ettei vanhempien yhteiselo sujunut? Yleensähän tähän rooliin joutuu isät. Lähivanhemmuus äidille ja isille tapaamiset satunnaisesti muutaman kerran vuodessa. Isän pitää tyytyä osaansa maksumiehenä, mutta lasten kanssa ei voi jakaa arkea.
Nykyään on vallalla sellainen Kenellekään ei saa tulla paha mieli-ajattelu, ja vuoroviikkovanhemmuus on siitä yksi ilmentymä. Lapset maksavat tässä tapauksessa vanhempia korkeamman hinnan.
Minusta perinteisessä järjestelyssä lapsi aina enemmän tai vähemmän "menettää" toisen vanhemman. Itse olen perinteisen yh-äidin kasvatti, ja jäänyt etäiseksi kauempana asuneelle viikonloppuisälle. En halunnut omille lapsille samaa, enkä oikein ymmärrä miksi kukaan haluaisi.
Eron jälkeen ei ole olemassa lapsen kannalta hyviä ratkaisuja. Aikuisten tarve tuomita juuri 50-50 ratkaisua jotenkin erityisen huonoksi ja huudella vanhempia täällä itsekkäiksi ikiteineiksi lähtee minusta ennen kaikkea kyseisten aikuisten omista kipukohdista. Kuten muiden lyttääminen ja tuomitseminen nyt noin yleensäkin. Jostain syystä juuri lasten asioihin liittyy joillakin ihmisillä hirveän syvää pahansuopuutta, tarvetta musertaa ja haavoittaa niitä jotka kehtaavat eri mieltä. "Jos olet tätä ja tätä mieltä, sinun ei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia", "jos olet tätä ja tätä mieltä olet itsekäs ja huono vanhempi" jne jne.
Jospa ihmiset joskus kasvaisivat sen verran aikuiseksi, että oppisivat tukemaan toisiaan nykypäivän haastavassa vanhemmuudessa eivätkä kokisi tarvetta sylkeä tämän ketjun kaltaista myrkkyä sisuksistaan näppiksen välityksellä muiden ihmisten verkkokalvoille. Toivo elää mutta hengitystä en sen kanssa pidätä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta perinteisessä järjestelyssä lapsi aina enemmän tai vähemmän "menettää" toisen vanhemman. Itse olen perinteisen yh-äidin kasvatti, ja jäänyt etäiseksi kauempana asuneelle viikonloppuisälle. En halunnut omille lapsille samaa, enkä oikein ymmärrä miksi kukaan haluaisi.
Eron jälkeen ei ole olemassa lapsen kannalta hyviä ratkaisuja. Aikuisten tarve tuomita juuri 50-50 ratkaisua jotenkin erityisen huonoksi ja huudella vanhempia täällä itsekkäiksi ikiteineiksi lähtee minusta ennen kaikkea kyseisten aikuisten omista kipukohdista. Kuten muiden lyttääminen ja tuomitseminen nyt noin yleensäkin. Jostain syystä juuri lasten asioihin liittyy joillakin ihmisillä hirveän syvää pahansuopuutta, tarvetta musertaa ja haavoittaa niitä jotka kehtaavat eri mieltä. "Jos olet tätä ja tätä mieltä, sinun ei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia", "jos olet tätä ja tätä mieltä olet itsekäs ja huono vanhempi" jne jne.
Jospa ihmiset joskus k
Oiskohan kritiikki vastareaktio sille että perheiden rikkomista yritetään normalisoida jopa tavoiteltavaksi asiaksi oman hedonisimi ja hetkessä elämisen tarpeen ajaessa kaiken edelle?
Niin- mitä mä sanoinkaan niistä omista eroprosesseista, koston halusta, katkeruudesta, käytetään lasta aseena...puolin ja toisin. Ikävä kyllä, tämä taitaa olla melko tavallinen tilanne.