Lue keskustelun säännöt.
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tyrmää vuoroviikkovanhemmuiden ja pitää sitä itsekkäänä tapana
Nyt tuli oikea asiaa pitkän linjan lastenpsykiatrilta.
https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/lukemisto/0d91a85c-e9b4-4a1b-b86e-9…
Mitä palstalaiset ovat mieltä? Asiallista keskustelua kiitos. Ei sepitettyjä tarinoita.
Kommentit (900)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen Jari Sinkkosen kanssa samaa mieltä, myös arvostan häntä paljon.
Tilanne vain oli se että erosin narsistisia.
Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että hyppään sillalta.
Ei ollut siis hyviä vaihtoehtoja
Mutta eihän sinkkonen sano että ei saa erota.
No täällä moni tuntuu niin vihjailevan. Voin vain kuvitella millaisessa perhehelvetissä ja kulisseissa he elävät hampaat irvessä.
Mutta oliko ja missä hän sanonut noin? Vastaapa siihen kysymykseen. Älä muovaile, väistele ja kiertele!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai ovat lapset joustavia. Huoh... Kun on Pakko olla!
Tämä on totta. Kyllä lapset sopeutuvat, mutta vain koska on pakko. Turvallisuudentunteeseen se voi silti vaikuttaa, paljon.
Itse olen vasta aikuisena ymmärtänyt, miten paljon äidin holtittomat parisuhteet vaikuttivat minuun. Lapsena oli ihan normaalia, että äiti puhui viikon-pari jostain uudesta miehestä, ja sitten mies saattoi jopa muuttaa meille suorilta. Muistan kerran tulleeni kotiin koulusta, ja siellä oli tuntematon mies joka esittäytyi äidin miesystäväksi. Minusta se oli ihan normaalia. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten sekavaa ja hirveää elämää se oli. Kärsin jo lapsena pelosta ja ahdistuneisuudesta, ja nämä ovat kantaneet aikuisuuteenkin. Aivan valtava turvallisuudentunteen järkkyminen pienelle lapselle.
Olen eronnut ja lapsemme asuvat viikon kerrallaan molempien luona. Kumpikaan meistä ei ole holtiton tai harkitsematon, tai roudaa kotiin jotain tinderdeittejä. Exällä on ollut jo useamman vuoden uusi kumppani, jonka, esitteli lapsille vasta kun olivat vakaalla pohjalla. Itse olen tapaillut useamman kuukauden henkilöä, mutta lapset eivät häntä ole vielä tavanneet. 50/50 ei tarkoita mitään holtittomuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai ovat lapset joustavia. Huoh... Kun on Pakko olla!
Tämä on totta. Kyllä lapset sopeutuvat, mutta vain koska on pakko. Turvallisuudentunteeseen se voi silti vaikuttaa, paljon.
Itse olen vasta aikuisena ymmärtänyt, miten paljon äidin holtittomat parisuhteet vaikuttivat minuun. Lapsena oli ihan normaalia, että äiti puhui viikon-pari jostain uudesta miehestä, ja sitten mies saattoi jopa muuttaa meille suorilta. Muistan kerran tulleeni kotiin koulusta, ja siellä oli tuntematon mies joka esittäytyi äidin miesystäväksi. Minusta se oli ihan normaalia. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten sekavaa ja hirveää elämää se oli. Kärsin jo lapsena pelosta ja ahdistuneisuudesta, ja nämä ovat kantaneet aikuisuuteenkin. Aivan valtava turvallisuudentunteen järkkyminen pienelle lapselle.
Olen eronnut ja l
Epävakaat koulunsa kesken jättäneet weetee ihmiset oikein haluavat kaksoiselämää lapsivapaineen. Heissä on ikäänkuin kaksi persoonaa. Tai useampia. Ei ole lapsille hyväksi sellainen että vanhempi on epävakaa tai maanis-depressiviinen parisuhteiluissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tuossa nyt loppujen lopuksi hirveätä eroa sitten, jos asutaan niin lähekkäin että koulunkäynti onnistuu molemmista osoitteista? Monesti toinen koti on se lapselle ennestään tuttu ja toisestakin tulee pian tuttu kun siellä säännöllisesti asuu. Eli vähän tämmöistä täydellisyyden hiomista tässä nyt.
Olen samaa mieltä. Lapset sopeutuvat ja pääasiahan on että vanhemmat osaavat hoitaa asiat sovussa ja kaikilla on asiat hyvin.
Jos ja jos. Tiedän eroperheiden lapsia, jotka joka toinen viikko toisella puolella kaupunkia. Joillakin koulu vielä kaukana kummastakin kodista. Ei järkevää mahdollisuutta olla kavereiden kanssa (porukoista tipahtaa/ei edes tunne alueelta ketään), vanhemmat eivät jaksa viedä harrastuksiin (sehän voi ulkoilla ja olla kavereiden kanssa!) eikä jaksa tapella lapsen kanssa. Lopulta ollaan helpottuneita aina kun ongelmaksi muuttunut lapsi menee toiselle vanhemmalle. Lapsi kasvaa kiinni ruutuun, koska se on ainoa järkevä vaihtoehto, eikä kukaan kunnolla puutu.
Tähän kun lisää katkeruudet, uudet kumppanit ja uusia lapsia, niin luuletteko että helpottaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tuossa nyt loppujen lopuksi hirveätä eroa sitten, jos asutaan niin lähekkäin että koulunkäynti onnistuu molemmista osoitteista? Monesti toinen koti on se lapselle ennestään tuttu ja toisestakin tulee pian tuttu kun siellä säännöllisesti asuu. Eli vähän tämmöistä täydellisyyden hiomista tässä nyt.
Olen samaa mieltä. Lapset sopeutuvat ja pääasiahan on että vanhemmat osaavat hoitaa asiat sovussa ja kaikilla on asiat hyvin.
Jos ja jos. Tiedän eroperheiden lapsia, jotka joka toinen viikko toisella puolella kaupunkia. Joillakin koulu vielä kaukana kummastakin kodista. Ei järkevää mahdollisuutta olla kavereiden kanssa (porukoista tipahtaa/ei edes tunne alueelta ketään), vanhemmat eivät jaksa viedä harrastuksiin (sehän voi ulkoilla ja olla kavereiden kanssa!) eikä jaksa tapella lapsen kanssa. Lopulta
Mutta hei. Lapsihan on onnellinen vain jos vanhemmalla taas kerran uusi intohimon kupliva huuma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harvalla riittä rahat maksella useamman asunnon maksuja. Ihan siitä jos lähdetään.
Vierailija kirjoitti:
Harvalla riittä rahat maksella useamman asunnon maksuja. Ihan siitä jos lähdetään.
Ainakaan yhteiskunnan rahoja ei tällaiseen tule laittaa. Ihmisten pitää kantaa vastuuta elämänvalinnoistaan. Itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai ovat lapset joustavia. Huoh... Kun on Pakko olla!
Tämä on totta. Kyllä lapset sopeutuvat, mutta vain koska on pakko. Turvallisuudentunteeseen se voi silti vaikuttaa, paljon.
Itse olen vasta aikuisena ymmärtänyt, miten paljon äidin holtittomat parisuhteet vaikuttivat minuun. Lapsena oli ihan normaalia, että äiti puhui viikon-pari jostain uudesta miehestä, ja sitten mies saattoi jopa muuttaa meille suorilta. Muistan kerran tulleeni kotiin koulusta, ja siellä oli tuntematon mies joka esittäytyi äidin miesystäväksi. Minusta se oli ihan normaalia. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten sekavaa ja hirveää elämää se oli. Kärsin jo lapsena pelosta ja ahdistuneisuudesta, ja nämä ovat kantaneet aikuisuuteenkin. Aivan valtava turvallisuudentunteen järkkyminen pienelle lapselle.
Oletko sä puhunut näistä asioista äitisi kanssa aikuisena? Mitä hän on sanonut sinulle?
Luin jutun. Ei tyrmää eikä pidä. Opettele sinäkin lukemaan ja lopeta valehtelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En saanut linkkiä auki jostain syystä, mutta esitettiinkö siinä, että on yksi koti, jossa lapset koko ajan ja vanhemmat vuorottelevat siellä sovitusti esim viikoittain? Mites sitten, jos toisella vanhemmalla tai molemmilla on se uusi perhe lapsineen uuden puolison kanssa. Jätetäänkö tää uusi perhe ja uudet lapset vuoroviikoin isättömiksi/äidittömiksi (tällöin eivät tutustuisi edes niihen sisaruspuoliinsa)? Vai pitääkö näiden uusien lapsien sitten vaihtaa kotia vuoroviikoin sinne ex-perheen lapsien kotiin ja taas omaan, jotta se isin/äidin exä pääsee sinne ydinkotiin lastensa kanssa (tällöinhän olis sama tilanne niillä uusperheiden lapsilla)? Tuohan toimisi vain, jos eronneet vanhemmat sitoutuisivat sinkkuuteen, kunnes lapset aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai ovat lapset joustavia. Huoh... Kun on Pakko olla!
Tämä on totta. Kyllä lapset sopeutuvat, mutta vain koska on pakko. Turvallisuudentunteeseen se voi silti vaikuttaa, paljon.
Itse olen vasta aikuisena ymmärtänyt, miten paljon äidin holtittomat parisuhteet vaikuttivat minuun. Lapsena oli ihan normaalia, että äiti puhui viikon-pari jostain uudesta miehestä, ja sitten mies saattoi jopa muuttaa meille suorilta. Muistan kerran tulleeni kotiin koulusta, ja siellä oli tuntematon mies joka esittäytyi äidin miesystäväksi. Minusta se oli ihan normaalia. Vasta kun sain omia lapsia, ymmärsin miten sekavaa ja hirveää elämää se oli. Kärsin jo lapsena pelosta ja ahdistuneisuudesta, ja nämä ovat kantaneet aikuisuuteenkin. Aivan valtava turvallisuudentunteen järkkyminen pienelle lapselle.
Oletko sä puhunut näistä asioista äitisi kanssa aikuisena? Mitä hän on sanonut sinulle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mietipä itse jos ei olisi yhtä selkeää kotia, vaan jatkuvaa reissaamista kahden kodin välillä.. olen eroperheen lapsi, jossa viikonloppuna, yhtenä arkipäivänä yön yli ja lomalla tapasin toista vanhempaa. Sekin oli helpotus, kun loppui jatkuva pakkaaminen.. oli sentään oikea koti olemassa eikä kahta melkein kotia.
Mietin. Elin moista elämää 12 vuotta. Ei ongelmia.
Olen itse eroperheen lapsi. Minun lapsuudessani 80-90-luvulla vuoroviikkosysteemiä ei tunnettu. Olin ollut isin tyttö, mutta eron jälkeen jäin äidille, joka oli yksinhuoltaja. Yhteishuoltajuus ei ilmeisesti silloin ollut joko mahdollista tai isossa huudossa. Joka tapauksessa äitini oli sanonut, että huoltajuuteni jää hänelle. Isä asui samassa kaupungissa, mutta hänen luona vain vierailin. Muistan, kuinka haaveilin siitä, että isänkin koti olisi ollut minun kotini. Välimme jäivät etäisiksi, ja ovat sitä nytkin kun olen 47 v ja isäni 82 v.
Sen tiedän, että koko nuoruus- ja aikuiselämäni tietämättäni kipuilin tätä hylätyksi tulemisen kokemusta. Nuoruuteni oli kuin ketju huonoja seurustelusuhteita, joissa minua kohdeltiin kaltoin, mutta pidin kynsin hampain kiinni - kunnes lähes aina minut hylättiin. Perheen perustin sen miehen kanssa, joka ei hylännyt, mutta sen kustannuksella, ettei suhteessa ollut rakkautta. 15 vuoden jälkeen voin niin huonosti, että oli lasten vuoksi - kyllä vain - pakko erota.
Lapset ovat vuoroviikkolapsia. Onneksi asumme lähekkäin, joten samoissa ympyröissä lapset ovat arkisin. Ei tulisi mieleenikään, ettei lapsilla olisi oikeus molempiin koteihin. Eivät näytä kärsivän. Ja kokemuksesta tiedän ja tunnen edelleen sen ikävän, kun isäni kodista tuli minulle vain kyläpaikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mietipä itse jos ei olisi yhtä selkeää kotia, vaan jatkuvaa reissaamista kahden kodin välillä.. olen eroperheen lapsi, jossa viikonloppuna, yhtenä arkipäivänä yön yli ja lomalla tapasin toista vanhempaa. Sekin oli helpotus, kun loppui jatkuva pakkaaminen.. oli sentään oikea koti olemassa eikä kahta melkein kotia.
Mietin. Elin moista elämää 12 vuotta. Ei ongelmia.
Olen itse eroperheen lapsi. Minun lapsuudessani 80-90-luvulla vuoroviikkosysteemiä ei tunnettu. Olin ollut isin tyttö, mutta eron jälkeen jäin äidille, joka oli yksinhuoltaja. Yhteishuoltajuus ei ilmeisesti silloin ollut joko mahdollista tai isossa huudossa. Joka tapauksessa äitini oli sanonut, että huoltajuuteni jää hänelle. Isä asui samassa kaupungissa, mutta hänen luona vain vierailin. Muistan, kuinka haaveilin si
Eroaminen periytyy ellei ole riittävän vahva että hoitaa päänsä kuntoon ennen perheen perustamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen Jari Sinkkosen kanssa samaa mieltä, myös arvostan häntä paljon.
Tilanne vain oli se että erosin narsistisia.
Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että hyppään sillalta.
Ei ollut siis hyviä vaihtoehtoja
Mutta eihän sinkkonen sano että ei saa erota.
No täällä moni tuntuu niin vihjailevan. Voin vain kuvitella millaisessa perhehelvetissä ja kulisseissa he elävät hampaat irvessä.
Päinvastoin. Ei nykyään ole kenenkään pakko jäädä huonoon liittoon, usko pois! Me ydinperheelliset oikeasti haluamme oman kultamme ennemmin kuin mitään sinkkusäätöjä.
Vakaus, rakkaus, valinta, tahtotila. Siinäpä kestävän rakkaussuhteen ainekset.
Vierailija kirjoitti:
LouLou kirjoitti:
Harmittaa sanoa, mutta se on ihan totta. En ikinä itse haluaisi asua vuoroviikoin eri asunnoissa. Voihan lapsella olla yksi vakituinen koti ja tavata etävanhempaa lähes jokainen viikonloppu ja koulujen loma-aikoina enemmänkin, niin siitä tulee melkein 50/50.
Minä en ikinä olisi suostunut lapsena asumaan vuoroviikoin ja sain jäädä äitini kanssa asumaan, isälläni ei sitten uuden vaimokkeensa kanssa ollut minulle edes tilaa koska sillä naisella oli omia lapsia jotka muutttivat isäni luokse. Kävin joskus ja jouluna, yötä en siellä viettänyt ikinä ja hyvä niin, tosin jäi aika etäiset välit isääni ja veljeeni (joka oli jäänyt isän kanssa asumaan).
Omia lapsia en todellakaan halunnut koska olin jo elänyt erolapsen elämää.
Ei sinulla ihan helppoa ole ollut, kun noin kävi.
Vuoroviikkosysteemi on vanhempien itsekkyyden huippua! Lapsella pitää olla yksi hima, jossa vanhemmat asuvat vuoroviikoin tai toisen luona pysyvästi ja paljon tapailla toista vanhempaa. Sinkkonen on täysin oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mietipä itse jos ei olisi yhtä selkeää kotia, vaan jatkuvaa reissaamista kahden kodin välillä.. olen eroperheen lapsi, jossa viikonloppuna, yhtenä arkipäivänä yön yli ja lomalla tapasin toista vanhempaa. Sekin oli helpotus, kun loppui jatkuva pakkaaminen.. oli sentään oikea koti olemassa eikä kahta melkein kotia.
Mietin. Elin moista elämää 12 vuotta. Ei ongelmia.
Olen itse eroperheen lapsi. Minun lapsuudessani 80-90-luvulla vuoroviikkosysteemiä ei tunnettu. Olin ollut isin tyttö, mutta eron jälkeen jäin äidille, joka oli yksinhuoltaja. Yhteishuoltajuus ei ilmeisesti silloin ollut joko mahdollista tai isossa huudossa. Joka tapauksessa äitini oli sanonut, että huoltajuuteni jää hänelle. Isä asui samassa kaupungissa, mutta hänen luona vain vierailin. Muistan, kuinka haaveilin si
Surullista että kaltaisiasi ihmisiä, jotka varastavat valhellisuudellaan toiselta vuosia mahdollisuuden aitoon rakkauteen, on edes olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tuossa nyt loppujen lopuksi hirveätä eroa sitten, jos asutaan niin lähekkäin että koulunkäynti onnistuu molemmista osoitteista? Monesti toinen koti on se lapselle ennestään tuttu ja toisestakin tulee pian tuttu kun siellä säännöllisesti asuu. Eli vähän tämmöistä täydellisyyden hiomista tässä nyt.
Olen samaa mieltä. Lapset sopeutuvat ja pääasiahan on että vanhemmat osaavat hoitaa asiat sovussa ja kaikilla on asiat hyvin.
Jos ja jos. Tiedän eroperheiden lapsia, jotka joka toinen viikko toisella puolella kaupunkia. Joillakin koulu vielä kaukana kummastakin kodista. Ei järkevää mahdollisuutta olla kavereiden kanssa (porukoista tipahtaa/ei edes tunne alueelta ketään), vanhemmat eivät jaksa viedä harrastuksiin (sehän voi ulkoilla ja olla kavereiden kanssa!) eikä jaksa tapella lapsen kanssa.
Yksi koulu on aina lapsella, ei kahta, jos vanhemmat asuvat kaukana toisistaan. Silloin ei viikko-viikko- malli ole mahdollinen. Mutta toki se kaukana oleva voi kuljettaa päivittäin lapsen kouluun sieltä kaukaa, jos niin sopivat vanhemmat. Siksi olisi hyvä, jos kouluikään tullessaan vanhempien kodit olisivat saman koulupiirin alueella, niin lapsi näkisi molempia vanhempiaan ja myös koulukaverit tulisivat tutuiksi molemmille.
Vierailija kirjoitti:
Ainahan se ihanne kai olisi se äiti-isä-lapset -perhe, mutta eihän se väkisin toteudu. Tyttärellä on käytössä viikko-viikko -systeemi ex-miehensä kanssa. Välillä se vaihtelee vanhempien työmatkojen takia. Asuvat 300 metrin päässä toisistaan ja lapset voi koulun jälkeen mennä halutessaan myös toisen vanhemman luo. Ihan tasapainoisia 10 v ja 13 v lapsia ovat. Isovanhempana en tiedä, mikä avioeroon oikeasti ajoi ja olen sitä murehtinutkin, mutta minun asiani on tukea ja olla rakastava mummi lapsenlapsilleni. En pidä siitä, että joku ulkopuolinen yrittää määritellä kuinka muiden pitäisi elää. Pääasia on, että lapsista pidetään hyvää huolta.
Hyvä tilanne on tyttäresi lapsilla, onnittelut!!
Päinvastoin. Ei nykyään ole kenenkään pakko jäädä huonoon liittoon, usko pois! Me ydinperheelliset oikeasti haluamme oman kultamme ennemmin kuin mitään sinkkusäätöjä.