Muita, jotka eivät ehkä tahdokaan kuin yhden lapsen?

eestä...



En tiedä, tuo ainokaisena oleminen on hankala juttu. Enemmän sitä kuitenkin kuulee niitä tarinoita, joissa sitä sisarusta onlisi kovasti kaivattu lapsesta lähtien, kuin niitä, että olisinpa ollut ainoa lapsi. AInkin lähipiirissäni ystäväni kokevat kovin raskaaksi omien vanhempiensa asioista huolehtimisen kun nämä alkavat vanheta ja tarvita apua, jos ei ole sisarusta sitä taakkaa jakamassa.



Eikä se ole sinänsä reiluakaan: vanhemmat kasvattavat kaksin yhden lapsen, joka joutuu yksin hoitamaan kaksi vanhempaansa.

urputtaa että toinen heti perään jne jne. kavereilla jo osalla neljäkin lasta. tota jaksamista sitten valittavat ja marisevat. odotan jo innolla töihin lähtöä. että hui hai teille vaan. jaksakaa tai olkaa jaksamatta. meillä ei väsytä ja nautitaan joka ainoasta hetkestä...

Minulla ja siskopuolellani on 19 vuotta ikäeroa ja elämämme ei voisi olla kauempana toisistaan. Minä olen työssäkäyvä, naimisissa oleva kolmikymppinen nainen ja hän yläastetta käytä teini. Emme ole asuneet tai kasvaneet yhdessä eikä meillä juuri mitään yhteistä olekaan. Tietysti pidän hänestä, mutta pakko myöntää, että pidän enemmän lapsuudenaikaisista ystävistäni, jotka olivat kuin sisaria. Välillä en edes muista, että minulla on sisar.

lasten lukumäärän suhteen. Jos HALUAA vain yhden lapsen eikä yhtään enempää, olkoon sitten niin. Jokainen tietää oman jaksamisensa rajat. Mutta ei sitä päätöstä silti kiveen kannata hakata, mieli voi muuttua. Lapsettomuudesta kärsivien puolesta olen tietysti pahoillani, en tarkoittanut heitä.

t. 24

Paljon enemmän merkitystä on vanhempien omalla asenteella, kavereilla ja tuurillakin. Esim. itselläni on 10 vuotta nuorempi sisko, joka on tosi läheinen ja kaverillani taas 1,5-vuotta vanhempi sisko, jota inhoaa edelleen sydämestään... Eli ei pienikää ikäero aina tarkoita, että synkkaisi hyvin yhteen tai suuri, ettei olisi mitään yhteistä.



Vastaavasti mieheni on ainoa lapsi ja aidosti onnellinen siitä. Eikä hän todellaaan ole mikään itsekäs ja hemmoteltu, päinvastoin! Aivan ihanan empaattinen tyyppi :) Ainoa huolenaihe toki on, että hän on yksin vastuussa vanhenevista vanhemmistaan nyt aikuisena, mutta toisaalta hänen vanhemmillaan on siihenkin terve asenne: lasten ei kuulu kantaa huolta vanhemmistaan van nauttia elämästään ja huolehtia omista lapsistaan :) Enemmän olenkin kuullut kauhujuttuja aikuisten lasten riidoista, kun yhteiset vanhemmat vanhenevat ja nukkuvat pois, eikä kukaan sisaruksista tule mielestään tasapuolisesti kohdelluksi... Eli puolensa kaikella!



Jokainen haaveilkoon rauhassa juuri niin monesta lapsesta kuin mikä hyvältä itsestä ja puolistosta tuntuu. Lopputulos voi toki olla jotain muutakin, kun mikään ehkäisy ei ole 100% eikä toisaalta lapsia aina tosiaan tilaamalla tule.

ja nyt vasta ollaan miettimässä toista. Itse olen ollut ainokainen 14v ennen kuin sain siskon, joka on minulle tosi rakas, vaikka itse olenkin 37v ja sisko 23v.

Jotenkin nyt vasta tuntuu, että voisin jaksaa toisen, vaikka esikoinen on ollut helppo, nukkunut kaikki yönsä, synnytys sujui helposti ja lapsi sai alkunsakin tosi nopeasti.

Saas siis nähdä, tärppääkö meillä:) Ellei, niin sitten ollaan tyytyväisiä tämän yhden kanssa.

Itse olen oppinut sen, että parempi on, ettei sano ei koskaan. Mieli voi muuttua... Itse olen myynyt kaikki vauvatavaratkin pois.

Oli aika väsyttävä vauvavuosi ja yllätyin itsekin miten heikkoon kuntoon menin siinä valvomisrumbassa. En ole koskaan tuntenut itseni niin sairaaksi :( Toinen pitäisi tehdä aika pian meidän iän takia mutta en jaksaisi alkaa leikkiä terveydellä ja parisuhteellamme.

Kammottavan usein kuulee ajatuksia siitä, kuinka " täytyy" tehdä äkkiä toinen lapsi, että esikoinen saa leikkikaverin. Ei todellakaan täydy eikä todellakaan sisarusta ole tarkoitettu leikkikavereiden korvikkeeksi! Kaikki muut syyt ymmärrän, mutta en tätä " pakkoa" . Järkeä ja tunteita saa käyttää pähkäilyssä mielinmäärin, kunhan pysyteltäisiin järjen suhteen tosiasioissa ennemmin kuin mielikuvissa...



Jokaisen kannattaa miettiä, millainen perhe tuntuu HEILLE oikealta ja millaiset ikäerot tuntuisivat myös vanhempien näkökulmasta hyviltä HEIDÄN perheessään. Loppu on tuurista kiinni. Ainokainen voi olla aivan yhtä onnellinen tai onneton kuin ei-ainokainenkin...

Nimittäin meillä vähän sama tilanne. Lapsi 4,5,v ihana tyttö. Elämä tuntuu hyvältä näin, mutta... Aikaisemmin ei olisi toista lasta jaksanut, nyt sitäkin vaihtoehtoa mietitään. Kovin kauan ei voi enää miettiä, kun ikää on jo mulla 36 v. Just olen tuskaillut tilan puutetta vaatehuoneessa, josta suuren osan vie lapsen vanhat vaatteet! Mieti siinä sitten, joko antais pois vai ei... No, tein kompromissin, vein kirppikselle osan vauvanvaatteista ajatuksella, että otan sitten uuden äippäpakkauksen, jos tarvis:)

siihen on kyllä omat syynsä, mutta ei ainakaan siksi haluttaisi useampaa lasta, että olisivat sisaruksia. sisarus ei aina ole se maailman ihanin asia!



mun sisarus on alkoholisti ja kyllä, usein toivon, ettei minun tarvitsisi hänestä ikuista huolta kantaa. sisarus on ollut minulle iso taakka koko oman aikuisikäni. eikä sitä rakasta sisarusta voi niin vaan " heitteelle jättää" ja unohtaa, koska onhan hän samaa verta...blää blää blää!



niin, että EI SE SISAR AINA OLE SIUNAUS! ei tulevaa voi ennustaa.

Pää nimittäin käöäntyi täysin yllättäen molemmilla, kun esikoinen oli 4-vuotias. Inhosin sanontaa never say never, mutta ah, kuinka totta se sitten olikaan ;P Silti myyn taas kaiken, kun kuvittelen jälleen, ettei meille nyt ainakaan enempää lapsia tule...... No, saahan niitä uusia tilalle, jos mielipide vaihtuisi ja Luojakin uuden valinnan soisi.

En ole kärsinyt ainoudestani varsinaisesti, lapsena se oli suorastaan fantastinen juttu, kun sai jakamattoman huomion, mutta kun psykologin kanssa on tarkasteltu tiettyjä piirteitäni ja toimintamallejani, olen saanut huomata tämän koko lapsuuden ja nuoruuden kestäneen jakamattoman huomion kääntöpuolen. Sisarussuhde olisi vaikuttanut myönteisesti luonteeseeni ja toimintatapoihini. Tämä siis täysin itsekeskeisenä havaintona, oletuksena se, että olisi ollut sisaruksia ylipäätään.



Hyvä sisarussuhde olisi tuonut mukanaan paljon tärkeämpiäkin asioita, läheisen ystävän, jolla on sama tausta. Sisaruksen kanssa voisi myös käsitellä eri tavalla vanhempiin liittyviä asioita. Esimerkiksi heidän ikääntymiseensä liittyvät asiat ja vastuu kaikesta jää nyt kokonaisuudessaan minulle. En halua tätä omalle lapselleni.

Nämä asiat eivät ole ollenkaan niin mustavalkoisia kun miltä moni saa ne kuulostamaan. Ensinnäkin kun joku sanoi, että monesti ainoat lapset kaipaavat vielä aikuisenakin sisarusta mutta harvemmin sisarukset kaipaavat, että olisivat olleet ainoita niin ei tuolla tavalla oikein voi ajatella... Sehän on selvää, että ainoa lapsi miettii millainen hänen sisar olisi ja miettii millaista elämä olisi ollut mutta jos sisaruksia on niin siihen on vaan tyydytty eikä ehkä viitsitä/uskalleta kuvitella millaista ainoana lapsena olisi. Eli siis sama kun mietit, että voikun tienais 5000 kuussa mutta jos tienaat sen 5000 kuussa niin et ehkä tule miettineeksi, että millaista olisi tienata 2000 kuussa.



Sisarukset eivät läheskään aina tuota mitään iloa. Itselläni sisko ja veli pienellä ikäerolla minuun mutta välimme eivät ole ollenkaan läheiset. Siskoni varasti aina kaikki mun meikit ja tavarat ja veljeä piti raahata joka paikkaan mukaan. Inhosin niitä silloin ja olin onnellinen kun sain muuttaa pois. Tosiaan vieläkään ei olla läheisiä. Mulla on ystäviä jotka ovat paljon läheisempiä ja vaikka he eivät perhetaustaa jaakaan niin ei se haittaa. Meillä oli kamala lapsuus mutta emme sisarusten kanssa kuitenkaan osanneet tukea toisiamme silloin.



Miehelläni on 3 veljeä ja 2 niistä on ihan hulluja. Parempi kun ei olis niitäkään. Varmaan kivat perinnönjaot joskus edessä kun se 1 veli hullun avovaimonsa kanssa aikovat ryöstää kaiken.



Kyllä yksilapsisuudessa puolensa on. Ei todellakaan ole mitenkään automaattisesti niin, että sisarukset tuovat onnea ja iloa. Lisäksi tutkimusten mukaan ainoista lapsista tulee monilapsisen perheen lapsia todennäköisemmin johtajia ;) Olen itse kotisairaanhoitaja ja asia on niin, että ainoa lapsi hoitaa tosiaan vanhempaansa (harvoin 2 tarvitsee hoitaa kuitenkaan) suuremmalla todennäköisyydellä kun jos lapsia on enemmän. Jos lapsia on enemmän niin yleensä silti vain 1 heistä hoitaa ja on katkera kun muut eivät osallistu. Ja nämä hoitavat omaiset ovat siis kuitenkin ottaneet meikäläiset avukseen ja mielellään tekevät osansa. Olen haastatellut näitä ainoita lapsia ja huomannut, että heillä on erilailla tiiviit välit vanhempiinsa kun monilapsisissa perheissä.

Minulla on isoveli ja ollaanhan me tekemisissä keskenämme mutta eipä erityisen paljon. Tiedän monta ihmistä jotka eivät ole sisaruksiensa kanssa missään tekemisissä, niin surullista kun se onkin. Onhan meille tulossa yhteinen vastuu vanhempien vanhuudesta ja niiden asioiden hoidosta ja perinnöstä yms joten siinä mielessä sisarus tulee kyllä helpottamaan elämää ELLEi jotain sitten tapahdu ennen sitä. Lapsena olin kiinnostunut aivan eri asioista kuin veljeni joten ei meistä aina ollut leikkikavereiksikaan.

minä olen kärsinyt ainoana lapsena olemisesta pienenä matkustellessamme - ei äidistä ja isästä ole läheskään sellaista seuraa kuin toisesta lapsesta. Olin lapsena ja nuorena todella riippuvainen kavereista ja kaikki mummolareissut ja ulkomaanmatkat olivat todella inhottavia kun jouduin kavereista eroon. Seuratessani vanhempiani, olen huomannut, etteivät he ole vuosiin olleet muiden kuin omien sisarrusten kanssa tekemisissä. Kuka tulee minun 60-vuotis syntymäpäiville? Onneksi miehelläni on sisko jota pidän kuin omanani. Minusta äitini oli itsekäs valitessaan uran - eikä tehnyt enempää lapsia. Muutenkin hän oli hyvin vähän läsnä kun olin pieni.

Ainokaisten itsekkyydestä... mieheni ei ole ainoa ja hän on TODELLA paljon itsekkäämpi kuin minä. Minut kasvatettiin ottamaan huomioon muut. Varmaan myös riippuvuuteni kavereista nuorena teki miellyttämisen haluisen - etten vain menettäisi kallisarvoisia hetkiä ystävieni kanssa (säälittävää).

Ensimmäinen raskaus oli rankka ja vauva vaativa. Varsinkin raskaus pisti todella miettimään - jäisikö tämä ainoaksi. Mietittiin monta vuotta - eli esikoisemme ei saa leikkikaveria, mutta kuitenkin siskon tai veljen. Toivottavasti molemmista lapsista kasvaa kunnollisia aikuisia, jotka tukevat toisiaan ja ovat ystävia lopun elämänsä.

tai onko lapsellanne läheiset välit omaan serkkuunsa?

Meillä kun tuo esikoinen taitaa jäädä ainoaksi :( Lähisuvussa on paljon samanikäisiä joten toiveessa olisi että heistä tulisi myöhemmin läheisiä, ei tietenkään sisaruksia korvaavia mutta kuitenkin. Onko ihan utopistinen ajatus? Kaverit ja naapurit vaihtuu kuitenkin mutta sukulaiset on ja pysyy, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kaikki serkkuni ovat yli 10 vuotta nuorempia ja asuvat kaukana. Kovin läheistä suhdetta ei ole muodostunut.

Esikoinen oli 4kk, kun aloin odottaa kuopusta. Mulla oli niin helppohoitonen vauva, että ajattelin tulkoon toinen perään. No, en sitten osannu arvata mitä se tulee olemaan kun uhmat yms iskee päälle ja vielä yhtäaikaa =). Nyt mä olen niin onnellinen että lapset tuli peräkkäin, muuten olisin saattanut jäädä yksilapsiseksi. Tuntuu nyt niin raskaalta alkaa " kaikki alusta" kun lapset on jo mukavassa leikki-iässä.

serkut siis ikäeroltaan viikosta kahteen vuoteen meidän lapsen kanssa ja asuvat tällä hetkellä samassa kunnassa :) Oma lapsi 1v joten vaikea sanoa miten hän ystävystyy kenenkään kanssa...

olen ainoa lapsi ja minulla on vuoden nuorempi serkku jonka kanssa olen nyt aikuisena ollut aika paljon tekemisissä... mutta hänellä on niitä omia sisarruksia joiden kanssa vietetään kaikki perhejuhlat ym. Tunnen itseni ulkopuoliseksi :(