Muita joilla jäi nuoruus "elämättä"?

"No sitähän mä tässä juuri kuvailin, että elämässäni ei ole ollut juurikaan jännitystä koska ne "jännittävät" nuoruusvuodet jäi väliin. Ja se on menetettyä aikaa siltä osin. Ap"

Ei riitä, sä et oo vieläkään tarpeeksi tietonen sun tunteista. Jokainen tunne lähtee jostain perustarpeesta, ja sä et oo vielä niitä kyennä havainnollistamaan. Oot vaan selittäny miten ja missä sitä tarvetta oisit toteuttanu

Minä olen menettänyt koko elämäni jostain 5v lähtien. Mutta mitä sitä suremaan. Näillä mennään. On se elämättä jätettykin elämä joku elämä. Uskon elämän jatkuvan kuoleman jälkeen ja siksi en tätä sure koska tämä ei ollut vain tässä vaan jatkoa tulee. Tämä oli vain joku vaihe mikä piti käydä läpi kuinka tylsää tai kamalaa se sitten onkaan vain ollut. Juuri mitään ei olisi voinut tehdä toisin, koska aivot ja mahdollisuudet eivät olleet avautuneet silloin kun jotain päätöksiä teki ja oli täysin sidottu sen hetkiseen maailmaan ja ihmisiin, lähipiiriin ja aukeaviin mahdollisuuksiin. Vaikea avata sellaisia ovia joita silloin ei edes tajunnut olevan olemassa, vaikka olisivat jossain olleetkin. Koululaitos on yksi suuri paha ja tuhoaa ihmiseltä sen oikean elämän kun siellä vietetään aikaa vuodesta toiseen ilman että oikeastaan johtaa yhtään mihinkään. Se on vankila, johon ihminen ja tämän kyvyt kahlitaan.

Tietysti pitää oppia kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan ja monta muuta asiaa ja VARSINKIN ERILAISIA TAITOJA, mutta nykymuotoinen koulu ei tämmöiseen kykene. Lapsia ja nuoria ei pidä sitoa 20 vuodeksi johonkin koulutuksiin sillä elämä ei ole siellä. Joku kunnon ammatti tarttee saada ja oikeisiin naimisiin pitää voida mennä 17v niin että elämä ei jää elämättä. Joku biletys ja alko ja huumeet eivät todellakaan ole mitään oikeaa elämää jota tarttee elää ja jos ei ole niin elämä muka jäänyt elämättä! Menkää vaikka metsäkävelylle - sekin on enemmän oikean elämän elämistä! Rakentakaa itse oma koti ja kootkaa kaikki laitteet jotka elämänne aikana tarvitsette. Sen sijaan että meillä on tehtaissa koottuja laitteita voisi olla niin että jo nuorena järjestetään 'lomia' tehtaisiin ja niissä voisi / joutuisi itse kokoamaan osista laitteet jotka tulee elämänsä aikana tarvitsemaan: telkkari, radio, pesukone, imuri, puhelin, leivänpaahdin, vedenkeitin jne... silloin ei juuri kenenkään tarttis olla tehtaassa töissä ja sais mitä oikeesti todella tarvitsee eikä tulisi jätettä - kaikesta kestävää ja siis pitkäikäistä... vaatteet, asunnot, kulkuvälineet jne...

SIINÄ JOTAIN VUODATUSTA TEILLE!

 

Nuorena ajattelee haluavansa kaikkea, silti on jokaisessa elämänvaiheessa paljon kiitoksen aihetta.  Voi olla kiitollinen ikävistäkin asioista.

Osanottoni AP:lle joka yritti viritellä keskustelua tällä palstalla, jossa ei tunnisteta muuta kuin sinkkujen juo-nai-biletä-elämä vs. parisuhteellisten tee työtä-ja-katso-tositelevisiota-elämä.

Kaikilta jää asioita kokematta. Vakaasta parisuhteesta nauttineilta parisuhde-ihmisiltä jää kokematta erilaisten persoonien ja eri taustaisten ihmisten suhteeseen tuomat erilaiset kokemukset ja erilainen henkinen ilmapiiri. Ja osa parisuhteessa elävistä viihtyisi hienosti  sinkkunakin, ilman omalle rikkaalle sisäiselle elämälle asetettuja kahleita. Parisuhteesta saa henkistä ja aineellista tukea mutta sinkku on vapaa tavoilla, joista valitettavan moni tällä palstalla osaa nimetä vain seksin harrastamisen :) 

Vierailija kirjoitti:

Joo. En tavannut puolisoani (ja saanut lapsia) enkä ketään muutakaan. Olin yksin ja yksinäinen ja sillä tiellä edelleen, lastentekoikä jo ohi. Näin eri tavalla me nähdään mikä on ns. nuoruuden elämistä. Olisitko halunnut vaihtaa osia kanssani?

Ole ihan rehellinen. Näetkö itse elämäsi noin vai sanotko äänen sen miten ajattelet muiden näkevän elämäsi?

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ajattelee haluavansa kaikkea, silti on jokaisessa elämänvaiheessa paljon kiitoksen aihetta.  Voi olla kiitollinen ikävistäkin asioista.

Kiitos elämä traumoista ja kiitos siitä että olen saanut tutustua erilaisiin psykiatreihin sekä laitoksiin. Kiitos näistä kokemuksista erilaisten lääkkeiden kanssa. Moni harmittelee ettei sekoittanut päätään nuorena. Kiitos, että sain kokea oikean pään sekoituksen enkä mitään keinotekoista. Kiitos vielä kerran näistä kokemuksista.

Vierailija kirjoitti:

"No sitähän mä tässä juuri kuvailin, että elämässäni ei ole ollut juurikaan jännitystä koska ne "jännittävät" nuoruusvuodet jäi väliin. Ja se on menetettyä aikaa siltä osin. Ap"

Ei riitä, sä et oo vieläkään tarpeeksi tietonen sun tunteista. Jokainen tunne lähtee jostain perustarpeesta, ja sä et oo vielä niitä kyennä havainnollistamaan. Oot vaan selittäny miten ja missä sitä tarvetta oisit toteuttanu

Vapaus. Riittääkö nyt? Vapaa tekemään asiat omalla tavallaan.

Miehen kanssa tehdään yhdessä aamupalaa, mennään yhdessä nukkumaan, lapset haluavat tulla jouluna aina meille syömään, työelämässä olen koska mieheni haaveili kesämökistä ja maksamme siitä velkaa vielä vuosia. 

Kompromisseja ja joustamista koko elämä.

Haluan näyttää kauniilta mieheni rinnalla, sinkkuna saattaisin vähän hellittää. 

Kun tulen kotiin ja keitän kahvia, keitän aina myös miehelleni. Jos joku lapsista soittaa, haluan vastata. Olen aina muita varten ja teen asiat muita ajatellen.

Jännitystä siitä, että uskallan hypätä matkalle ja pärjäisin YKSIN. En olisi velvollinen ilmoittamaan kenellekään mitä teen ja minne menen. Yksin en uskaltaisi kuitenkaan lähteä enkä usko että mieheni päästäisi, olisi musta niin huolissaan.

Olen kuin se Muumimamma yhdestä jaksosta. :) Ap 

Meilläkin on 34v suhde eikä olla mitään menetetty. On tullut ihastumisia muihinkin pitkän suhteen aikana mutta ei sellaisia että oltaisiin alkamaan rikkoa hyvää toimivaa suhdetta. Järki on kuitenkin pelannut ennen kaikkea.

Kaikissa suhteissa loppuu alkuhuuma ja olen onnellinen ettemme alkaneet minkään alkuhuuman perässä juoksemaan.

Sulla on alkamassa uusi elämänvaihe, toki se mietityttää! Ehkä kiireisten pikkulapsivuosien jälkeen sinulla on viimein aikaa ajatella mikä sinua itseäsi kiinnostaisi? Mitä tykkäisit tehdä? Helposti lasten ollessa pieniä sitä vaan sujahtaa perhearkeen ja äitirooliin, ja hiukan ehkä unohtaa itsensä. Eikä siinäkään ole mitään pahaa - siinä hetkessä se on varmasti ollut paras tapa edetä, mutta nyt on uusi hetki ja sen myötä uudet kujeet :)

Uusi harrastus on kiva idea - usein erilaisilla jumppa- ja tanssitunneille pääsee kokeilemaan maksutta tai ainakin hyvin edullisesti. Itse sosiaalisena ihmisenä tykkään sosiaalisista harrastuksista, joissa muotoutuu "porukka" (ihanan virkistävää olla kerrankin aikuisessa seurassa tunnettu jonain muuna kun "X:n äitinä"), mutta varmasti myös introvertille löytyy mitä erilaisimpia harrasteita. 

Itse olen löytäny uusia juttuja ihan kansanopiston esitettä selaamalla ja kaupunkien nettisivujen tapahtumakalentereita katsomalla. On tullut käytyä jos jonkinmoisessa tanssityöpajassa, savenvalannassa ja kirkkomusiikkikonsertissa :D On joogattu ja juostu radalla. Kaikki ei ole ollut se oma juttu, mutta koskaan ei ole kaduttanut että tuli lähdettyä :) joten sinne vaan, kohti uusia seikkailuja!

Vierailija kirjoitti:

Nuoruus meni ohi yksinään sosiaalisesti kömpelönä ja pelokkaana. Nyt aikuisena olen edelleen yksinäinen ja sosiaalisesti kömpelö ja pelokas. Olen katkera kaikesta tästä.

Kenelle olet katkera? Kenet koet syylliseksi?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko mulla joku kriisi alkamassa vai mitä nyt tapahtuu, mutta elämässä ei juuri jännitystä ole. Miehen kanssa viihdytään ja on edelleen "pelit ja vehkeet toiminnassa" viikottain. Ap

Sinulta puuttuu syvempi sisältö elämästä, kun lapset aikuistuivat. Keksi jotain. Onko sulla jokin harrastus tai lahja, jota olisit halunnut kehittää? Itse olin kotiäitinä 10 vuotta neljän lapseni kanssa, ja sinä aikan opettelin maalaamaan, siis taidemaalaamaan. Lasten poismuuton jälkeen sille on vielä enemmän aikaa.

ps.kotiäitinä on enemmän aikaa itsensä kehittämiseen kuin työssäkäyvänä pienten lasten äitinä.

Ymmärsin nyt, että joku haluaa että olen tyytymätön lasteni hankintaan ja haluaisin erota.

Ei ole kyse siitä. Mä en vaan ole ikinä elänyt elämää, jossa olisin "kokenut, mokaillut ja oppinut" koska olen elänyt aika kilttiä elämää ja välittänyt aina muidenkin tarpeista.

En ole polttanut pilveä, reilannut, herännyt jonkun vieraan sängystä, kokeillut uutta tyyliä, asunut kaverin kanssa, hypännyt äkkilähdölle, opiskellut jotain mielenkiintoista, itkenyt sydänsuruja, sisustanut omaa kotia itselleni...

Kuvitelkaa pilveä polttava reilaava viisikymppinen nainen rastat päässä. Ap

19-25-vuodet seurustelin ensin ihanan naisen kanssa, joka paljastui narsistiksi ja miesvihaajaksi.

Että joo, nuoruus meni hukkaan tuon suomiakan takia. Nyt elän nuoruuttani uudestaan vapaaehtoisesti sinkkuna, harrastan Japanissa matkustelua, asuin siellä kaksi vuotta, pelailen videopelejä, katson animea ja jalkapalloa/moottoriurheilua ja pelaan shakkia ja shogia. M28

Vierailija kirjoitti:

Jos vasta nyt murehdit jotain mitä olisi voinut olla menneisyydessä, kuulostaa siltä, että olet kenties pikemminkin tyytymätön nykyhetkeen etkä menneisyyteen. 

Samaa mieltä periaatteessa, mutta voisiko olla siitäkin että mukana on alitajuista tyytymättömyyttä omaan mielenmaisemaan tyyliin "Tämä elämäkö muovasi minusta tällaisen ihmisen?".  

Nuoruuden tuhlata voi, mutta ei säästää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoruus meni ohi yksinään sosiaalisesti kömpelönä ja pelokkaana. Nyt aikuisena olen edelleen yksinäinen ja sosiaalisesti kömpelö ja pelokas. Olen katkera kaikesta tästä.

Kenelle olet katkera? Kenet koet syylliseksi?

Eri. Ehkäpä elämälle. Ei se aina ole itsestä kiinni. Jos ei ole edellytyksiä niin ei voi tehdä enempää vaikka haluaisi.

Jäi sinällään elämättä kun nysväsin vain eikä ollut rohkeutta mihinkään. Ajelehdin asiasta toiseen. Menin sinne mihin mut huolittiin enkä edes ymmärtänyt että voisin tavoitella muutakin. Oli huonoja parisuhteita ja paskoja duuneja.

Nyt vituttaa kun tuli hukattua aikaa kaikkeen joutavaan paskaan. 

Minulla on taas jäänyt muuten nuoruus elämättä tai ainakin moni varmasti sanoisi niin. Olin koko nuoruuteni yksinäinen ja kiusattu. Ei ollut yhtään ystävää. Harrastuksia oli muutama, mutta nekin paljolti sellaisia yksin tehtäviä juttuja. En saanut niistäkään ystäviä. Samoin en käynyt oikeastaan missään. En tapahtumissa tai oleillut missään muiden nuorten kanssa. Kotona vaan kaikki viikonloput ja lomat mitä nyt perheeni kanssa joskus reissussa olimme.

Kyllä tämä kaikki on välillä tuonut surua elämääni ja mietin, että jollakin tapaa jäi tuo vaihe elämästä pois. Olin nuori, mutta en sellaista hyvää nuoruutta elänyt tai oikeastaan kokenut mitään mukavia juttuja. Samalla enhän minä mitään erikoista olisi kaivannut vaan lähinnä sitä, että olisi ollut edes rauha olla oma itsensä ja muutama ystävä. Nyt nuo kiusaamisen yms kokemukset heijastuvat aikuisuuteenkin.

Olin lukioon saakka kiusattu ja senkin jälkeen tietyllä osin. Kyllä tämä jättää jälkensä ja vaikeaa on nyt sitten tutustua muihin, kun kokemukset ikäviä. Tosin en mikään sosiaalisin olisi varmasti ikinä ollut. Näin, kun tavallaan laskee tuon nuoruuteni ja tämän jälkeisen ajan yhteen, kun olen yrittänyt tavallaan taas päästä ns normaalille tasolle ihmisten kanssa toimiessa (niin etten jännittäisi yms) niin tässä on kohta se 20 vuotta jo mennyt. Näin voisi sanoa, että jos ajattelen sinua ja itseäni niin jos olet elänyt muuten ihan ok elämää nuorempana niin olisi jo iloinen siitä. Ei kai parisuhde nyt ns kaikkea vie jos elämäsi on ollut muuten hyvää. Tätä mietin. 

Miehiä olisi aina riittänyt, jos olisin halunnut. Olin kaunis, hoikka ja hauskaa seuraa - ja vakasti sairas sairauden näkymättä kuitenkaan ulospäin. Hyvinä päivinä tapasin ihmisiä, kävin elokuvissa ja teatterissa ja jaksoin muutaman ison areenakeikankin istua läpi.

Kun muut valmistuivat ylioppilaiksi, minä itkin sen viikonlopun huoneessani. Sitten katselin vierestä opiskelua, ulkomailla vaihtarina olemista. Kaikkea mitä olisin halunnut itsekin. 

Ja kun väistämättä sitten masennuin ja aloin saada pahoja ahdistuskohtauksia ja paniikkikohtauksia, ei minulla riittänyt enää tukiverkot elämässä apuun. En myöskään saanut hoitoa psyykkiseen vointiin kaikesta lupauksesta huolimatta.

Kyllä olen katkera että elämä jäi elämättä siksi, että sairastuin ja sitä ennen tietysti synnyin väärään perheeseen, jolla ei ollut resursseja enää tukea minua. 

Edelliseen 59 viestiin vielä se, etten itse osaa kokemusteni takia oikein ajatella parisuhdetta. Jännitän ihmisten kohtaamisia niin paljon etten varmasti voisi ketään päästää niin lähelle jos miettii parisuhdetta. Seksiä en osaa ajatella, että minusta olisi siihenkään. Näin tämä vielä lisäyksenä.