Hävettää! Sanoin puistossa eräälle äidille VAHINGOSSA olevani tk-lääkäri. :(

Joskus menin rankan työviikon jälkeen väsyneenä juhliin, jossa oli paljon tuntemattomia ihmisiä.

Olin pienessä hiprakassa ja porukassa tuli puheeksi kotipaikkakunnat. 

Yksi nainen mainitsi kotikunnakseen pienemmän kunnan tyyliin Orimattila (en muista). Ryhdyin innoissani selittämään, 

miten minulla on Laura niminen tuttu sieltä. Kerroin  Laurasta, tiesin hänen ammattinsa jne, 

ja kyselin tuntevatko he toisensa, kun ovat molemmat tältä pieneltä paikkakunnalta. 

Tämä nainen oli itsekin mukana jutussa, että tietää nimeltä tyypin ja ovat olleet varmaan samaan aikaan koulussa yms. :D

Keskustelun jälkeen asia jäi vaivaamaan, kun en muistanut missä olen tavannut tän Lauran.

Myöhemmin tajusin, että enhän minä ketään Lauraa tunne, vaan hän oli hahmo jonka olin aiemmin viikolla nähnyt telkkarissa.

Kyllä hävetti. Pari päivää jopa epäilin, että olenkohan mieleltäni ihan terve.

Tämä on yksi kummallisimmista aloituksista ikinä. Jos olet terveyskeskuslääkäri, niin aika moni on sen jo huomannut. Turha sitä on hävetä, vaikka terveyskeskus taitaakin olla niitä vähiten haluttuja työpaikkoja lääkäreiden joukossa.

Vierailija kirjoitti:

piti kerran mennä kertomaan eräälle henkilölle hänen sukulaisensa poismenosta. Tarkoitus oli sanoa että oletko jo kuullut, mutta tokaisinkin vahingossa että oletko jo kuollut...!

Onpa tökerö tapa muutenkin; "Oletko jo kuullut että Herra x on kuollut? Ai et, no se kuoli eilen, valitan."

Toivottavasti et kuolin uutisia usein toimita.

No, mitä tuosta, korkeintaan keskustelukumppani ajatteli, että ”Ai jaa, sä olet niitä ihmisiä, jotka pitkän koulutuksen jälkeen suosittelevat lähes kaikkiin vaivoihin ihmelääke Buranaa.”

Hei, ei kannata jättää tota juttua pelkän heiton asteelle vaan alkaa ihan aidosti valelääkäriksi. Useampi jo ennen Sinua on lipsautellut olevansa lääkäri ja alkanut rohkeasti töihin. Onnea uralle!

Eiköhän ap ole ammatiltaan joku Prisman kassa, halusi vaan päteä

Tapahtui aikoinaan Helsingissä Itiksen ostoskeskuksessa kokoomuksen vaalikampanjointia olin pysähtynyt katsomaan kun eräs n. 80 v nainen kysyi minulta:"Oletteko Harkimo?"

Olin niin ajauksissani että vastasinystävällisen kohteliaasti :"Kyllä niin?",vaikka piti sanoa: "Kuinka niin?" Minua siis hymyilytti, koska välillä minua on luultu, pitkähkö ja vaalea kun olen, myös Eva Biaudet'ksi.

No, rouva rupesi paasaamaan minulle "Leena Harkimolle" kovalla äänellä mielipiteitään: "Kyllä teidän pitää siellä eduskunnassa.." Jos rouva olisi katsonut minuun päin, hän olisi huomannut vaivautuneisuuteni ja säikähtyneen ilmeeni. Siinä sitten nyökkäilin typeränå ja koetin olla ymmärtäväinen. Ajattelin, etten niin loukkaa rouvaa enkä oikeaa Leena Harkimoa. Kun vihdoin tuli hänen puhetulvaansa tauko, hymyilin sanoin: "Kiitos mielipiteestänne, on tärkeää että käytätte äänioikeuttanne."

Rouva kiitteli kädestä pitäen. Kun lähdin, vilkaisin lähellä olevaa vaaliavustajaa, joka katsoi minua pitkään. Ilmeestään päätellen oli kuullut keskustelumme. Yritin jotenkin hymyillä anteeksipyytävästi, mutta olin varmaan vain hikisen hölmön näköinen.

Anteeksi, Leena Harkimo.

Tapasin työkaverin n. 10 vuoden takaa metrossa. Tervehdin iloisesti ja menin viereen istumaan. Hän näytti hieman hämmentyneeltä. Kyselin sitten siinä, että missä hän on nykyisin töissä ja mitä lapsille kuuluu... Jossain vaiheessa keskustelua tajusin, että hän ei taida tunnistaa minua ollenkaan. Aloin myös itse vahvasti epäillä, ettei tyyppi oikeastaan näyttänytkään niin paljon työkaveriltani... Hyvästelin tyypin ja toivotin hyvää jatkoa ja hyppäsin seuraavalla pysäkillä pois. Ei se ollut mun pysäkki, mutta en muutakaan ratkaisua siinä hetkessä keksinyt.

Toinen metrotapaaminen: jälleen vanha työkaveri, tällä kertaa ihan oikeasti tuttu tyyppi. Iloisesti tervehdin, mutta hän ei näyttänyt kylläkään muistavan minua. Kerroin, että ollaan tuttuja Hesperian sairaalasta 2000-luvun vaihteesta. Tyypille tuli hiukan outo ilme. Vasta myöhemmin tajusin, että hän varmasti ajatteli, että olin ollut potilaana siellä. Ja siltä varmasti vaikutinkin. Oikeasti olin hoitajana tuuraamassa pari viikkoa...

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin isolla jakelulla sähköpostia töissä, mukana asiakkaan edustajia ja talon sisältäkin yksikön johtajaa myöden. Olen nopea kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä ja tottunut sähköpostien kirjoittaja. Siinä kirjoitin näppis savuten, allekirjoitin ja painoin lähetä ( katsoin näyttöä vain puolisilmällä ).... sitten *klups*, mitäs he***ttiä oikein kirjoitin nimekseni... ja juu, siellä se komeili: terveisin Lorso. Kivasti kun on oikean käden sormet on näppäimen verran vinossa niin Kirsistä tulee pervo Lorso. Kyllä tuota on tapahtunut jälkeenpäinkin mutta onneksi olen oikolukenut viestejä ennen lähetystä. Lorso elää kyllä vahvasti edelleen vanhojen työkavereiden jutuissa 😅

Mun nimi on Nina ja on tullut lähetettyä sähköposteja "Bubalta".

Muistin nyt yhden tosi vanhan jutun.

Olin nuorena, 20v sitten, kesätöissä puhelinmyyjänä. Kyseessä oli hyväntekeväisyyskampanja, jossa ihmisille myytiin mahdollisuutta auttaa. Esim. tyttöjen koulutus kehitysmaissa tms.

Myyntipuheen piti mennä tyyliin: "Korhosen Maija tässä soittelee, hyvää päivää. Nyt teilläkin on mahdollisuus auttaa..."

Sanoin sitten kerran: "Korhosen TYTTÖ täällä hei. Nyt teilläkin olisi VELVOLLISUUS auttaa..."

Muistaakseni potentiaalinen ostaja totesi siihen, että vai ihan velvollisuus ja jotenkin jatkoin, että kyllähän se on oikeastaan niin, että pitää auttaa toinen toistansa vastavuoroisesti. Taisi tulla kaupatkin lopulta.

Tosin sain aika pian potkut, kun en muulloin saanut juuri mitään myytyä.

Kaveri meni ekaa päivää oman alansa kesätöihin ja jännitti tosi paljon. Oli miettinyt etukäteen miten esittelee itsensä kätellessä reippaasti, tyyliin Könkkösen Minna. Sanoi sit vahingossa Minnasen Könkkö, ja sai siitä sit lempinimen :D. (Nimi vaihdettu toki, en nyt etu-ja sukunimeä täällä huutele, mutta saman tapainen ja tyylinen nimi oli kyseessä.)

Kerran töissä tietokoneeseen piti tehdä joku asennus/päivitys/mikälie, jonka joku firman työntekijä suoritti ottamalla etäyhteyden koneeseen. Hän puhui ensin kanssani puhelimessa ja laitoin hänelle koneen valmiiksi hommaa varten. No ei mennyt kuin ehkä max 5 minuuttia niin pidin kahvitauon ja siinä olinkin jo unohtanut koko jutun, ja aloin siinä sitten avaamaan omaa sähköpostiani juuri tuolta tietokoneelta, jossa oli tuo etäyhteys päällä. Mietin, miksi tämä hiiren kursori hanaa vastaan eikä tottele kunnolla!? Sinnikkäästi liikutin hiirtä uudelleen ja uudelleen, kirjauduin sähköpostiini ja vieläpä näytin työkaverilleni (joka tuli juuri huoneeseen, eikä ollut etäyhteydestä tietoinen) kuvaani joka oli sähköpostissani. Siinä samassa tajusin, että ei hellllv, mitä se asentajamies ajattelee kun ensin olen ihan omalla nimelläni puhunut kanssaan puhelimessa ja heti perään kirjauduin aivan väenväkisin s-postiini ja paljastin vielä oman naamanikin sen kuvan muodossa! Huhhuh miten idiootiksi tunsin itseni, hävetti niin paljon... Melkein nolottaa vieläkin. Noihin aikoihin sattui paljon mokia, olin kestoväsynyt.

Mä sanoin eräälle tutulle ihan samaan tapaa itseni yllättäen, että haettiin lapselle paikkaa eräästä alueemme huonomaineisesta koulusta. Tuttu ihmetteli ja sanoi ettei ole kuullut että kukaan muu haluaa lastaan sinne, olin vaikeana mutta en pystynyt korjaamaan väärää tietoa.

ei niin paha kuin ap:n juttu, mutta samalla tavalla suusta tuli mitä sattuu...

Pilates-tunnin alussa ohjaaja piti aina nimenhuudon ja merkkasi listaan ketä on paikalla. Samassa ryhmässä oli nainen, jonka sukunimi oli sama kun mun tyttönimi. Kerran tämän naisen nimi huudettiin ja minä iloisesti vastaan "täällä". Ja samalla tajusin virheeni ja aloin korjailla "ei kun siis... mä kuulin väärin..." Arvatkaa katsoiko ihmiset vähän pitkään ja oudosti. 

Ja tämä siis tapahtui noin 5 vuotta sen jälkeen kun olin mennyt naimisiin ja sukunimeni oli muuttunut. 

Vierailija kirjoitti:

Pilates-tunnin alussa ohjaaja piti aina nimenhuudon ja merkkasi listaan ketä on paikalla. Samassa ryhmässä oli nainen, jonka sukunimi oli sama kun mun tyttönimi. Kerran tämän naisen nimi huudettiin ja minä iloisesti vastaan "täällä". Ja samalla tajusin virheeni ja aloin korjailla "ei kun siis... mä kuulin väärin..." Arvatkaa katsoiko ihmiset vähän pitkään ja oudosti. 

Ja tämä siis tapahtui noin 5 vuotta sen jälkeen kun olin mennyt naimisiin ja sukunimeni oli muuttunut. 

Minä olen myös kerran esitellyt itseni tyttösukunimellä. Olin ollut jo naimisissa n. 15 vuotta. Käytännössä en edes muistanut entistä sukunimeä, eikä sitä oltu käytetty muutenkaan. Joten en ymmärrä, miten yhtäkkiä eräälle ihmisille esitellessäni itseni kättä päivää esitelin itseni tyttösukunimellä.

Hetkeksihän siinä hämmentyi, mutta nauruksi meni onneksi kummallakin, kun sanoin, että ei sitä tiedä, minkä sukuniminen on, kun on ollut naimisissa vain näin vähän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin isolla jakelulla sähköpostia töissä, mukana asiakkaan edustajia ja talon sisältäkin yksikön johtajaa myöden. Olen nopea kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä ja tottunut sähköpostien kirjoittaja. Siinä kirjoitin näppis savuten, allekirjoitin ja painoin lähetä ( katsoin näyttöä vain puolisilmällä ).... sitten *klups*, mitäs he***ttiä oikein kirjoitin nimekseni... ja juu, siellä se komeili: terveisin Lorso. Kivasti kun on oikean käden sormet on näppäimen verran vinossa niin Kirsistä tulee pervo Lorso. Kyllä tuota on tapahtunut jälkeenpäinkin mutta onneksi olen oikolukenut viestejä ennen lähetystä. Lorso elää kyllä vahvasti edelleen vanhojen työkavereiden jutuissa 😅

Mun nimi on Nina ja on tullut lähetettyä sähköposteja "Bubalta".

Aikoinaan, kun me kalkkikset ostimme koneen, löysin sen aikaisen aihe vapaan. En varmaan ole ainoa, joka on kuitannut töissä sähköpostinsa ap/ev/ov. Tietokoneen käyttö oli muutenkin hankalaa, niin johan siinä nyt menee sekaisin ap.t ja oma nimi :)

Tuttu tunne. Me oltiin suunniteltu koiran hankkimista, ja tuli erään äidin kanssa puhetta koirista leikkipuistossa. Hän sanoi että he olivat juuri ottaneet koiranpennun, johon itse sanoin, että "niin mekin". Hän sanoi heti että onpa ihanaa ja minkä rotuinen, oli noloa olla että ei siis ollakaan otettu koiraa...

Mä joskus tapasin erään miehen joka esittäytyi mulle ”moi, mä oon Juho” ja vastasin että ”moi, niin mäkin”

Parin sivun otannalla melko mahtavia juttuja. Freudilaiset olisivat näistä innoissaan - älkää hitossa kertoko sellaisille.